lauantai 1. helmikuuta 2014

Tuuliviiri rauhaton...



Eilen illalla oli bloginkirjoitusolo, mutta netti jumitti. Tässä siis päivän myöhässä:

Tammikuu on ihan näillä näppäimillä ohi, hurraa! On perjantai, huomenna luvassa retki Lilleen ale-shoppailemaan ja illalla vielä kreikkalaisia herkkuja naapuriraflassa. Mikäs tämän parempaa! Vielä kun sais puolalaiset putkimiehet pois meidän vessanpytyn kimpusta niin voisin heittää vapaalle…
Työpäivä kului haaveillen (ja sitten paniikissa tein koko päivän hommat noin vartissa, kun muistin treffit putkimiesten kanssa). Tulevaisuudensuunnitelmat polttelevat mieltä, enkä osaa päättää, mitä haluaisin… Vähän tällaisia first world problems, kun on valinnanvaraa, ja ahdistaa lähinnä se, että mitäs jos valitsenkin väärin.

Maxime oli työhaastattelussa Lyonissa tiistaina, ja sillä selvästi polttelee taas tuli persauksen alla päästä lähtemään. Se ei ole hirveästi tykännyt tästä Brysselin elämästä, vaan ikävä kotiin ja kotimaahan ja aurinkoon on kova. Lisäksi tämä on kuulemma aivan ainutlaatuinen tilaisuus, tämä uusi mahdollinen työ. Niin kuin edellinenkin (eli siis nykyinen). Niin kuin aina. Mulla on tällä kertaa sellainen olo, että haluan heittää kapuloita rattaisiin. En halua lähteä vielä. Olen juuri saanut luotua omannäköisen arjen, sisustettua asunnon, solmittua ystävyyksiä, tutustuttua vähän kaupunkiin. Ja sit pitäis taas olla lähdössä.

Sitä paitsi, mitäs minä? Mitä sit teen, jos vaan jatkuvasti seuraan tuota miehenrotjaketta jokaisen päähänpiston mukaan? Miltä mun cv näyttää, jos joka kuudes kuukausi tai viimeistään vuoden päästä otan aina lopputilin ja näpertelen jotain mitä satun löytämään jotta voin olla lähellä Maximea? Miten mun psyyke kestäisi sellaisen? En koe olevani mikään hirveä uraohjus, mutta olen kuitenkin asennoitunut siihen, että haluan tehdä koulutustani tai ainakin koulutustasoani vastaavia, mielellään mielenkiintoisia ja kansainvälisiä töitä. Olen pohjimmiltani kuitenkin aika kunnianhimoinen ja tiedän katuvani myöhemmin, jos nyt vaan yritän selvitä helpon kautta.

Käännöksiä yhä mieleni palaa tekemään, mutta ei niillä ehdoilla, joilla sitä Suomessa nykyisin tehdään. Ei pakkoyrittäjänä ja köyhyysrajalla kitkuttaen. Koko opiskeluajan kuvittelin, että kyllä sitten intohimosta työtä kohtaan tekee vähän pienemmälläkin palkalla, mutta nyt jotenkin tympii koko ajatus. Haluan sellaisen palkan, jolla elää ja voi panna vähän säästöönkin pahan päivän varalle. Olen hyvin turvallisuushakuinen, enkä ehkä kestäisi sitä stressiä, joka yrittäjänä syntyy ainaisesta epävarmuudesta tilipussin paksuudesta. Joten ajatus freelanceriudesta on toistaiseksi jos nyt ei haudattu niin ainakin hyvin syvällä jäissä, vaikka Maxime tälle vaihtoehdolle perustaakin olettamuksensa siitä, että seuraan häntä vaikka maailman ääriin. (Unohtaen myös kätevästi, että yritystoimintaa ei ihan sillain käden käänteessä siirretä maasta toiseen…)

Koska tämä nykyinen koulutukseni ei oikein tarjoa pätevyyttä muihin hommiin (paitsi ehkä tällaisiin assarityyppisiin, missä hyvä kielitaito on eduksi, eikä muita avuja välttämättä tarvitakaan…), olen alkanut vakavasti harkita jatkokouluttautumista. Joku vuoden maisteriohjelma voisi olla ihan hyvä optio, koska mitenkään hirveän pitkään en halua enää opiskella. Vähän tällaiselta hakuammunnalta tämä toki tuntuu, mutta Sciences politiques tuntuu olevan täälläkin useissa työpaikkailmoituksissa vähän sellainen yleisvaatimus monenlaisiin ihan mielenkiintoisiin hommiin. Joten miksipä ei…?

Harmittaa kyllä vietävästi, etten miettinyt tällaista tarkemmin aikaisemmin ja valinnut huolellisemmin sivuaineitani (no ihan kyllä sitä pääainettakin). Olin kai vain niin paniikissa aikoinani valinnan vaikeudesta, että päädyin valitsemaan jotain helppoa, jossa varmasti olin hyvä. Koin olevani huono hissassa ja yhteiskuntaopissa, koska olin ”vain” kasin oppilas, joten kaikki siihen alaan liittyvät opinnot jätin jo silloin pois laskuista. Tajusin vasta tosi paljon myöhemmin, miten mielenkiintoisia ja laaja-alaisia asioita yhteiskuntatieteellisessä käsitellään. Kunpa olisin edes harkinnut jotain valtio-oppia sivuaineeksi… No, ei auta itku markkinoilla, nyt on vaan ”vanhana” keksittävä jokin hyvä plan b ja armottomalla raivolla pyristeltävä kohti määränpäätä.

Paitsi ai niin, jos Maxime lähtee johonkin Lyoniin niin mitäs mä edes turhia suunnittelen… Voinhan aina ruveta vaikka kotirouvaksi ja pyöräyttää pari kolme lasta!

Pääpahis pääkallopaikalla...

4 kommenttia:

  1. Tuossa on itua, ruveta määrätietoiseti opiskelemaan-Kaikista ei tule kotirouvaa tekemälläkään. Minä opiskelin toista ammattia ja pyöräyttelin niitä kolmea lasta siinä samalla. Kotirouvaa ei minusta tullut vaikka yritin. Tyttäreni opetteli ensin yhden ammatin, pyöräytti kaksi poikaa ja aloiti sitten opiskella uutta ammattia sopivasti kun vanhempi heistä aloitti koulun. Miniä opiskeli toisen ammatin ennen kahden tyttären syntymää, mutta kotirouvaa ei hänestäkään tullut. . Kotirouvaa ei hänestäkään tullut. Tuttavapiirissäni naisilla on kahdesta neljään opiskeltua ammattia, eikä kukaan ole ollut kotirouva, ja lapsistakin tuli menestyjiä.. Minulle on ikuinen arvoitus, miten jonkun onnistuu a) ruveta kotirouvaksi, b) pärjätä nykyään elämässä ilman ajokorttia. Onnea matkallesi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Anna, kiitos kommentista ja pahoittelut vastauksen viivästymisestä! Se on varmaan ihan totta, että kaikille ei sovi sama malli ja onkin ihan hyvä löytää oma juttunsa :) Mulle tuo kotirouvajuttu on ihan täyttä utopiaa, eli heitin sen oikeastaan vain vitsinä tuohon. Ei varmasti olisi siihen hommaan minustakaan.

      Poista
  2. Miten nää sun tekstit on niin samanlaisia, kun mitä mä ajattelen? :)
    Mua stressaa myös jatkuvasti se, etten voi budjetoida ollenkaan kun tili on joka kuukausi erilainen. Töitä on tähän mennessä riittänyt, muttei se tarkoita, että jatkossa riittäisi. Siksi yritän keksiä, mitä muuta voisin tehdä, vaikka kääntämisestä tykkäänkin.
    Ja nuo ajatukset pää- ja sivuaineiden valitsemisesta... Opintojen aikana tuntui, että mikään muu kun kielet eivät kiinnostaneet, vaikka aina sanottiin, että ottakaa nyt joku fiksu sivuaine, mutta päätin, että kyllä mä näillä pärjään. Ja nyt potkin viikottain itseäni siitä, etten opiskellut markkinointia, kun mua kiinnostaviin tehtäviin se tarttis olla. Noh, minkäs teet, ja ehkä minäkin opiskelen vielä joskus jonkun toisen maisterin, vaikka se täällä maksaakin aika kauheasti...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, mikähän siinä on et ei voinut kuunnella hyvää tarkoittavia ohjeita silloin opiskeluaikana :) Osittain oon kyllä sitä mieltä, että meidän opinnoissa oli vähän liikaa autonomiaa ja liian vähän tietoista ohjausta ja sellaista työelämä-orientoitumista mistä olis oikeasti ollut hyötyä. Mut onneks voi aina jatkaa tosiaan opintoja!

      Poista