Uutta vuotta (odotellessa)

Oon naistenlehtipöhnässä. Viimeisen viikon oon viettänyt kaikki vapaat hetket kahlaten läpi viimevuotisia numeroita Galmourista, MarieClairesta ja InStylesta, enkä todellakaan tiedä tekeekö se hyvää mun mielenterveydelle. En silti voi lopettaa, niiden vietän-täydellistä-elämää-joka-voi-olla-m

yös-sinun-jos-noudatat-näitä-yksinkertaisia-ohjeita fantasiamaailma on liian koukuttava. Kaikella järjellä ajatellen ymmärrän kyllä tämän "hyväksy itsesi sellaisena kuin olet, mutta näin olet vielä parempi" -ajattelutavan epäloogisuuden ja ristiriidat, ja välillä suututtaa itseni ja kaikkien muiden puolesta... En silti voi väittää etteikö muhun tehoaisi se, miten helpolta elämän muuttaminen parempaan suuntaan noissa vaikuttaa. En kuitenkaan suunnittele mitään hullua elämäntaparemonttia uudeksi vuodeksi, pikemminkin päinvastoin. Ehkä ensi vuodesta tulisi vähän helpompi ja sitä olisi kivempi muistella sitten vuoden päästä, jos voisin nyt päättää ettei mun tarvitse olla ihan niin hyvä ja yrittää ihan niin paljon koko ajan. Voisin lopettaa pään hakkaamisen seinään. Voisin opetella taas nauttimaan tällaisista päivistä ja rennoista hetkistä, kun ulkona sataa kuin saavista kaataen, koira maata löllöttää mun jalkoja lämmittämässä (taivaallinen rauha!), koko perhe on koolla ja me katsotaan isin kanssa sen random-dvd-ostoksia, sen sijaan että koko ajan stressaisin siitä mitä seuraavaksi tapahtuu tai miten voisin olla tehokas ja aikaansaava.

Kotona, tavallaan

Eilen aamulla vielä mietin, että lentäminen on oikeastaan aika kiva tapa matkustaa, kun istuin (pikkuveljeni kaverin Tonin kanssa :SSS) Helsinki-Vantaan Robertsilla kahvilla ja oli vielä ihan freesi olo. Kahdeksantoista tuntia myöhemmin yritin saada silmät pysymään auki kirvelystä huolimatta, koska aina sulkiessani ne putosin pään sisällä humisevaan väsymykseen... Siinä ehti miettiä paljon todella viisaita asioita: Onko ilmastonmuutos vielä mahdollista estää? Miksi Amerikasta on tullut niin omituinen ja ristiriitainen paikka? Miksi me ollaan täällä? Miksi ostaa kahvia, jos se ei saa maistua kahvilta?

Lopulta laskeutuminen tuntui ihan epätodelliselta. Katsoin karttaa, josta näkyi koko Atlantin yli lennetty reitti, enkä jaksanut enää hahmottaa että se tosiaan oli saman päivän (ja saman elämän)aikana, kun me lähdettiin Münchenistä. Ainoa mihin jaksoin keskittyä oli se, että selviän maahantulotarkastuksen läpi jo tutuksi tulleeseen aulaan, missä äiti ja isi ja pikkuveli on vastassa (Vili oli vielä reeneissä). Meidän virkailija tosin oli niellyt sitruunan poikineen tai sillä oli TOSI huono päivä, ja hetken luulin, että se aikoo keksiä jotain mistä voisi huomauttaa mun tullilomakkeissa tai viisumissa, mutta lopulta se kuitenkin ilmeisen pitkin hampain päästi meidät menemään - eikä tosiaan tietoa mistään etelävaltiolaisesta ylenpalttisesta kohteliaisuudesta. Siinä todella tuntee itsensä toisen luokan kansalaiseksi, kun ensin seisoo tunnin jonossa (katsoo kun jenkit pyyhältää omaa linjaansa pitkin passintarkastukseen ja eteenpäin) ja sitten joutuu te-olette-kaikki-ulkomaalaisia-joten-en-p

idä-teitä-juuri-minään-asenteisen virkailijan tentattavaksi... Selvisin kuitenkin kotiin asti, ja hämmästelin vähän aikaa miksi tuntuu niin oudolta. Sitten oivalsin että outoa on se, että kaikki tuntuu niin tavalliselta: uutuudenviehätys on jo karissut, mutta tuntui sitten sitäkin kotoisammalta. Oli ihanaa tulla KOTIIN, kun tiesi jo missä mikäkin on ja miten kaikki toimii ja voi vain lösähtää lennosta uupuneena sohvaan mähöttämään. Tai no, voisi, jos meidän redneck-teksasilaiskoiravauva ei tulisi ryminällä niskaan aina kun yrittää :SSS Tänään oon yrittänyt taas opetella elämään ilman etukäteen tehtyjä suunnitelmia. Hieman ahdistaa, kun tuntuu etten saa mitään viisasta aikaan (pitäisi viimeistellä pari koulujuttua, kirjoittaa päiväkirjaa, lähettää joulukortit ja olin ajatellut tänään myös polkea kuntopyörällä kaupunkiin ja takaisin), mutta sitten kun ajattelin tarkemmin niin ei mikään noista ole niin kovin tärkeää, ja NYT ON LOMA. Oon leiponut äitin kanssa pipareita ja suunnitellut joulun tarjoiluita, haaveillut kuohuviinistä ja mansikoista ja lukenut vanhoja muotilehtiä joita Ulrika on raahannut suunnilleen rekkalastillisen meille :P

Lomanalkukriisi

Miksi lasista on niin paljon kivempi juoda vettä kuin mukista tai pullosta? Ostin eilen Indiskasta kaksi juomalasia, kun totesin että niitäkin voisi olla ihan kiva omistaa, ja ihastuin noihin. Tänään oon sitten juonut ainakin kolme litraa vettä. Tuntuu pitkästä aikaa siltä, että olen saavuttanut jotain, kun mun huoneessa on kivan näköistä eilisen maanisen joulusiivouskohtauksen jälkeen, ja voin siemailla vettä sivistyneesti lasista :) Enää yksi tentti jäljellä ja tämä syksy on aikalailla pulkassa, mutta jostain syystä se ei aiheuta mitään vastaavia tuntemuksia, helpotusta korkeintaan, eikä sitäkään yhtä suuressa määrin kuin olisin odottanut. Sain työt suhteellisen kivuttomasti hoidettua, mutta se tuntuukin juuri olevan ongelma. Mun mielestäni sitten vasta voi sanoa antaneensa kaikkensa ja panostaneensa, kun on joutunut kokemaan ainakin yhden itku-paniikkikohtauksen koulutyötä tehdessään. Ei tuntunut oikein miltään saada vitosia unkarin kursseista, koska musta tuntuu että sain vitoset siksi että tentit oli niin helppoja eikä siksi että olisin osannut tai tehnyt niin paljon töitä, ja ruotsin kieliopin kurssin nelonen oli ensihelpotuksen jälkeen melkein pettymys, koska tajusin että kun tuolla lukemisella sain nelosen, niin jos oikeasti olisin panostanut ja lukenut, olisin varmasti saanut vitosen :/

En ollut vielä edes ehtinyt asennoitua siihen, että nyt ei enää tarvitse tehdä mitään. Tiistaina kun tulin koulusta kotiin, laitoin tietokoneen päälle niin kuin aina, ja vähän aikaa vain pyörin hölmönä tuolillani, kun tajusin, ettei mulla ole enää mitään koulutyötä kesken :SSS Ensin olin ihan pallo hukassa, mutta nyt tajusin, että oikeastaan on vaihtelun vuoksi aika hauskaa pelata darraisena nettisudokuja, katsoa turhia ohjelmia telkkarista, lukea marie clairea ja vetelehtiä kaupungilla tekemässä joulu-/heräteostoksia ilman että tarvitsee tuntea huonoa omaatuntoa. Luvan kanssa laiskottelu menee yleensä ihan hukkaan, jos sitä on suunnitellut etukäteen, mutta nyt se tuntuu todella vapauttavalta :D

kuus päivää Amerikkaan

Onnea, Suomi!

Huomenna, kaikista hienoista suunnitelmistani huolimatta, mitä todennäköisimmin jumiudun sänkyyni telkkaria tuijottamaan heti kun vain saan silmät auki... Ensin sieltä tulee Tuntematon sotilas, sit iltapäiväl Framför främsta linjen ja lopuksi vielä (sokerina pohjalla <3) Nemoa etsimässä, näistä mitään en siis tietääkseni ole vielä nähnyt, ainakaan kokonaan - shame on me! Paitsi kun asiaa tarkemmin ajattelen, niin me kyllä taidettiin katsoa Tuntematon joskus koulus, mutta se on silti eri asia kuin katsoa se itsenäisyyspäivänä.

Olin siis suunnitellut että voisin siivota, lukea tenttiin, kirjoittaa portfoliota ja ehkä jopa leipoa pipareita. Saa nyt nähdä mitä saan aikaan. (Sinänsä ihan hyvä, että unohdin ilmoittautua siihen unkarin maa-tietouden tenttiin ja päätin sitten jättää sen ensi vuoden ensimmäiseen laitostenttiin... Vain yksi tentti perjantaille.) Tänään illalla on Klubin avajaiset (jipii!) ja olisi ehkä aika taas saada riekkua koko yö kaupungilla ja herätä silmät rähämäisinä ihan liian aikaisin :SSS Enoo vielä koskaan antanut itseni viettää kunnon darra-päivää, ja nyt mietin että oonko hieman idiootti, jos päätän tehdä sen päivää ennen aika sairaan tärkeää tenttiä ja muutenkin kaikista pahimpaan kiireaikaan, kun pitäisi saada joululahjat ostettua, koulutyöt tehtyä ja kämppä (vihdoin...) siivottua niin että tänne viitsii palata sit loppiaisen jälkeen.

Mutta oikeastaan, kaikki noista jutuista joita päätin tehdä voin jättää viikonlopulle (paitsi tietenkin tenttiinlukemisen, kun tentti on tosiaan perjantaiaamuna klo 8.30)... Täytyyhän mun saada ottaa ilo irti ensimmäisestä täysin velvollisuudettomasta itsenäisyyspäivästäni! Ei ainoatakaan sankarihautaa, ei palelemista liian ohuissa sukkahousuissa kun jostain syystä virallisten paksut mustat sukkikset AINA hukkuu juuri 5. päivä joulukuuta, eikä yhtään pakollista puurotarjoilua...

kaks viikkoo Amerikkaan, tasan-pil! (Ei ehkä kovin isänmaallinen lopetus :D)