tiistai 24. joulukuuta 2013

Joulu tullut on

Ikävä sanoa, mutta mähän sanoin. Eiliseltä ja tältä päivältä saatte kaksi kuvaa. Niiden välillä on noin 800 kilometriä ja 8 tunnin tuskainen ajo, jonka aikana yritettiin kaikin sallituin keinoin pysyä hereillä ja tiellä. Jälkimmäinen selittää tämän päivän laihan kuvasaldon. Oon nukkunut tänään ensin yhteen iltapäivällä ja lounaan jälkeen vielä kuuteen illalla...

 Eilen ei ollut sanottavammin ruuhkaa työmatkalla...
Sorry, ei pysty nyt parempaan. Menen jatkamaan unia, ehkä huomenna taas on enemmän sanottavaa?

***

Ai niin, hyvää joulua! Toivottavasti teillä on vähän edes jouluisempaa kuin mulla täällä myrskyisessä Ranskassa...

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Söndag i sängen

Week in the Life Meme

Rules:
1) You must take between 6 & 8 new photos per day.
2) Your WitL posts must be consecutive, no skipping days.
3) You must post your photos at the end of that day, sometime after the last picture is taken.
4) Each photo must have the time taken beneath and a title, with no other explanation.




 "Rise and shine", huutaa Mauno yhdeksältä sunnuntaina (sentään vasta yhdeksältä!). Vai ehkä sittenkin: "Kanaa soosissa ja sassiin!" Veikkaan ehkä sittenkin jälkimmäistä... Yöllä heräsin puoli kahdelta kummaan piipitykseen, joka loppujen lopuksi tuli radiosta, minkä jälkeen valvoin aika kauan miettien, onkohan nyt ydinonnettomuus, vai miksi radioparka sekosi. Sitten valvoin ihan vaan kun kurkku oli niin sairaan kipeä.
Osittain huonosti nukutun yön ja uudestaan kipeytyneen olon takia gradun korjaus sujui aamupäivällä suunnilleen näin iloisissa merkeissä. Sain sentään jotain tehtyäkin, kunnes Maxime palasi ruokakaupasta...
 ...mukanaan kokelma uusia veitsiä. Luulin että se meni ostamaan meille ruokaa.
 No, oli se sentään ostanut etanoita. Ja ostereita. Nam nam. Meitsi söi sen kaalikeiton jämät ja paahtoleipää sillä välin kun ranskis herkutteli ja haaveili ensi viikon joululounaasta.
Iltapäivällä datailtiiin kumpikin tylsästi omalla koneellamme. Maxime katsoi Hitler-dokumenttia ja hyssytteli vähän väliä mun yskimistäni. Mä pelasin vähän pasianssia, lueskelin blogeja ja otin päikkärit. Olisin oikeastaan voinut käyttää tämän päivän merkintään eilisen valokuvia muuntelematta totuutta miltään osin...

Pimeän laskeuduttua Maxime päätti  lähteä lenkille. Ekat pisarat rapsahti ruutuun noin heti oven sulkeuduttua, ja mä onnittelin itseäni päätöksestä jäädä kotiin pakkaamaan huomenna alkavaa lomaa varten. Käytin tosin aika huomattavan osan ajasta yrittäen saada tarkkaa kuvaa innokkaasta apuristani (ilman mainittavaa menestystä, kuten näkyy).
 
Kahdeksan maissa ulostauduin ekaa kertaa koko viikonloppuna, ja otimme suunnan kohti mun työpaikkaa (missäs muuallakaan sitä voisi haluta viikonloppuna hengailla).
Suuntana oli tietenkin sauna, jossa tosin viihdyin räkäisyydestäni johtuen noin viisi minuuttia... Kuva vilvoittelualueelta. Jos olen kirjoitellut jotain sekavaa, se johtuu vain saunaoluestani, joka humpsahti flunssan pehmentämään päähän vähän turhan vauhdikkaasti...

Huomenna toivottavasti tapahtuu jo jotain vähän jännempää, kun teen paluun töihin ja iltapäivällä lomamobiilimme starttaa kohti Ranskaa!
 

lauantai 21. joulukuuta 2013

Lauantai-illan huumaa

Week in the Life Meme

Rules:
1) You must take between 6 & 8 new photos per day.
2) Your WitL posts must be consecutive, no skipping days.
3) You must post your photos at the end of that day, sometime after the last picture is taken.
4) Each photo must have the time taken beneath and a title, with no other explanation.


Halusin tehdä tämän meemin jo viime kesänä, mutta into lopahti aina viimeistään ekan päivän iltapäivänä, kun huomasin unohtaneeni ottaa kuvia tai kamerasta loppui akku tai en kehdannut ottaa kuvia töissä. Nyt uusi yritys, jonka toivon innostavan mut takaisin bloggailemaan vähän ahkerammin :) 

Ekan päivän innon piikkiin panen myös liiallisen kuvamäärän...


Aamu alkaa tietenkin joulukalenterin raaputuksella! Mummu lähettää tällaisen mulle ja sisaruksilleni joka joulukuuksi, viimeksi tosin voitettiin jotain muistaakseni joskus 90-luvulla. Nyt puuttuis enää kaksi joulupukkia päävoitosta!


Viikon kestänyt horror-flunssa, eli Bryssel-basilli alkaa jo olla talttumaan päin, mutta nautin silti kahvin sijaan aamulla ekaksi hunajavettä. Kera päivän fantasia-annoksen ;)


Lauantaiaamut on meillä lähes poikkeuksetta pyhitetty siivoamiselle, koska viikolla ei vaan jaksa ja ehdi. Kuulostaa tavallaan ankealta, mutta on kuitenkin aika terapeuttista ainakin omasta mielestäni. Joskus jaksetaan vaan raivata rojut paikoilleen, mutta tänään aamulla pesin jopa meidän kylpyammeen ja kaivoin nyrkin kokoisen tukon hiuksia ja limaa viemäristä...


Siististä kodista tulee mulle lauantaifiilis <3


Tässä kohtaa join aamun ekat kahvit ja otin sitten Maunon kanssa pienet päivätorkut. Sohvalla lojuminen kiireettömänä lauantaiaamuna on ehkä parasta mitä tiedän!


Lounaaksi nautittiin erittäin epäkuvauksellista kaalikeittoa Greyn anatomia -jakson kera. Maximekin on innostunut katsomaan Greyn anatomiaa mun kanssa nyt kun katson vanhoja jaksoja uudestaan läpi (oon aikoinaan lopettanut sarjan seuraamisen ehkä jonnekin kolmos-neloskauden vaiheille), mikä on vähän huvittavaa mutta ihan kivaa. Yleensä meidän on tosi vaikea keksiä mitään yhteistä katsottavaa, joskin ensi keväänä tulevia Mad Menin ja Game of Thronesin uusia kausia odotellaan kumpikin lähes yhtä innoissaan!


 Iltapäivällä ryhdistäydyin (VIHDOIN) sen verran, että sain graduni korjauksia vähän eteenpäin. Josko jo ensi tammikuussa olisin maisteri? Ainakin työkaverini on jo lyöneet lukkoon maisterijuhlieni päivämäärän jonnekin helmikuun alkuun. Nice.


Päivän ulkoilun suoritin hyvin varovaisesti parvekkeella, missä viihdyin ehkä noin minuutin. Meidän parvekekukat kuvittelee joulukuun leudon ja aurinkoisen (!) sään hämmentäminä, että on kevät. Täytyy varmaan ainakin narsissit peitellä kunnolla, jos ja kun joskus alkuvuodesta tulee vielä oikeasti kylmä...


Illallisen tarjosi naapurin sushi-ravintola, josta saadaan varmaan pian jotain kantisalennuksia. Sen verran usein laiskuuden iskiessä tilataan sieltä iltapalaa...

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin päätän tänään. Taidan jättää Maximen katsomaan yksin leffaa ja painua nukkumaan, sen verran särkyisä olo on edelleen. Kova meno on Brysselissä tänä vuoden pimeimpänä lauantaina!

***

Toivottavasti jaksan viedä tämän haasteen ihan loppuun asti. Sen jo tiedän, etten joka päivä pysty panemaan kuvia samana iltana (esim. maanantaina lähdetään suoraan töiden jälkeen ajamaan kohti Grenoblea, missä todennäköisesti ollaan perillä vasta puolenyön paremmalla puolen), mutta yritetään!

keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Kaunis Bryssel

Belgia on näyttänyt parastaan viime päivinä ja viikkoina. Viiden kuukauden kokemuksella olen todennut, että täällä on vain yhdentyyppistä säätä: (nopeasti) vaihtelevaa. Lokakuussa saatiin kuitenkin nauttia intiaanikesästä, eli melkein 20 asteen lämmöistä edellislauantaihin asti, ja lähes aurinkoisesta (eli vain vähän pilvisestä ja aika ajoin tuulisesta ja tihkusateisesta) kelistä. Ajattelin siis piristää pilkkopimeää ja synkkää marraskuuta viime viikkojen aurinkokuvilla.



Ensin Flageyn aukio, jonne eksyin ensimmäisen kerran kesällä Brysselin kansainvälisen elokuvafestarin aikaan ja jossa olen sittemmin viettänyt yhä enenevässä määrin iltoja ja viikonloppuja. Tuo tornitalopömpeli on rakennettu aikanaan radiotaloksi, ja nykyään siinä sijaitsee flaaminkielisten toimitusten lisäksi kulttuurikeskus sekä alakerran supersuosittu Belga-kahvila. Ilmeisesti aukio oli pitkään melko huonossa maineessa, eikä erityisen eläväinen, mutta nykyään se kyllä näkyy olevan hipstereiden ja bobojen suuressa suosiossa. Aurinkoisella säällä Belgan terassilla saa istua polvet suussa - jos ylipäätään onnistuu löytämään paikan...

Itse tykkään enemmän aukion ympärillä olevista enemmän tai vähemmän rähjäisistä pikkukuppiloista, joissa ei kannata turhan tarkkaan katsoa, kuinka puhtaasta kupista tee tarjoillaan. Oven suussa saattaa istua kokki lihaveitsen kanssa valmistelemassa illan annoksia ja asiakaskunta haisee melko vahvasti vanhalle viinalle. Musiikki soi kuitenkin sopivan hiljaisella, eikä kukaan tule heittämään ulos, vaikkei tilaisikaan lisää juomaa vielä parinkaan tunnin päästä.




Cinquantenairen puistossa eli Cinkku-puistossa vietin pitkälti koko kesän lounastauot. Se on kätevästi eurokorttelin vieressä, joten aurinkoisella säällä parhaat paikat vietiin nopeasti. Paras paikka on tietenkin metro(vai auto-?)tunnelin tuuletusritilän reunalla, auringon puolella, vinkkinä vaan kaikille ;)

Täällä voi d-vitamiinin tankkaamisen lisäksi arvostella lounastuntihölkkääjien asuja ja tyyliä, arvailla turistien ja eurokraattien kotimaita, bongata ratsupoliiseja sekä hämmentyä juoksua mielikuvituksellisimmista urheilulajeista. Seurasin Cinkku-puistossa kerran hyvän tovin mm. huispausottelua, jota pelasi joukko aikuisia tiukan vakavissaan...



Nyt näitä aurinkoisia kuvia katsoo kaihoten, kun ulkona on sysipimeää jo viideltä, ja taivas työntää tihkua vaakatasossa... Tunnistan taas vanhat merkit ja arvaan, etten seuraavina viikkoina hirveästi näytä nenääni ulkona muuten kuin pakon edessä. Jonkinlainen kaamosmasennus nostaa päätään, mutta onneksi on sentään kaikkea ihan kivaa tiedossa: huikeaakin huikeammat pikkujoulut, parit synttärit, pikkusiskon vierailu sekä aika mahtavan näköinen joulutori!


***

Bonuksena ihan meiltä kotoa: etsi kuvasta virhe.


p.s. Jos mulla olis lapsia (ja asuisin Jenkeissä), saattaisin ihan hieman innostua ja inspiroitua näistä...

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Mikä maksaa?

Viime kertainen saamattomuus jäi näköjään vähän päälle... Hups. Tuli syksy ja arki ja kiire ja uusia kavereita ja tanssikurssi ja brunsseja ja työmatka ja kylmä ja sade ja väsymys. Myöskin bloggausharrastusta edesauttaisi, jos omistaisi toimivan tietokoneen (jollaiseksi ei lasketa M:n tietokonetta, jolla saan hengailla vain rajoitettuja aikoja ja jolla on kamalan vaikea kirjoittaa kun siinä on ranskalainen näppis). Nyt herättelin ikivanhan miniläppärini henkiin, ja jos joskus toistekin jaksan odottaa vartin, kun se lämpenee ja käynnistyy, saatan kirjoittaa uudestaan ennen esim. joulunjälkeisiä alennusmyyntejä, joista vakaasti aion pyydystää itselleni uuden parhaan kaverin tietokoneen.

Mulla olisi ihan hirveästi kerrottavaa siitä, minkälaista Belgiassa on ja mitä jännää olen viime kuukausina puuhaillut, mutta en oikein osaa aloittaa mistään järkevästi. Kerron siis sen sijaan eilisistä ruokaostoksistamme (ah, miten mielenkiintoista, ajattelette varmasti tässä kohtaa... ehkäpä, ehkäpä ei, mutta aihe on kovasti varsinkin ranskiksen huulilla). Innoituin aiheesta luettuani Annikan postauksen omista ostoksistaan, jotka btw ovat kadehdittavan edulliset...!

Täällä on nimittäin melko kallista. Oikeastaan kaikki muu on kallista paitsi olut. Tämä pätee niin ruokakauppaan kuin ravintolaankin, ja viime viikonloppuna Pariisissa lähes itkimme onnesta, kun ravintolassa saattoi tilata kolmen ruokalajin illallisen, viiniä ja vettä, ja silti loppusumma oli varsin kohtuullinen. Brysselissä samalla rahalla olisi saanut kaksi (tuhtia) annosta pääruokaa sekä ison oluen mieheen/naiseen. Vettähän täällä ei kannata tilata, koska se tarjoillaan pienissä ja ylihintaisissa lasipulloissa. Kummasti olut alkaa maistua, kun sen litrahinta on vain noin kymmenesosa vedestä...

Takaisin eilisiin ruokaostoksiin. Olemme sen verran keski-ikäisiä, että meillä on kanta-asiakaskortti isoon automarkettiin, joka sijaitsee noin vartin automatkan päästä kotoamme. (Hyi meitä.) Kunniaksemme voin mainita, että teemme retken tuohon ostoshelvettiin vain kerran kuukaudessa, tosin ei välttämättä luontoa vaan omia hermojamme ja parisuhdettamme säästääksemme. Tuolla on nimittäin ilmeisesti kaikkina vuorokauden aikoina järjetön ruuhka, eikä kilometrien pituisilla käytävillä tunkeilu vihaisten belgialaisten joukossa ole ainakaan meidän kummankaan lempipuuhaa. Kuitenkin on kätevää kerran kuussa täydentää auton avustuksella varastojamme mm. vessapaperin, pesuaineiden, viinin, teen, säilykkeiden, juustojen yms. perustavanlaatuisen osalta.

Olemme kerta toisensa jälkeen lyöneet omia ennätyksiämme kauppakuitin loppusumman osalta, ja tällä kertaa oli odotettavassa jälleen uusi enkka, kun ostoslistalla oli mm. Maximen uuden parhaan kamun, eli hammaslääkärin suosittelema sähköhammasharja vaihtopäineen ja -paristoineen, minkä lisäksi innostuimme shoppailemaan Anti-Monopoli-pelin sekä muistimme keittiön varusteluissa ammottavat aukot ja hankimme mm. kulhon ja desimitan. En edes kehtaa kertoa, kuinka paljon tuhlasimme, mutta jotain ostoskärryn sisällöstä kertonee se, että vain noin neljäsosa rahasta meni ns. peruselintarvikkeisiin.

Maxime-parka on aina aivan kauhuissaan siitä, että tuhlataan noin paljon, koska se on tottunut Ranskan hintatasoon. Ranskassa, vaikkei sielläkään ihan hirveän halpaa moniin muihin Euroopan maihin verrattuna ole, vaikkapa Maximen rakastamat juustot ovat paljon edullisempia kuin täällä. Eilen ostoksemme sisälsivät nopean laskutoimituksen jälkeen n. 20 euron edestä pelkkää juustoa. 15 euroa hujahti viiniin (myöskin olennainen osa ranskalaista ruokavaliota), 11 euroa suklaaseen ja reilu kymppi leikkeleisiin. Kaikki asioita, joita ilman voisi elää tai joita voisi ostaa hieman kohtuullisempiakin määriä. Leikkeleet eivät määrättömiä aikoja säily, ja suklaa katoaa mystisen nopeasti myöskin vaikka säilyvää onkin...

Meidän kahden ero kaupassa on se, että minä tiedän kassalle mennessä ostosten raa'asti arvioidun loppusumman, Maxime taas elää jossain utopiassa, jossa loppusumma on aina sama, ihan sama mitä kärryyn matkan varrelta lappaa. Mä elin aika monta vuotta kohtalaisen köyhänä opiskelijana, jonka piti selvitä ruokaostoksista alle parilla sadalla eurolla kuussa, kun taas Maximen vanhemmat sujautti sille aina pari sileää satasen seteliä sunnuntailounaalta lähtiessä. Eli ei tarvinnut kaupassa kauheasti miettiä ottaako merkkituotteen vai kaupan oman, tai että ostaako sillä viikolla juustoa vai mieluummin leikkelettä leivän päälle. Se ei siis ole koskaan oppinut vertailemaan hintoja ja venyttämään penniä, mikä taas mulle tulee niin luonnostaan, että nykyään oikein ilahdun, kun muistan että nyt mulla on varaa ostaa oikeastaan mitä vaan sattuu tekemään mieli (ruokakaupassa siis).

Mutta siitä olen kyllä samaa mieltä M:n kanssa, että Belgiassa ruoan hinta on aika lailla kipurajoilla. Johtuneeko verotuksesta vai mistä, mutta täällä ihan eri asiat on kalliita kuin vaikka Suomessa. Täällä alkoholi ja karkit yms. raffinaatit on kohtalaisen edullisia (esim. 300 g karkkipussi maksaa ehkä euron ja isot sipsipussit saman verran), mutta vihannekset ja hedelmät on järjettömän kalliita. Me ostetaan ne suosiolla torilta, johon M onneksi reippaana jaksaa raahautua joka sunnuntaiaamu sillä välin kun meikä vetää unta kuulaan :) Ja nyt se tuolla reippaana kokkaa sillä välin kun meikä bloggaa...


perjantai 16. elokuuta 2013

Saamattomuutta

Tällä viikolla on loma. Maximella ainakin. Se lähti viikoksi hummailemaan Etelä-Ranskaan, kavereita tapaamaan, meren rannalla makoilemaan ja viinifestareita koluamaan. Minä sen sijaan istun töissä, huomennakin torstainakin, vaikka täällä vietetään vietettiin pyhäpäivää.

Töissä on jotenkin niin loputtoman vähän tekemistä (sähköpostin tosin voisi kuulemma siivota........), etten saa sitä vähääkään aikaan. Tuijottelen ruutua lasittunein silmin, jumitun blogeihin ja tylsistyn totaalisesti. Tässähän olisi nyt aikaa suunnitella syksyn aktiviteetteja tai vaikka lukea romaania, mutta en vaan saa aikaan. Mitään.

Tämä ulottuu kotiin saakka: etukäteen oikein hykertelin, miten saan olla viikon omassa ylhäisessä yksinäisyydessäni ja määrätä kaikesta kotona. Ajattelin, että ekana päivänä siivoan koko asunnon ja sitten vain nautin siitä, ettei kukaan tuu sotkemaan. Olin myös suunnitellut raakkaavani vaatekaapin sisällön, lukevani pari romaania sekä edistäväni torkkupeittoprojektia. Jo alkukesästä suunnittelemani projekti oli nimilaputtaa (suomeksi) kaikkien asunnosta löytyvät esineet, jotta ranskiksen suomenopinnot etenisivät vähän vauhdikkaammin, ja olin myös ajatellut testata kepillä jäätä ja hankkia pari hyvää ranskankielistä kirjaa, josko Maxime huomaisi, että lukeminen voi olla ihan kivaa.

Ja kuinkas sitten kävikään? Viikonlopun jumitin yöpukusillani tietokoneen ääressä, söin kaupan valmissalaattia ja neljä korvapuustia, unohdin täysin kukkien kastelun, siivosin ainoastaan Magnuksen hiekkiksen ja senkin vain tyrmäävän hajun vuoksi. Keittiö oli täynnä muruja ja hedelmäkärpäsiä, olkkarin matosta olisi voinut käsin kaapia kissan karvaa suunnilleen yhden tyynyn täytetarpeiksi, ja vaatekaappini sisältö oli jotenkin omia aikojaan vaeltanut puolipitoisiksi mytyiksi sängylle. Jota ei tietenkään ollut pedattu.

Kirjat lojuvat yhä avaamattomina hyllyssä ja lankakerät ovat vallanneet sohvan päätyen kissan päänalusiksi päiväuniaikaan. Pölylaskeuma pöytäpinnoilla on sitä luokkaa, että yritän vain pitää verhoja kiinni siihen asti kun pimeä laskee, ettei tarvisi nousta hakemaan rättiä... Mitään nimilappuja en ajatellutkaan ennen kuin aloin tätä postausta kirjoittaa, eikä keskustaan ole ollut asiaa, joten kirjakauppojen koluaminen on jäänyt vähemmälle.

Miten voikin laiskottaa näin antaumuksella?! (Saamattomuudesta kertonee sekin, että tämä postaus on roikkunut luonnoksissa jo kolme päivää, enkä vaan saa kerta kaikkiaan sitä julkaistua :D)

***

Yritän nyt kuitenkin nähdä asiassa hyviäkin puolia: ennen olin kamala siivousnatsi, jonka naama oli aina nurinpäin, jos villakoirat pyöri nurkissa tai tiskipöydälle oli unohtunut likaisia astioita ja vesiroiskeita (kyllä, kammoksun roiskeita vaikka vettä vain olisivatkin). Siivoamassa sai olla ihan. koko. ajan. Kirjaimellisesti. Nyt olen oppinut ummistamaan silmäni pieneltä sekaisuudelta ja odottelen vain iltaa, kun tulee mukavan hämärää, eikä enää näe, onko kaikki niin justiinsa.

***

Maximen lukemaaninnostamistakin olen vähän ehtinyt pohtimaan tässä kaiken saamattomuuteni syövereissä. Onko se nyt niin kamalaa, jos se ei lue? Ja onko mulla oikeutta puuttua asiaan ja yrittää jotenkin painostaa sitä muuttumaan? Mun vaan käy sitä parkaa niin sääliksi, kun sille lukeminen on vain pakkopullaa ja siitä on aina saatava jotain hyötyä irti. Maxime lukeekin lähinnä jotain tietokirjoja ja yrittää myös paneutua englanninkieliseen kirjallisuuteen, mutta innostus on sitä luokkaa, ettei herra ole vielä yhtään kirjaa saanut kahlattua läpi niiden neljän vuoden aikana, jotka ollaan oltu yhdessä. Ehkä sekin ei aina viikonloppuisin huokailisi, kun on niiiiiin tylsää, jos joka hetki ei tapahdu jotain, jos se voisi hyödyntää ajan uppoutumalla hyvään kirjaan? ;) Musta olisi niin ihanaa aina välillä viettää laiskoja iltapäiviä kotisohvalla lukien, mutta keskittymiskyky vähän herpaantuu sen yhden rankutusta (tai vaihtoehtoisesti tv:n huudatusta) kuunnellessa!

Luulen kuitenkin, että lopulta kysymyksen siitä, ostanko sille jonkun kirjan houkuttimeksi, ratkaisee se, jaksanko ikinä raahautua keskustan fnaciin :D

Enää puolitoista tuntia "töitä" ja sit pääsee kylään tulleen kaverin kanssa drinksuille ja viikonlopun viettoon!

perjantai 9. elokuuta 2013

Uusista aluista ja aikuisuudesta

Elokuu alkoi, ja Bryssel hiljeni. Instituutiot ovat kiinni, joten sähköpostini on vaipunut kesähorrokseen, puhelinkin soi harvakseltaan ja yleensä langan päässä on joku oman talon ihminen. Töissä on aikaa viettää kahvi- ja jäätelötaukoja tiuhaan, ja tänään käytiin tyhjentämässä neuvoston kirjaston Suomi-hyllystä kaikki uutuudet. Hiljaista siis on.

Myös kesäinen sää tuntuu hiukan empivän, viitsiikö tällaista tyhjää kaupunkia enää helliä helteillä ja auringolla. Viime päivinä olen kastunut niin monesti, että olen vihdoin taipunut kantamaan sateenvarjoa mukanani. Huokailen töissä muiden mukana harmaata taivasta, mutta sisimmässäni riemuitsen jo pienesti. Syksy! Viileä ilma ja sade! Uusi alku, uudet harrastukset! Pian on jo joulu (…)!

Kesä on tuntunut joltain hassulta välitilalta, ja odotan jo syksyä, jotta normaali arkeni täällä voisi alkaa. Suunnitteilla on tanssikurssia ja kuntoilua, jospa uusissa kuvioissa tutustuisi uusiin ihmisiinkin? Myös Brysselin elokuva- ja museotarjonnasta olisi kaiketi hyvä ottaa selvää nyt, kun enää ei ole kiire nauttia auringosta. Pukeutuminen muuttuu paljon helpommaksi, kun pitkät housut voi ottaa takaisin repertuaariin, eikä tarvitse taiteilla säädyllisyyden ja lämpöhalvauksen välillä vaatetusta valitessa. Aloin virkata torkkupeittoa, johon voin sitten kaivautua tuijottelemaan syysmyrskyjä ja lukemaan romaania. (Voi tosin olla, että tällä virkkaustahdilla tunnelmoimaan pääsee vasta vuoden 2014 syksyllä, mutta onpahan jotain, mitä odottaa ;))

Syksy tuntuu siis kaikin puolin hyvältä ja virkistävältä asialta, vaikkei siihen enää liitykään opintojen suunnittelua tai uutta kalenteria tai muuta sellaista, mitä siihen on liittynyt hyvin tiiviisti aina vuodesta 1994 tähän päivään asti. Opinnoista luopuminen on käynyt yllättävän helposti, enkä ole ainakaan ihan hirveästi haikaillut luennoille ja opiskelurientoihin. Olenhan jo useamman vuoden tehnyt jotain ihan muuta, kuin kuluttanut luentosalien penkkejä, vaikka opiskelijaksi yhä itseni identifioin. Nyt onkin enää vaikeutena sisäistää se, että olen ihan aikuisten oikeasti aikuinen, itse elantonsa ansaitseva työntekijä ja veronmaksaja. Ei oikein mahdu kaaliin…

Ylipäätään mun on vähän vaikea sisäistää tätä, että nyt olen päässyt tavoitteeseeni. Gradu on valmis, vakituinen työ plakkarissa, mulla on kiva koti, kissa ja parisuhde. Onko tämä nyt tässä? Pyöräytän pari lasta ja sitten taas töihin, ehkä vaihdan jossain vaiheessa johonkin toiseen ihan kivaan työpaikkaan, jossa myöskin tavallaan ihan viihdyn mutta pääasiassa kuitenkin odotan kello viittä tai viikonloppua tai lomaa. Ja eläkeikää, kun ei enää tarvitse uhrata suurinta osaa hereilläoloajasta johonkin sellaiseen, mikä ei oikein kiinnosta. Eijeijeijeeiiii. En halua! Kyllä elämän täytyy olla jotain muutakin!

Ymmärrän kyllä elämän realiteetit ja tiedän, että pitää käydä töissä, jotta on rahaa ostaa ruokaa ja maksaa vuokra. Mutta onko töissä pakko olla tylsää? Miksei mulla ole mitään tavoitteita tai suurta kunnianhimoa minkään suhteen? Mitä teen elämälläni? Tuntuu, että mulla on hetkellisesti vähän suunta hukassa, eikä mulle nyt vain riitä se, että kaikki on ihan ok. En kaipaa mitään maailmanympärysmatkoja tai hohdokasta uraa, vaan uskon kyllä voivani elää tyytyväisenä ja onnellisena ihan tavallistakin arkea. Suurin ongelma onkin kai nimenomaan se, etten kaipaa mitään kovin spesifiä. Multa puuttuu tavoitteet ja suunnitelmat ja tarkoitus elämästä.
*
Oho. Tulin fiilistelemään syksyä, ja äkkiä alitajunta syötti ruudulle tällaisen eksistentiaalisen kriisin. Ja kuten aina, nyt kun ongelmat on rykäisty päivänvaloon, ei enää tunnukaan yhtään niin ahdistavalta. Haloo, mä oon 25. Välillä tuntuu, että olen ihan ikäloppu, mutta kaiketi vielä kolmenkympin jälkeenkin voi vielä olla elämää, eikä mun tarvitse todellakaan päättää kaikista asioista just nyt. Tai varsinkaan nyt tekemieni päätösten ei tarvitse määrittää koko loppuelämääni. Mulla on aikaa keksiä, mitä haluan tehdä ja missä olla, miten toteuttaa itseäni ja olla hyödyksi. Kaiken ei tarvitse tapahtua nyt heti.

Vaihtoehtoja kun on meille etuoikeutetuille suotu niin paljon, että vähintäänkin pari mahdollisuutta ehtii hukata ihan vaikka joka päivä, jos asiaa rupeaa liikaa pohtimaan. Sellainenkin voi olla aika musertavaa. Voi tuntua epäonnistuneelta, jos ei hyödynnäkään koko ajan koko potentiaaliaan. Tästä tunteesta mun pitäisi yrittää ainakin vähän riuhtoa itseäni irti. Turha ahdistua turhasta, eiks niin?

Tällaista pientä tuli sitten tässä pohdittua työpäivän varrella…

sunnuntai 4. elokuuta 2013

Kaikki hauska on hyväksi vatsalle*

B&B Anna & Max on ottanut vastaan ensimmäiset vieraansa, vieraspatjat on koenukuttu ja ilmeisesti hyviksi todettu. Pientä nurinaa on syntynyt siitä, että majatalon karvaisin asukki alkoi kovaäänisesti vaatia murua rinnan alle jo klo 6.50,eli tavanomaiseen ruoka-aikaansa, muun väen kuitenkin käytyä nukkumaan vasta pari tuntia tätä ennen villin brysseliläisen yön jälkeen.  Myös kahvin JA leivän loppuminen kesken aamiaisella oli vähän huonoa mainosta majoituslaitoksellemme, joskin tästä mokasta kärsi (valitettavasti) vain puolillepäivin nukkunut emäntämme…

Tänä iltana oli tarkoitus lähteä ihailemaan mini-Eurooppaa iltavalaistuksessa, mutta (kuten aina) olimme valmiita lähtöön niin myöhään, että visiitistä olisi jäänyt kohtalaisen lyhyt 14 euron pääsymaksua vastaan. Päästin siis vakavien maksavaurioiden pelossa pojat keskenään yöelämään ja vietän laatuaikaa viinilasin ja salmiakkipussin kanssa.

Anna oli heittänyt mua haasteella, joten (päivän teemaa jatkaakseni) tässäpä hieman ruoka-aatoksia; silvuplee:
1. Mitä vastaat, kun ulkomailla sinulta kysytään, että millaista on suomalainen ruoka? 
Tää on mun mielestä aina tosi vaikea! Selitän aina jotain perinteisiä ruokia, kuten karjalanpaistia ja -piirakoita (mun suku on sieltä itärajalta kotoisin), mutta sitten kuitenkin aika monet suomalaiset syö enimmäkseen jotain ihan muuta, riippuen tosi paljon perheestä. Onko makaronilaatikko perinteistä suomalaista ruokaa? Ranskalaiset on aina tosi järkyttyneitä, kun kerron syöväni Suomessa juustoa aamiaisella, koska ranskalaiselle juusto on yhtä kuin camembert :D
image
2. Missä maassa / paikassa on ollut mielestäsi omituisinta ruokaa?
Unkarissa söin esim. joka päivä uppopaistettua juustoa, joka oli kyllä hyvää, mutta en voinut olla ihmettelemättä tätä erikoisuutta… En muistele myöskään erityisellä lämmöllä kielikurssilla Englannissa saamiaini lounaseväitä: valkoisen leivän välissä kylmää säilykelihaa - joka päivä! Jaiks.
image
Myös automaatista myytävä makkara voisi sopa kategoriaan “omituiset ruokakokemukset”, mutten ikinä ollut tarpeeksi hurja kokeillakseni. Guten Appetit vaan!
3. Entä mikä paikka on jäänyt erityisesti mieleen hyvän ruokansa vuoksi? 
Italia <3 Vietimme Maximen kanssa ekan yhteisen lomamme Torinossa lokakuussa 2009 ja voi pojat niitä aperitivo italianoja! Olisin voinut jäädä sinne samantien asumaan… Myös kreikkalainen ruoka himottaa kohtalaisen usein. Ranskassakin saa totta kai tosi hyvää ruokaa, mutta sieltä kaipaan vielä enemmän ruokailutilanteita ystävien tai perheen kesken. Arvostan suuresti sitä hartautta, jolla ranskalaiset suhtautuvat aterioimiseen.
image
4. Uskaltaudutko syömään epämääräisissäkin paikoissa hyvien ruokakokemuksien vuoksi vai pysyttäydytkö ns. varmemmissa paikoissa senkin uhalla, että jäljelle jää joku tylsä kansainvälinen pikaruoka?
Olen kohtalaisen pöpökammoinen, joten kaikkein epämääräisimpiin katukeittiöihin en välttämättä uskaltautuisi, mutta en kyllä muista yhtään tilannetta, että olisin päätynyt juuri tästä syystä mäkkärille. Toki olen reissaillutkin pääasiassa täällä Euroopassa sekä Yhdysvalloissa (tuossa desinfiointiaineen luvatussa valtakunnassa).
5. Oletko matkustanut jonnekin vartavasten hyvän ruoan ja juoman perässä?
Kyllä matkoillani on yleensä jokin muukin motiivi,mutta hyvä ruoka on aina mukavaa bonusta :)
image
(Mummun bebe-leivoksia, slurps)
6. Mitä ulkomaisia ruokia kaipaat Suomessa olessa? 
Ranskalaiset leivokset himotti viime talvena useaan otteeseen, pullahiiri kun olen. En edes Ranskassa kovin usein syö leivoksia, mutta mieliteko syntyy ehkä siitä tiedosta, ettei lähi-K-marketista saa Paris-Brestiä tai sitruunamarenkipiirakkaa… Eniten kuitenkin kaipaan tosiaan aterioita tilanteena, varsinkin kun meidän perheessä ilta-ateria koostuu telkkarin edessä ahmaistuista voileivistä :(
7. Jos saisit tuoda Suomeen jonkun ulkomaisen ketjuravintolan, mikä se olisi? 
En kyllä ehkä toisi Suomeen enää yhtään ketjuravintolaa, kun ei koko maassa tunnu muita olevankaan kuin erilaisia (S-ryhmään kuuluvia) ketjurafloja… Boo-o-oring. Toisin vaikkapa Tampereelle jonkun ranskalaisen bistron, sellaisen oikean jossa ei todellakaan sisustuksella hienostella, mutta ruoka on hyvää ja edullista.
image
8. Missä maassa olet syönyt parhaimmat jälkiruoat? 
Ranskassa! Osittain johtuen ehkä Maximen veljen kokkikoulutuksesta, jonka ansiosta meillä saattoi sunnuntaisin ihan kotilounaalla olla tarjolla macaron-leivoksia tai nenän edessä liekitettyä crème brûlééta…
image
9. Mikä on mielestäsi Euroopan paras ruokamaa? 
Jokaisessa on varmasti puolensa (huomaatteko, mussakin on ainesta missiksi tai diplomaatiksi ^^), jopa tässä rasvaa tihkuvassa belgialaisessa ruoassa. Mutta italialainen ruoka on varmaan kaikkein monipuolisinta ja muutenkin vaan ihanan makuista.
10. Mihin maahan mieluiten lähtisit ruokamatkalle, Intiaan, Japaniin, Argentiinaan, Peruun vai Yhdysvaltoihin? 
Tykkään tosi paljon intialaisesta ruoasta, mutta ajatus Intiaan matkustamisesta on muuten tosi ahdistava. Mutta koska ruoasta puhutaan, valitsen siis Intian. Sushi on hyvää, mutta Japanissa reissaneiden kavereiden mukaan siellä syödään kyllä enimmäkseen kaikkea ihan muuta, eikä se muu ensialkuun välttämättä maistu kovin hyvältä länsimaiseen suuhun. Yhdysvallat oon jo (osittain) kokenut, enkä mitenkään kovin aktiivisesti kaipaa niitä jättiburgereita ja rasvaa tihkuvia pitsoja. Argentiinan ja Perun kohdalla tietoni on vähän hatarat, mutta Argentiinassa kai syödään ihan tosi paljon lihaa? Perusta tulee mieleen ainoastaan marsupaisti, en kyllä tiedä miksi :D
11. Mikä on suurin ravintola- tai ruokamoka jonka olet kokenut ulkomailla?
En kyllä keksi mitään ihan hirveän järisyttävää mokaa. Eli oon kaiketi ollut onnekas tai sitten vaan oon onnekaan huonomuistinen :D
image
Aamiaista unkarilaisittain: uppopaistettua leipää (!) juustoraasteen ja hapankerman kanssa. Ehkä aavistuksen rasvaista mun makuun, mutta ei yhtään hullumpi yhdistelmä loppujen lopuksi.

* Muumimamman suuria viisauksia, joita muistan nyt mahanpuruisena nautiattuani ranskanperunoita lounaaksi kello viisi iltapäivällä. Omalle vatsalleni kun tuntuu yleensä olevan hyväksi vain tylsä säntillisyys…

lauantai 3. elokuuta 2013

Mitä tänään syötäisiin? Ja kuka pesisi vessan?

Aina sama juttu. Yritän pysyä Maximen vauhdissa mukana, vaikka oikeasti olen laiskanpulskea kotikissa, joka tykkäisi makoilla auringonläikässä jäseniään venyttelemässä harvoina vapaahetkinään. Olen alkanut kaivata lepoa ja rauhaa jatkuvan kokemisen ja tekemisen keskellä. Maximella on kuitenkin kiire tehdä kaikkea erilaista ja jännittävää, kun nyt täällä suuressa maailmassa vihdoin ollaan. Yritän rauhoitella sitä ja muistuttaa, että ei ehkä olla ihan heti lähdössä pois täältä ja vaikka onkin hyvä muistaa tehdä asioita nyt eikä vasta joskus hämärässä tulevaisuudessa, ehdimme silti varmasti kokea kaiken kokemisen arvoisen Brysselissä, vaikka välillä vietettäisiinkin viikonloppua ihan vain makoillen. Koska minä en muuten jaksa.

En oikein tajua, missä välissä mun pitäisi arkena ehtiä tehdä jotain muuta kuin töitä ja kotitöitä. Tai ehdin kyllä iltaisin useimmiten vähän rentoutumaankin ja lukemaan kirjoja, mutta esimerkiksi ruokaostoksien tekeminen, kaupungissa käyminen, urheilu tai sosiaalisen elämän ylläpitäminen tuntuvat mahdottomilta mahduttaa tähän yhtälöön. Sitten jos viikonloppuna pitää ryntäillä päättömästi retkeilemään ja nähtävyyksiä katsomaan, en oikeasti ehdi tehdä kaikkea sitä, minkä mielenrauhani vaatii. Kuten imuroimaan. Tai makoilemaan sohvalla tuijottaen kattoa…

Käymme aika ajoin keskustelua siitä, miksi aina pitää mennä isoon ruokakauppaan lauantaina. Maximen mielestä se on tyhmää ajanhukkaa ja se aina varoittaa mua, ettei sinne sitten jäädä kahdeksi tunniksi. Mutta kuitenkin on päästävä automarkettiin, kun muualta ei saa hyvää leipää eikä hyvää olutta eikä sitä ja tätä. Minkä minä sille voin, ettei parin jalkapallostadionin kokoista kauppaa ole mahdollista kiertää samassa vartissa, joka lähi-Delhaizessa kuluu parin päivän ruokaostosten haalimiseen. Suuri mysteeri on myös se, että vaikka isosta kaupasta rahdataan melkein satasen edestä ruokaa, ei siitä saa valmistettua kuin yhden aterian. Sitten pitää jo kirmata Delhaizeen hakemaan täydennystä. Sisäinen marttani repii hiuksiaan ja polkee jalkaa aina näissä tilanteissa!


Ongelma on siis seuraava: olemme molemmat kokopäivätöissä, lähdemme kotoa kahdeksan maissa ja palaamme aikaisintaan puoli kuuden (minä) tai kuuden maissa (Maxime), joskus myöhemminkin. Tämän jälkeen pitää jaksaa käydä kaupassa, tehdä ruokaa, tiskata, imuroida, siivota kissan hiekkalaatikko, käydä pesulassa, ripustaa pyykkiä, viikata pyykkiä, silittää kauluspaitoja jne. Ei tietenkään kaikkea joka päivä, mutta ihan joka viikko kaikki näistä pitää tehdä ainakin kerran, eikä päivät tunnu riittävän. Ja vaikka meillä onkin periaatteessa vuoroviikot ruoanlaitossa, mikä tasaa tehtävien kasautumista, mun mielestä tuntuu silti epäreilulta, että Maximen ruoanlaittoviikolla minä teen (ihan vähän liioitellen) kaiken muun ehkä pesulareissuja lukuun ottamatta, ja omalla ruoanlaittoviikollani teen yhä kaiken muun. Imuroinnin sentään saan yleensä sysättyä M:lle näinä viikkoina, mutta esimerkiksi sängyn petaaminen on aivan ylivoimaista boheemille ranskiksellemme. “Mä annan sen vain tuulettua… siihen asti, että käydään taas nukkumaan.”

Mua harmittaa olla “äiti”, joka komentaa viemään roskat ja petaamaan pedin, mutta sitten toisaalta jos en sitä tee, päädyn itse aina hommiin. Ja sitten nurisen kuvitelluille kuulijoilleni elämän epäreiluutta ja olen pahalla tuulella heti aamusta.


Jotain pitäisi varmaan tehdä, jotta saataisiin vähän järkeistettyä tätä arjen logistiikkaamme ja saisin vähän aikaa raivattua pelkälle mähöttämiselle. Ateriat olisi hyvä suunnitella, jotta voitaisiin yhdellä kauppareissulla ostaa kaikki arjen aterioihin tarvittava, jolloin säästyisi paitsi rahaa myös aikaa. Keittiön siistimisen voisin tehdä aamulla sen sijaan että rynnistän työpaikalle aina vartin etuajassa (jotta ehdin facebookata ja lukea blogeja hetken rauhassa). Näin illalla voi aloittaa ruoanlaiton ja muut askareet kirjaimellisesti puhtaalta pöydältä! Kotitöiden tasaamiseen olen napannut vinkin lastenhoito-ohjelmista: annan M:n valita haluaako hän esim. tiskata vai imuroida, laittaa ruokaa vai käydä pesulassa, viedä roskat vai pedata pedin. Näin syntyy illuusio vapaasta valinnasta, muahhahhaaa :D Koska mulle on sinänsä aika sama, mitä joudun tekemään, kunhan työnjako tuntuu reilulta. En erityisemmin vihaa mitään kotitöitä, ainoastaan niihin ryhtyminen on aina yhtä rankkaa.

MUTTA. Kaipaan vinkkejä, miten onnistuisin tehostamaan tätä ruljanssia jotta edes joskus ehtisin viettää kotityötöntä iltaa tai jopa viikonloppua… Kaikkein eniten harmittaa ehkä juuri se, että viikonloppuisin haluaisin (ja erityisesti Maxime haluaisi) olla ihan rauhassa, mutta kaikki viikon aikana kasautuneet tekemättömät kotityöt on saatava kuitenkin tehtyä. Joten aloitan lauantain yleensä suursiivouksella sekä isossa kaupassa käymisellä… Rentoutuminen (ja mahdollisesti myös vahvahko gin tonic) tulee aina tämän jälkimmäisen suorituksen jälkeen erittäin tarpeeseen!


Kuvat viime sunnuntain harharetkeltä Etterbeekissä.

perjantai 2. elokuuta 2013

Sateinen lauantai




Kun aamu valkenee tämän näköisenä, on parasta kaivautua syvemmälle peiton alle ja odottaa parempia aikoja. Tai sitten voi myös rakentaa majan! Ta-daa:

Tämä kehno otos ei tee oikeutta Maailman Mukavimmalle Majalle, jonka syövereihin oli hyvä kaivautua lueskelemaan lehtiä, juomaan kahvia (mulla on vihdoin kahvinkeitin!) (ja kissakahvia!!) ja, myönnettäköön, vähän säälimään itseään.

Kyse lienee jonkinlaisesta kulttuurishokista, jota en Ranskassa koskaan kokenut ainakaan tässä mittakaavassa. Täällä kaikki tuntuu välillä kurjalta ja ankealta, ja kaikesta kurjasta ja ankeasta on hyvä syyttää Belgiaa ja belgialaisia. On asioita, joita en täällä ehkä koskaan tule käsittämään (kuten liikennekulttuuri, josta lienee luvassa ihan oma avautumisensa), mutta sitten välillä löydän itseni kiukuttelemasta vaikkapa aiheesta “tyhmät belgialaiset eivät osaa tehdä edes kunnon kuohukermaa” (vatkattuani turhaan puolisen tuntia (sähkövatkaimella) kermaa, joka ei suostunut nousemaan vaahdoksi). Myös ihmisten yleinen tylyys ja huonokäytöksisyys nostaa pahimpina päivinä ihan kyyneleet silmiin, eikä Bryssel tunnu yhtään kiehtovalta suurkaupungilta urauduttuani kulkemaan lähinnä koti-työpaikka-ruokakauppa-väliä.

Sosiaalisen elämän luominen on tuntunut harvinaisen hankalalta, kun työpäivät on pitkiä ja viikonloppuisin on kiva käydä vähän jossain kaupungin ulkopuolella seikkailemassa. Mistä niitä kavereita löytää? Yhteen kivanoloiseen tyttöön olen ehtinyt tutustua, ja työkaverit on huippumukavia, mutta sitten pitäisi vielä ehtiä joskus nähdäkin näitä ihmisiä. Muualla kuin töissä, that is.

Varmasti johtuen osittain kaikista ylläolevista syistä, olen käynyt myös läpi jotain miljarditta itsetuntokriisiä (näitä ei kaiketi enää voi kutsua teini-iän kriiseiksi tässä iässä, mutta panen ainakin noin 75% hormonien ja yleisen tyttönä olemisen vaikeuden piikkiin). Jotenkin vanhempien nurkissa vietetty vuosi herätti taas sisälläni sen pikkutytön, jonka kaveri kukaan ei halunnut olla, jolle naurettiin selän takana, jolla oli huono ryhti, tukka ikuisesti huonosti ja rumia serkuilta tai isiltä (!!!) perittyjä vaatteita sekä hikipingon maine ja todistus. Itsetunto on taas vähitellen valunut näiden ah niin ihanien muistojen myötä pohjamutiin, vaikka yritän muistuttaa itselleni, että olen nykyään aikuinen. Aikuisten maailmassa toisille ollaan mukavia ja kohteliaita, ja vaikkei kaikki varmasti pidäkään mua mitenkään hirveän kivana tyyppinä, ne tuskin enää muodostaa jotain “vihataan yhdessä Annaa”-ryhmää, jonka ainoa tarkoitus on tehdä elämästäni tuskaa. Mun ei siis tarvitse välittää, jos jonkun yksittäisen ihmisen mielestä olenkin idiootti, koska mulla on myös ihania ystäviä ja maailman paras poikaystävä, joiden mielestä olen kaiketi ihan mukiinmenevä. Ja mikä tärkeintä, omasta mielestäni olen useimmiten ihan hyvä tyyppi. Saatan olla vähän turhan arka ja jotenkin sosiaalisesti rajoittunut, mutta sellaisesta voi opetella vähitellen pois, jos se haittaa elämää.

Useimmiten siis muistan, ettei mulla enää ole mitään hätää, ja ettei kannata vajota liian syvälle surkeuden syövereihin, koska pilaan vain itse oman elämäni märehtimällä liikaa. Mutta selkeästi tarvitsin sateista masistelu-lauantaita, koska tämän jälkeen elämä jo voitti sunnuntaina! Aurinko paistoi ja kävimme pitkällä harhailukävelyllä naapurustossa. Siitä ehkä kuvia ensi kerralla.

torstai 25. heinäkuuta 2013

Jos metsään haluat mennä nyt

Tänä viikonloppuna suureellisena suunnitelmanamme oli lähteä telttailemaan ja vaeltamaan. Alkutilanne tiistaina oli se, ettei meillä ollut telttoja, karttaa eikä oikein kohdettakaan. Makuupussien, -alustojen, lamppujen ja muun leireilymateriaalin sijainti oli myös hämärän peitossa edellisen muuton jäljiltä. Hyvät lähtökohdat siis.

Aloitin vaikeimmasta, eli kunnollisten vaelluskarttojen hankkimisesta. Vietin melko hikisen parituntisen kiertäen Brysselin keskustaa etsien netistä löytämäni listan avulla kauppoja, joissa GR-karttoja piti olla myynnissä. No, ei ollut. Yhdessäkään. Viimeisessä paikassa “asiakaspalvelija” pyöritteli silmiään kysymykselleni ja valisti tyhmää ulkomaalaista, että tämä on Bryssel - ei täällä mitään vaelluskarttoja myydä. Kostuin siis tästä reissusta kohonneen verenpaineen lisäksi ilmaisen jäätelön (niitä jaettiin kadulla) sekä pahan tuulen verran. Lopulta löysin sentään oppaan, jossa esittellään Wallonian luonnonpuistoja, joten ostin sen sekä melko tarkan tiekartan. Paras A-ryhmähän vie tunnetusti tuurilla homman kotiin…

Luonnonpuisto-oppaan avulla valitsimme kohteemme, eli pikkuruisen Martelangen kylän Etelä-Belgiassa. Netistä kaivelin tietoa majoitustilanteesta, ja päädyimme pienelle leirintäalueelle ihan kylän viereen. Telttailukamppeet löytyivät kellarikomerosta ja telttaa kävimme mallailemassa Decathlonissa, mistä sopiva ehdokas pienten neuvottelujen jälkeen löytyi. Maxime olisi halunnut ostaa pienen ja halvan, minä ison ja kalliin. Onneksi tarjolla oli myös keskikokoinen ja melkein halpa ;)

Lauantaina leirimobiili pääsi siis vihdoin liikenteeseen puolenpäivän aikaan, ja saimme nauttia paitsi kirkastuvasta taivaasta (Brysselissä oli koittanut jokaviikkoiseen tapaan aurinkoisen arjen jälkeen pilvinen lauantaiaamu) myös lähes tyhjistä teistä sekä kuninkuudestaan luopuvan Albert II:n viimeisestä puheesta. En tiedä, oliko vika kuuntelemassamme radiokanavassa, mutta tämä viimeksimainittu kuultiin ranskaksi ja (rankasti lyhennettynä) saksaksi, muttei flaamiksi, vaikka kuninkaan tärkein sanoma tuntui olevan, että kieliryhmien tulisi pysyä solidaarisena toisilleen. Loogista.
Perillä meitä odotti leppoisasti parin kukkulan kainalossa uinuva kylä ja sen leirintäalue, jossa aika tuntui pysähtyneen jonnekin 90-luvulle, ainakin mikäli ihmisten asuista ja päärakennuksen kesäsiirtolahenkisestä sisustuksesta saattoi jotain päätellä. Siellä oli myös - pettymysten pettymys! - uima-allas . Meillä ei tietenkään ollut uimapukuja mukana…

Varasimme siis vain telttapaikan mahdollisimman rauhallisesta kulmasta puron rannasta ja suuntasimme viisikkomaisine eväinemme päivän vaellusreitille. Kävi ilmi, että 15 kilometriä mäkisessä maastossa ja 30 asteen helteessä oli metrolla ajeluun tottuneille jaloillemme hiukan pitkänpuoleinen aloitus retkeilyyn. Hauskaa meillä silti oli, ja mikä parasta, metsästä löytyi mustikoita! (En ole Maximen ottamissa kuvissa pissalla puun takana vaan noukin sormet sinisinä marjoja.)
Selvisimme eksymisestä huolimatta ennen pimeää leirintäalueelle, missä meitä oli vastassa melko kirjava joukko naamareihin sonnustautunutta väkeä, joka suuntasi uima-altaalle juhlistamaan Belgian kansallispäivää. Hetken harkitsimme juhlaan liittymistä, mutta ilta-aterian ja suihkun jälkeen jo luomet painoivat, eikä hollanninkielinen diskohumppa ja kovaääninen yhteislaulu oikein houkutellut enää…

Seuraavana aamuna oli ihana herätä lintujen lauluun metron jyrinän sijaan, ja kömpiä teltasta suoraan aamukahville pihalle. Kuin lomalla konsanaan… Sunnuntaina teimme vielä toisen, vähän maltillisemman kävelyretken maaseudulla, minkä jälkeen seurasimme uteliaina opaskylttejä toisen maailmansodan muistomerkille Bastogneen.
Etelä-Belgiassa, Ardenniassa on käyty toisen maailmansodan yksi verisimpiä taisteluita, jossa kuoli tai haavoittui enemmän amerikkalaissotilaita kuin yhdessäkään toisessa taistelussa historian aikana - lähes 80 000 miestä. Jenkit ovatkin pystyttäneet paikalle jättimäisen muistomerkin, joka kertaa käänteentekevän Bastognen taistelun käänteet kiveen hakattuna.