Olo kuin ameeballa

Huomasin just etten oo päivittänyt journalia kuin ihan pari kertaa koko kevään aikana. Nyt on kuitenkin pakko siirtyä tänne vähäksi aikaa, akuutin päiväkirjakriisin takia. Enoo löytänyt Turusta, Tampereelta enkä RAUMALTA (jep, epätoivoista mut etsin sieltäkin) yhtään potentiaalista ehdokasta uudeksi päiväkirjaksi ja vanhaa on tasan yks sivu jäljellä!

Huomasin myös, etten oo oikeastaan muuta täällä tehnyt kuin valittanut elämäni kurjuutta :S Tiedä sitten mistä se kertoo, koska mun omassa päiväkirjassani on paljon positiivisempiakin merkintöjä, joten en mä kaiketi ihan masé ole. Vaivaa vain epämääräinen levottomuus, joka ei tunnu johtuvan mistään yksittäisestä syystä enkä oikein tiedä mitä sille pitäisi/voisi tehdä. Välillä ihan oikeasti harkitsen etten aamulla nousisi sängystä ylös, tiedänhän jo etukäteen ihan tarkalleen mitä tulee tapahtumaan. Kaikki päivät toistuvat samanlaisina, toistan samat vanhat rutiinit ja kulutan päivät odottaen koko ajan jotain, iltaa, viikonloppua, lomaa, ydinsotaa, ihan mitä vain, kunhan ei tarvitse enää yhtään iltaa istua apaattisena omassa huoneessa ja ODOTTAA. Ulos lähteminen ja ihmisten tapaaminen tuntuu liian vaivalloiselta, eikä samojen baarien, kahviloiden, kauppojen näkeminen enää tunnu miltään. Saatan muistaa jonkin kivan illan jossain tietyssä paikassa ja melkein pelkään mennä uudestaan sinne koska tiedän ettei siellä tällä kertaa mitä todennäköisimmin ole niin kivaa.

Tuntuu että mun elämä on jo pitkään ollut epätoivoista yritystä elää uudelleen kivoja muistoja, eikä se ole oikea tapa elää, mulle ainakaan. Kaipaan vaihtelua, enkä JAKSA tällaista jatkuvaa, turvallisen tasaista harmautta. En edes kovin tarkkaan tiedä MITÄ haluaisin tehdä tai MISSÄ haluaisin olla mieluummin, silti olen vain tyytymätön ja kaipaan pois. Kesä Raumalla ei tuntuisi yhtään pässiltä idealta, vaikka tiedänkin että elokuuhun mennessä ehdin kyllästyä siihenkin ja tuun hulluksi kun en tunne koko kaupungista ketään :)

Kaikista hulluinta on se, että mulla olisi juuri nyt kaikki aika maailmassa, kun opinnot ei vaadi mitään hirveää panostusta, mutta en silti saa itsestäni irti niin paljon että ryhtyisin mihinkään. Vellon vain omassa tarkoituksettomassa olossani ja yritän pysyä järjissäni.

A-pu-a.



43 päivää Amerikkaan

Tyytymättömyyttä

Vielä jokin aika sitten haikailin kunnon talvea, mutta nyt kun se vihdoin saapui, olen melkein pettynyt koska kaipaan jo niin paljon kevättä ja kesää, auringonpaistetta aikaisin aamulla, hyväntuoksuista ilmaa ja niin lämmintä että kolme paitaa päällä ei tarvitse palella. Odotan jo kesälomaa ja kaikkea sitä ihanaa mitä siihen mielessäni liitän, uintireissuja Tesomalle, pyöräretkiä, loikoilua ihan vähän liian kostealla nurmikolla meidän takapihalla, Imatran tukahduttavia keskikesän helteitä (siellä on kesäisin poikkeuksetta kuumempi ja talvisin poikkeuksetta enemmän lunta kuin esim Tampereella, mikä paratiisi!), joutilasta kaupungilla vetelehtimistä kun ei ole kiire mihinkään lämpimään sisälle... Kuitenkin kaikki se on vain mun mielessäni ja tiedän että kun kesä tulee, suurin osa ajasta menee töissä ja sitten siihen samaan, mihin talvellakin, eli kahvilla istumiseen ja noista yllämainituista puhumiseen, missä ei kyllä sinänsä ole mitään vikaa, välillä vain käy vähän turhauttavaksi suunnitella, kun mitään ei lopulta tapahdu :/

Silloin kun asuin vielä kotona, en mitään muuta odottanutkaan kuin sitä että pääsen pois, toiseen kaupunkiin, yksin, ei tarvitse kuunnella kenenkään valitusta ja komentelua tai miettiä että voinko syödä viimeisen banaanin, jos niitä ei ollutkaan tarpeeksi ja kaikki ei ole vielä saaneet. Tai ylipäätään että voin itse päättää mitä haluan juuri tänään syödä, eikä kukaan tule pyörittelemään silmiään jos huvittaa syödä pelkkää tonnikalaa suoraan purkista. Vieläkin tunnen salaista mielihyvää saadessani tyhjentää kokonaisen purkillisen ihan yksin... (Mulla on selkeästi ollut lapsena trauma tonnikalasta, tykkäsin siitä niin paljon, enkä koskaan saanut sitä tarpeekseni :D). Silti nyt on yhä useammin ikävä kotiin. Tai edes johonkin, missä on muita ihmisiä koko ajan ympärillä elämässä omaa arkeaan ja jakamassa sen mun kanssani. Miten oon voinut pitää itsestäänselvänä pikkusiskoa joka on aina valmiina mun pöhköimpiin päähänpistoihini, joka on aina siinä seinän takana (valitettavan usein kuuntelemassa huonoa musiikkia valitettavan kovaa, mutta kuitenkin) ja joka tajuaa puolesta sanasta millä tuulella oon??? Kuka nyt laulaa mun kanssa saunassa ja sekoittaa sen jälkeen ällöttäviä spetsejä kokiksesta ja spritestä? Kuka katsoo mun kanssa yleisurheilua telkkarista? Keneltä mä nyt voin kysyä sunnuntaiaamuna että mitä kivaa/typerää tänään tehtäisiin, leivotaanko muffinsseja vai luetaanko yhdessä hesarin syntyneet ja kastetut -ilmoituksia?

Tietenkin kavereiden kanssa tekee kaikkea kivaa ja erityistä, mutta juuri se siinä on vikana. En halua mitään niin erityistä läheskään aina. En halua joutua suunnittelemaan etukäteen milloin nähdään ja missä, loppujen lopuksi kuitenkin aina samoissa paikoissa aina saman päiväjärjestyksen mukaan. Keskviikkona lounaalle ja Naantaliin kahville, lauantai-iltana baariin ja sunnuntaina pienen pienessä krapulassa leffaan... Suunnitellaan tulevia tapahtumia kahvin äärellä, vaikka välillä tuntuu ettei mikään tule toteutumaan. Ja mä haluaisin vain, että joskus voisin siivota yhdessä jonkun kanssa, koska se on niin paljon kivempaa sillain. Tai että joku innostuisi auttamaan mua iänikuisissa projekteissa kuten reseptivihon tai valokuva-albumin kanssa. Olisi joku jolle sitä albumia näyttää kun se on valmis, ja jonka kanssa kokeilla reseptejä. Joku jonka kanssa juostaan perjantai-iltana hakemaan leffa Makuunista, ihan hetken mielijohteesta, tai mähötetään koko lauantai ihan vain kun ei ole mitään tekemistä...

Ehkä mulla on ihan pikkuisen koti-ikävä. Ja oikeastaan aika paljonkin. Välillä kaipaan kodin rutiineja niin paljon, että melkein alkaa itkettää kun kuljen jonkun valaistun omakotitalon ikkunoiden ohi ja näen sisällä kun ihmiset katsovat uutisia yhdessä. Lauantai-iltaisin haluaisin ihan kamalasti olla kotona menossa saunaan ja sen jälkeen kuistille grillaamaan, niin kuin aina lauantaisin suunnilleen maaliskuulta marraskuulle siitä asti kun muistan.

Tiedän romantisoivani tätäkin, enkä olisi missään nimessä valmis muuttamaan enää pysyvästi takaisin kotiin, mutta en silti tajua aina välillä miten jaksan odottaa kesään asti, kun taas pääsen Kalkkuun...