Joka aamu herään viittä vaille kuusi. Napsautan radion päälle ja Novan uutisten jälkeen vääntäydyn ylös, laitan veden kiehumaan ja pesen hampaat. Teekupillisen, pukeutumisen ja patjalla nautitun aamiaisen jälkeen heittelen tarvitsemani tavarat (eväät, sudokut, avaimet ja kulkulupakortin) reppuun ja rynnistän bussipysäkille - turhaan, koska oon aina vähintään kymmenen minuuttia etuajassa. Ehdin ihailla lähes epätodellisen kauniita ja aurinkoisia kesäaamuja maaseudulla puolen tunnin bussimatkan aikana ennen kuin saavutaan Olkiluotoon.

Betoniasema on vähän syrjässä kaikesta muusta, niin käytössä olevista kahdesta reaktorista kuin rakenteilla olevasta kolmannestakin. Meillä on vain muutama jännittävän näköinen valkoinen säiliö joiden sisältöä voin vain arvailla (paitsi yhden, joka kuulemma sisältää typpeä, ja jos se räjähtää tai vuotaa, pitää pidättää hengitystä ja juosta kirjaimellisesti henkensä edestä...), valtavia betoniautoja, laboratorio sekä parakkikopeista rakennettu pieni toimisto, joista yhdessä huoneessa vietän suurimman osan työpäivästäni. Päivät sujuvat useimmiten rauhallisesti: siirrän tietoja kuiteista ja raporteista koneelle, kopioin, skannaan ja mapitan, välillä me lähdetään Sinin kanssa varsinaisen työmaan toimistolle viemään eteenpäinmeneviä papereita ja noutamaan meille tulevaa postia. Aina ei ole mitään tekemistä, ja pitää vain parhaansa mukaan yrittää viihtyä radiota kuunnellen, juoruillen, lehtiä lukien tai sudokuja tehden. Meidän toimistolla pistäytyy monta kertaa tunnissa joku työmiehistä, naapuritoimiston atk-apu Sylvain (jonka puheesta ei kannata edes ruveta arvailemaan puhuuko se englantia vai ranskaa) tai joku muu apua tarvitseva. Kaikki ovat innoissaan uudesta kesätyöläisestä, tulevat tervehtimään kädestä ja mä hymyilen ja yritän muistella tunnenko tyypin entuudestaan ja mitäköhän kieltä se mahdollisesti puhui...

Työpäivän jälkeen oon aina aivan läpeensä uupunut, en jaksa välittää siitä että ulkona on nätti ilma ja mun kämpässä sisällä on todella karua, autiota (ainoat huonekalut on edelliseltä asukkaalta jääneet kaksi pöytää, asukastoimistolta lainattu patja jolle oon levittänyt makuupussini, sekä kaapista löytynyt pöytäliina ikkunaverhon virkaa tekemässä) ja hämärää, jumitan vain patjallani kuunnellen radiota, lukien lehteä ja syöden. Lopulta saan yleensä kerättyä itseni siinä määrin että pääsen taas liikkeelle ja lähden käymään kaupungilla tai rannalla (lähinnä kalliolla istuskelemassa, en ihan vielä tarkene uimaan) ja illalla pistäydyn vielä asukastoimiston vieressä olevaan yhteistilaan koneella käymään ja telkkaria katsomaan. Huonetta hallitsee itsevaltiaana yksi vanhempi savolainen mies, joka on valitettavan mieltynyt Emmerdaleen ja Kauniisiin ja rohkeisiin, joten yleensä ajoitan oleskeluni niin että näen seitsemän uutiset... Illalla uni maistuu jo yhdeksän tai viimeistään kymmenen aikaan.

Tällä tavoin viikko Raumalla menee aika nopeasti, onneksi. Tykkään työstäni, ja oon sillä tavalla outo, että rutiinit rauhoittaa mua, mutta välillä on silti vähän yksinäinen olo. Olisi kiva, jos olisi joku jonka kanssa voi mennä vetelehtimään Rauman vanhaan kaupunkiin tai istua jätskillä merenrannassa... Onneksi on viikonloput! Jo yhden Turussa vietetyn yön jälkeen oli sellainen olo, kuin en olisi täältä mihinkään lähtenytkään. Ihanaa, kun on omat tutut tavarat ympärillä ja ulos mennessä keksii paljon tekemistä ja melko suurella todennäköisyydellä törmää tuttuihin. Alan vähitellen päästä kesätunnelmiin, enkä malta odottaa sitä että pääsen kotiin käymään Tampereelle! Ehkä sitten koti-ikävä helpottaa vihdoin... Viime viikonloppuna tuntui siltä, etten millään kestä olla yksin koko kesää, tai edes kesäkuuta. Nyt siihen on enää kolme viikkoa ja olen niin onnellinen!