...tosin onneksi vain kolme viikkoa, eli tarkemmin sanottuna neljätoista
työpäivää! Rakastan elokuuta ehkä eniten kaikista kuukausista, siinä on
tietty uuden alun tuntu. Nytkin, vaikkei kesä varsinaisesti olekaan
kovin helteinen ollut, aiheuttaa sateenraikas ilma ja elokuulle
ominainen, voimakas tuoksu mussa kovin epäluonteenomaisia
energianpurkauksia. Oon aina yhtä innoissani uuden lukuvuoden alusta ja
lukujärjestyksen suunnittelemisesta, vaikka tänä vuonna ei ehkä olekaan
ihan sama fiilis kuin aiemmin, kun joudun vaihtamaan työt opiskeluun
aika lailla lennossa. Koko kesän oon sinnitellyt viikko kerrallaan ja
odottanut sitä autuasta hetkeä kun saan palata takaisin Turkuun. Nyt kun
mietin mitä kaikkea on tapahtunut, alkaa tuntua ettei mun kesäni
oikeastaan yhtään hullumpi ollutkaan! (Kumma kun sitä ei ikinä osaa
arvostaa silloin tapahtumahetkellä...)
Muutamia mun kesän parhaita asioita/kohokohtia on olleet:
*Työt.
Vaikka jatkuvasti valitan kaikesta mikä liittyy aikaisiin
aamuherätyksiin ja varsinkin Raumalla asumiseen, en silti olisi varmaan
mistään voinut saada parempaa työpaikkaa kuin tämä. Saan puhua kieliä,
tehdä ihan oikeita töitä (tällä hetkellä MÄ koulutan mun seuraajaa
tuohon hommaan :D) ja joudun jatkuvasti todistamaan itselleni että ihan
aikuisten oikeasti osaan ja pärjään. Se tuottaa suurta tyydytystä joka
kerta.
*Random-viikonloput. Mm. se kerta kun matkustin Turun
kautta Helsinkiin osallistuakseni partiobileisiin Pitäjänmäessä ja
käydäkseni Hannan kanssa kahvilla, tai se kun kaksi viikkoa sitten
lähdin Kupittaanpuistoon ottamaan aurinkoa joskus ennen puoltapäivää ja
lopulta kotiuduin puoli viisi aamulla ja olin siinä välissä ollut
baarissa pyyhkeeni kanssa (ja löysin kämppikseni laittamasta ruokaa
:SSS)...
*Kotona mähöily. Tätäkin osaa arvostaa, kun ei pariin
vuoteen oo saanut sitä harrastaa. Onko parempaa tapaa viettää
sunnuntaiaamua kuin löhötä siskon kanssa naapurien vanhassa ylirumassa
sohvassa katsomassa Jimin remonttiohjelmia (paremman tarjonnan
puutteessa) ja päättää sitten että oikeastaan nyt on aika hyvä hetki
leipoa sämpyliä? Myös viime viikonloppu mummulassa oli kaikessa
sukulaispaljoudessaan aika nostalginen. Paikalla oli meidän perhe
kokonaisuudessaan (isikin on nyt Suomessa vähän aikaa; ens viikol se
menee käväisemään Jenkkeihin mut palaa jo lauantaina :P), mummu
tietenkin sekä mun setä ja täti ja erittäin pian syntyvät kaksoset!
Lauantaina Vilman juhlien ja saunan välissä käytiin "kävelyllä" eli
syömässä mustikoita rantatien varresta ja kastamassa varpaat Saimaaseen.
Vähän aikaa oli taas kiva olla mummun ja äitin pikku-Anna, jolle
laitettiin viikon eväiksi Raumalle täytekakkua, pikkuleipiä ja suklaata
(ilmeisesti ne arveli et mun loput työpäivät sujuu jotenkin mukavammin
pienoisessa sokerihumalassa...).
*Suomessa olo. En oo moneen
moneen vuoteen ollut ihan koko kesää Suomessa, ja oon tavallaan
nauttinut kauheasti siitä, ettei tarvi stressata siitä, onko kivaa tai
rusketunko. Etelänlomalla molemmat on nimittäin välttämättömiä, mutta
jos on koko kesän töissä, niistä tuleekin vain mukavaa ekstraa...
(Tavallaan oon aina inhonnut meidän äidin
pessimisti-ei-pety-elämänfilosofiaa, mutta kuulin juuri radiosta että
tanskalaiset on maailman onnellisin kansa tutkitusti sen takia ettei
niillä ole kovin suuria odotuksia minkään suhteen :/)
Ylipäätään
oon tänä kesänä osannut iloita paljon pienemmistä asioista, vaikka se
niin kliseiseltä kuulostaakin. Tällainen asennoituminen ehkä vähän
taistelee mun aikaisempaa kunnianhimoani vastaan - oon alitajuisesti
koko ajan halunnut että asiat olisi jotenkin paremmin kuin ne onkaan,
tai ainakin ajatellut että mun pitäisi vähintäänkin pyrkiä siihen
parempaan. Lukioaikaan se oli yksinkertaista, mulla oli tavoitteena
muuttaa omaan kämppään ja päästä opiskelemaan Turkuun. Molemmat
toteutui, mutta sen jälkeen on ollut vähän hankalampaa keksiä mitään
tarpeeksi konkreettista tavoitetta. Oon keskittänyt tyytymättömyyteni
siihen, että mun kämppä ei ole niin kiva kuin se voisi olla tai etten
tee jatkuvasti tarpeeksi kivoja, neroja ja ikimuistoisia asioita... Arki
on kuitenkin useimmiten aika tasapaksua ja mitäänsanomatonta, mikä saa
mut tuntemaan oloni suunnattoman turhautuneeksi ja ajattelemaan että
koko elämä valuu ohi ennen kuin huomaankaan ja sitten loppujen lopuksi
onko silläkään mitään väliä? Enkö mä ole aika yhdentekevä osa
maailmankaikkeutta, ei mun tarvitse ratkaista maailman
epäoikeudenmukaisuuksia tai edes viettää häikäisevän, kadehdittavan
upeaa elämää tai tehdä aina oikeita, eettisesti ja moraalisesti
hyväksyttäviä päätöksiä. Oon todella kyllästynyt siihen, että joka
puolelta tulvii erilaisia sääntöjä ja ohjeita siitä miten tehdä elämästä
parempaa, elämisenarvoisempaa tai merkityksellisempää. Ei niiden
kirjoittajat taatusti tiedä mitään sen parempia vastauksia olemassaolon
merkitykseen kuin minäkään, joten miksi mun pitäisi kuunnella niitä...?
Ja koska mulla juuri nyt on sellainen olo, ettei millään oikeastaan ole mitään väliä, mun turhautumiseni loogisesti
on hiukan hellittänyt. Voin yhtä hyvin olla katsomatta asioita niin
mustavalkoisesti, lakata miettimästä mitä mun PITÄISI tehdä tai miten
olla, ja olla vain niin kuin musta itsestäni parhaalta tuntuu. Tällaisen
hetkellisen tasapainoisuuden puuskassa oon tänä viikonloppuna repinyt
ihan suunnattomasti mielihyvää esimerkiksi siitä, miten kivasti mun uusi
Mymmeli-mukini sopii yhteen sekä mun oranssin että turkoosin
voileipälautasen kanssa (onko mielihyvä sitten tavoittelemisenarvoista
elämässä? oonko kamala materialisti, kun tunnen omistamiseniloa kun
mulla on kauniita tavaroita ympärilläni?), tai siitä miten kiva on
loikoa kolme tuntia heräämisen jälkeen omassa vuoteessa kahvikupin,
aamiaisen ja kämppikseltä "lainatun" hesarin kanssa... Tuntuu siltä,
että olen kesän aikana vihdoin oppinut hiukan kuuntelemaan itseäni ja
tuntemaan oman jaksamisen rajat paremmin. Vaikka haluaisin jälleen
kerran valita kaikki kurssit opinto-oppaasta, tiedän myös että suurin
osa menettää hohtonsa ekan luennon jälkeen, eli oikeastaan voin yhtä
hyvin tehdä kohtis järkevän lukujärjestyksen, jonka voin kunnialla
toteuttaa ja tunkea väliin myös jotain pientä kivaa ja ehdottoman
ei-järkevää.
Tiedän kuitenkin myös, että jossain vaiheessa tämä
tasapainoisuus väistämättä unohtuu (toivottavasti ei sentään
pysyvästi...) ja istun huoneessani parkumassa sitä että on miljoona
asiaa mitkä PITÄISI jonkin näkymättömän pakon edessä tehdä, ja sittenkin
kun oon siivonnut ja puuhannut ja laittanut kaiken mahdollisimman
täydelliseksi, on yksinäinen ja tyytymätön olo. Nyt, kun töiden takia
vapaa-aika on kovin selkeästi rajattua, siitä on helpompi nauttia, kun
taas opiskelun alkaessa tiedän käyttäväni ison osan ajastani vain
hommien tekemisestä stressaamiseen, mikä on ehkä maailman turhinta,
mutta oman itsekurini tuntien myös aika väistämätöntä...
Kaikesta
huolimatta aion pian alkaa hamstrata kynttilöitä Indiskasta ja odottaa
pimeneviä iltoja (vielä yksi asia, jota elokuussa odotan) sekä Turkuun
paluuta, ja ennen kaikkea suunnitella mahdollisimman stressitöntä
syksyä. (Ja miksi mun mielestä suunnitella ja stressitön tuntuu jotenkin
luonnottomilta samassa lauseessa...?)
Ah, tätä paatoksen
määrää (luin koko merkinnän läpi). Nyt lähinnä turhauttaa se, etten
osaa mahdollisimman tyydyttävällä tavalla kuvata sitä miten
välinpitämätön olo mulla on. Yleensä mietin koko ajan ihan paineessa,
toiminko, tunnenko tai ajattelenko niin kuin mun kuuluu, mutta
nyt on hämmästyttävän helpottunut olo kun tuntuu, ettei mun tarvitse
kysyä keneltäkään lupaa voidakseni vain tuntea mielihyvää siitä kaikesta
kauniista mitä mun elämässäni on...
