Jag tror, jag tror på sommaren, jag tror, jag tror på sol igen...

Mulla ei ole mitään tekemistä töissä, ja tällä kertaa oon ollut niin fiksu että oon ymmärtänyt pitää suuni kiinni siitä. Olen viihdyttänyt itseäni töiden sijaan vanhojen lj-merkintöjen lukemisella - tällä hetkellä meen kahden vuoden takaisessa kesässä jolloin olin juuri lähdössä Elämäni Matkalle Ranskaan. Tavallaan mulla on ikävä sitä kesää, mutta muistan kyllä vähän liian hyvin myös miten hukassa olin siinä elämäni vaiheessa, ja voin hyvillä mielin vain ruveta laskemaan päiviä seuraavaan seikkailuun Ranskassa (46 nopeasti laskettuna!).

Sinänsä oon vähän hämmästynyt kolmen vuoden takaisesta minästäni. Olin toki edelleen vähän lapsellinen (tiedä sitten onko asia hirveästi muuttunut), mutta merkinnät eivät olleet yhtään niin noloja kuin pelkäsin. Varsinkin ekana syksynä oon vielä elämän epämääräisyydestä huolimatta onnistunut suhtautumaan kaikkeen enimmäkseen huumorilla - sitten tosin seuraa jokin ihme ahdistus- ja angstailukausi, mutta kuitenkaan musta ei tunnu, että merkintöjen taso olisi erityisen paljon huonompi kuin nykyisin. Melkein päinvastoin. Apua, mitä on tapahtunut mun kunnianhimolleni...? Tai no, jos nyt ihan tarkkoja ollaan, muistelisin että kirjoitin silloin aika samalla periaatteella kuin nykyäänkin - ei oo mitään tekemistä, taidanpa mennä avautumaan journaliin. Tungen kaiken yhdeksi sekavaksi kasaksi mieleen juolahtavia asioita, jotka eivät yleensä suuremmin liity toisiinsa. Mutta ehkä se sitten kuvastaa mun elämää ja ajatuksenjuoksua?

Suurin ero taitaa kuitenkin olla se, että silloin kerroin paljon enemmän ihan tavallisestakin arjesta. Nyt tuntuu, että mulla pitää aina oikeasti olla jotain kerrottavaa ennen kuin voin kirjoittaa. Ettei mun arkeni ole tarpeeksi kiinnostavaa - eihän mulle tapahdu mitään. Silti kaikista hauskinta on lukea juuri niitä merkintöjä, joista palaa mieleen ihan mitättömän pieniä, jo unohtuneita tapauksia matkan varrelta. Ne isommat jutut kyllä muistaa joka tapauksessa.

Tosin juuri nyt mulle ei IHAN OIKEASTI kuulu juurikaan muuta kuin tylsistymistä ja turhautumista kokopäiväiseen paikallaan kökkimiseen ja sisätiloissa oleiluun. Kaipaan puuhastelua ja vaihtelevuutta. Viime aikoina sääkin on ollut niin epämääräinen (ei huono muttei erityisen hyväkään), ettei töiden jälkeen ole kiinnostanut lähteä ulos. Itseni tuntien oon kuitenkin pakottautunut lähtemään edes hiukan kävelemään tai pyöräilemään tai kaupungille haahoilemaan, ettei liikkumattomuus-ahdistus ja mökkihöperrys iske... Eilen rupesin miettimään iltakävelylläni, että oikeastaan mun elämässäni voisi olla sellainen pieni koiranmenevä tyhjä paikka. Käyn joka päivä kuitenkin lenkillä, eikä seura kotona olisi pahitteeksi. Tietenkin ajankohta jolloin hauvavauvaa realistisesti voisin edes harkita olisi vuoden päästä syksyllä, kun olen (toivottavasti) taas Suomessa ja (toivottavasti) pääsen omaan yksiöön asumaan - tai vaihtoehtoisesti johkin kimppakämppään, solussa lemmikki olisi kuitenkin ihan mahdoton. Tämä oli taas sellainen idea, että ensin mietin sitä ihan täysin teoreettisesti, mutta mitä pidemmälle kävelin, sitä paremmalta ajatus alkoi tuntua. Nyt pitäisi enää päättää rotu :D

Koirakuumeen sijaan ajankohtaisempaa voisi olla esimerkiks lähtökuumeen poteminen. En vain edelleenkään osaa kovin konkreettisesti ajatella lähtöä. Päivä on jo päätetty - 14.9. Ajateltiin Kaisan kanssa (tai kuten tavallista, K ajatteli mun puolesta...) että ollaan siellä hyvissä ajoin ennen varsinaista äksöniä, muttei kuitenkaan niin hyvissä ajoin että tylsistyminen uhkaisi. Tämän lisäksi muuta edistystä ei sitten olekaan tapahtunut. Paitsi että olen toki ahkerasti suunnitellut tulevia läksiäisiä. First things first. Jonkinlaiselta helpotukselta tuntui, kun "ehkä osallistuu" listalla oli myös se yksi tärkeä kaveri, jonka pelkäsin kokonaan suututtaneeni.

Itse suututuksen (välillinen) aihe on palannut Siperiasta puhelimen kuuluviin, ja aikani vastaamista välteltyäni uskalsin yksi ilta puhua suuni puhtaaksi - ehkä parkuakin vähän - ja häpeäkseni kaadoin kaiken sen niskaan. Ei mun pitänyt, ei nyt kun se on yksin kaukana ja muutenkin ahdistunut, mutten jaksanut enää itse olla yksin ja ahdistunut. Sanoin kaiken sen mitä yritin jo silloin aiemmin, mutta mitä se ei ihan tajunnut: etten osaa olla yhdessä kenenkään kanssa, en vielä enkä ainakaan suunnitelmallisesti yli vuotta. Henkeä ahdisti ajatus ensi vuodesta. Erityisesti koska yhä enemmän alkoi tuntua siltä, että tuskin tuo tuosta ensi kesänä sen kummemmaksi muuttuu. Sitten olisin pitänyt sitä vuoden odottamassa turhan takia, ja olisin tuntenut itseni entistä enemmän huijariksi...

Nyt on ainakin helpottunut olo, kun uskalsin vihdoin olla jotain mieltä. Lupasin toki jutella sen kanssa vielä ihan kasvokkain, selvittää jutun lopullisesti. Tuntuu vähän tyhmältä, miksen tajunnut alusta asti, ettei tää oo hyvä idea...? (Toisaalta silloin kaduttaisi se, etten kokeillut. No-win situation)
No joo, ei mun todellakaan pitänyt ruveta tästä avautumaan, mutta jotenkin ajatus harhailee tänään.

Kaikesta marinasta huolimatta olo on aika levollinen. Revin suunnattomasti hupia ylivärikkäistä vaatteistani, pomostani joka juuri tänään on Löytänyt facebookin ihmeellisen maailman ja tämän viikon (sunnuntaisesta krapulassa tehdystä kauppareissusta johtuen) melko makkarapainotteisesta ruokavaliosta. Sekä Ylen Areenan laatuohjelmista: eilen illalla katsoin yläasteaikaista suosikkiani, Fångad av en sång, enkä päässyt yli auringonpaisteisesta suomenruotsalaisesta hilpeydestä ja Benny Törnroosin keltaisesta puvuntakista. Lauloin mukana "jag tror, jag tror på sommaren..." ja tanssin yksin valssia autiossa huoneessani. (huvinsa kullakin - hullulla halvat ja idiootilla ilmaiset)
Myös sunnuntain krapulainen koomaus Turussa naurattaa vieläkin hetkittäin - henkevät keskustelut aamiaispöydässä, naistenlehtien ostovimma Siwassa sekä hulluuskohatuksia saanut lainakissa... Paras tapa viettää vapaapäivää :)

Tästäkin tuli nyt sitten taas yksi tällainen "tungen tähän kaiken enkä jaksa suunnitella mitään rakennetta"-merkintä. Nauttikaa!

Parhaita selkäpaloja

Viikonloppuna valloitin taas yhden kesä-Suomen kaupungin, istuin yhteensä viitisentoista tuntia erinäisissä kulkuvälineissä, kävin kesäteatterissa uinsaunoingrillasin sekä vietin laatuaikaa isin kanssa. Meidän mielipiteet autoilusta, ekologisuudesta, kasvissyönnistä tai urasuuntautuneisuudesta ei selvästikään käy yksiin - huomaan sen entistä selvemmin nyt kun olen saanut asua ja olla omillani - mutta on meillä silti riittävän samankaltainen huumorintaju ja musiikkimaku, että roadtrip kahdestaan isin kanssa oli paras mahdollinen tapa viettää viikonloppua.



Mummulassa meitä odotti TYÖLEIRI. Kaksoset oli kipeinä ja niille tuli hampaita - voitte kuvitella sitä kitinän määrää. Lauantaiaamuna mut velvoitettiin ulkoiluttamaan niitä, kun Mari, aka lapsosten äiti, halusi uimaan (tässä kohtaa mental note to self: älä KOSKAAN IKINÄ hanki lapsia, varsinkaan kahta kerralla!). Ne onneksi nukahti heti kun vaunut lähti liikkeelle, ja olihan ne aika somia nukkuessaan. Saana rellotti selällään kaikki raajat oikosena, kun taas Meeri oli käpertynyt pienelle kerälle ja yritti koko ajan valjaista huolimatta kiepsahtaa kyljelle. Rannassa sain tytöt pysymään rauhallisina laulamalla niille, mutta heti kun palattiin takaisin mummun luo, aamuinen huuto-pakkosyöttöruljanssi (johon olennaisena osana kuuluu kaiken kädenulottuville osuvan heittäminen lattialle) alkoi jälleen alusta... Ja noi on kuitenkin keskimäärin ihan kilttejä lapsia.

Lauantai-iltapäivänä olin mummun ja Marin kanssa Imatrankosken kesäteatterissa katsomassa Vuoksen helmeä, ja vaikka näytös ei ehkä ollutkaan mikään mieleenpainuvan hyvä vaan lähinnä epätoivoinen yritys tunkea kaksi Laila Hirvisaaren romaania pariin tuntiin ja saada melodramatiikan sekaan ujutettua myös huumoria, pääsin pitkästä aikaa käymään monissa lapsuuden Imatran puoliksi unohtuneissa paikoissa. Useimmiten Imatra on vain mummula ja sen lähiympäristö, mutta nyt muistelin sitä kun joskus aikoinaan käytiin katsomassa koskinäytöksiä ja Big Band festivaaleja ja muistaakseni mummun 60-vuotissynttäreillä Valtionhotellissa syömässä. Imatralla on monia ehdottomasti käymisen arvoisia paikkoja, joiden olemassaolosta kyllä tiedän, mutten yleensä hirveämmin tiedosta. Sunnuntaina käytiin isin kanssa kävelemässä kosken lähellä vielä ennen kotiinlähtöä ja sain nähdä kadunkulmauksen, jossa äiti ja isi on Kohdanneet. Onhan ne toki olleet samassa koulussa ja samalla riparilla sitä ennen, mutta jonain ikimuistoisena vappuna niistä tuli pari, kun iskä puhalsi äitin korvaan vappupillillä. Romanttista...

Isille ja Samille oli molemmille tullut kutsu sukukokoukseen Poriin elokuun alussa. Viimeinen tämän sukuhaaran edustaja perheessämme on ollut mun isänisänäiti, ja koska mä nyt - ihan sattumalta - olen hänen kokonimikaimansa ja asun vielä sopivasti kesän 50 kilsan päässä Porista, niin nakki napsahti ja kahden viikon päästä menen edustamaan meidän perhettä elämäni ensimmäiseen ihka-aitoon sukukokoukseen. En yhtään tiedä mitä pitäisi odottaa tältä kokemukselta, mutta jotenkin randomreissu Poriin tuntuu sopivan oivasti tähän kesään, kun olen kunnostautunut kotimaanmatkailussa ja omituisiin tilanteisiin osumisessa... Sitä paitsi mun mielestä on oikeasti tosi mielenkiintoista mennä tapaamaan ihan elävältä (hiukan ehkä kaukaisia) karjalaissukujuuriani. Oon puoliksi karjalainen, neljäsosa savolainen sekä neljäsosa lappilainen, mutta koska mun molemmat isoisät (eli ne karjalaiset) on kuolleet ennen mun syntymää, en oikein tunne tätä puolta suvustani.



Nyt juuri, viikonlopun kesäilyn ja nostalgiapläjäyksen jälkeen Raumalla olo ei huvittaisi ihan hirveästi. Tai ei huvittanut vielä tänään iltapäivällä, kun raahustin unenpöpperössä töiden jälkeen bussipysäkiltä kotiin keskittyen lähinnä nostelemaan jalkoja riittävästi, etten kompastuisi. Onneksi sain kuitenkin Italiasta kotiutuneelta kaverilta viestin tulla Rauman keskustaan seuraamaan viikon kulttuuritapahtumaa, eli pitsimissin valintaa. (mussa on täällä herännyt ihan käsittämätön tarve osallistua kaikkeen mahdolliseen sellaiseenkin mikä ennen olisi tuntunut täysin tarpeettomalta ajanhukalta - ehkä se on jokin mökkihöpertymiseltä pelastava alkukantainen vaisto - vaikka tänään toki meninkin tuonne lähinnä nähdäkseni ihmisiä) Tilaisuus oli komiikkaa alusta loppuun saakka, ja lisäksi sain taas kerran tietää Kuka Kukin On Raumalla, kun oli paikallisia kavereita mukana. Ah, pikkukaupungissa asumisen auvoa :D

Ennustuksia

Meidän äiti kävi ennustajalla työkaverinsa kanssa. Se nainen oli kuulemma tiennyt pelottavan tarkasti kaikkea mahdollista meidän elämästä. Se oli sanonut, että äiti ja isi on ollut pitkään naimisissa ja että vielä on pitkään yhteiseloa edessä. Vanhoilla päivillä ne muuttaa talviksi ulkomaille - voidakseen olla lähellä MUA. Äitin kolmesta lapsesta vanhin on nimittäin piakkoin lähdössä ulkomaille ja ennen pitkää myös JÄÄ sinne... Ja nuorin osaa arvostaa rahaa ja sen mukanaan tuomia etuuksia - ilmiselvästi meidän Simo. Simosta tulee kuulemma hyvintoimeentuleva kunnianhimonsa vuoksi :D (tätä ominaisuutta mun on vähän vaikea nähdä siinä, mut ehkä se on piilevää..?) Ja että äiti stressaa ihan turhaan yhden lapsensa puolesta, kyllä se löytää itselleen paikan maailmasta. Meillä on tällä hetkellä jatkuva konflikti meneillään kotona kun Vilma oli hakenut tasan kahteen paikkaan opiskelemaan eikä se ainakaan Joensuuhun ollut päässyt (mikä äitin mielestä automaattisesti tarkoittaa ettei se ole päässyt Tampereellekaan) ja nyt kaikki yrittää miettiä päänsä puhki miten Vili saataisin pois kotinurkista pyörimästä ja vakuutettua siitä ettei se välttämättä ole ihan humanistiainesta.

Mun mielestä tää on tosi jännää. Tietenkin voi ajatella, että tollaiset ennustukset on itse itsensä toteuttavia, että niissä näkee jonkin päämäärän jota sitten alkaa tavoitella. Mutta musta on myös kiva uskoa yliluonnolliseen. Siitä tulee sellainen olo ettei kaikki ole vain musta itsestäni kiinni. Ja että ylipäätään on olemassa jokin toinen "ulottuvuus" tai miksi sitä ikinä sanoisikaan... Äiti sanoi että ihan kesken kaiken se oli ruvennut jostain syystä ajattelemaan orvokkeja ja sitten se ennustaja oli sanonut, että vaikkei hän yleensä sellaisia mainitsekaan niin nyt hän aistii todella voimakkaasti siinä huoneessa jonkun ylimääräisen, jonkun edesmenneen joka ojentaa äitille orvokkeja. Todella karmivaa.

No jaa, kaiken tän toteutumista odotellessa mä olen keskittynyt konkreettisempiin tulevaisuudensuunnitelmiin ja täyttänyt erinäisiä Kelan lomakkeita. Tuntuu epätoivoiselta kun lähtöön on kaksi kuukautta mutten edelleenkään ole hullua hurskaampi juuri mistään. Ei asuntoa, ei mitään varmistusta yliopistolta, ei lentolippuja...

Tosin mun paniikkini on keskittynyt tällaisiin noin kymmenen minuuttia kestäviin jaksoihin sunnuntai-iltapäivisin kun olen kerrankin niin hyvinlevännyt että kykenen nousemaan luontaisen flegmaattisuuteni yläpuolelle ja miettimään asioiden käytännön toteutusta. Yleensä pystyn suunnittelemaan elämääni eteenpäin korkeintaan viikonloppuun asti, ja sit "tulevaisuudesta" voi korkeintaan nähdä erittäin epärealistisia päiväunia, yleensä niinä hetkinä kun istun matkalla jostain johonkin (eli aika usein viime aikoina). On varmaan ihan hyvä ominaisuus kyetä elää hetkessä (en oo ollut pitkiin aikoihin erityisen stressaantunut mistään, paitsi ehkä siitä yhdestä nimeltämainitsemattomasta henkilöstä jonka puhelin lakkaa luojan kiitos pian kuulumasta siellä Jäämerellä...), mutta välillä olis hirveän kätevää kun pystyis myös tekemään suunnitelmia.

Oon viime viikon ollut ihan uskomattoman väsynyt siitä huolimatta etten oo tehnyt mitään muuta kuin töitä - ellei tekemiseksi lasketa apaattista sateen tuijottamista ja ajoittaisia retkiä kolmensadan metrin päähän ruokakauppaan. Ei jaksa ajatella eikä suunnitella eikä varsinkaan toimia. Viimeiset kaksi kuukautta on koko ajan tapahtunut jotain, mulla on ollut hirveän kivaa eikä ole hirveämmin tarvinnut miettiä mitään. Nyt tuli sitten seinä vastaan. Tylsistyminen on varsin kohtuullinen hinta siitä että saan koko viikonlopun mähöttää kotona ja vaikka tuijottaa seinää tai kattoa tai mitä siihen lasittuneen katseen tielle ikinä sattuukaan. Ilman että TEEN mitään.

Paitsi nyt meen katsomaan onko tilanne keittiössä ihan niin katasrofaalinen kuin ryminästä ja kiroilusta voisi päätellä. Spagetin ja jauhelihakastikkeen pitäis tunnin kuluttua olla valmiina, mutta meillä TEHDÄÄN REMONTTIA :S

Yhyy, mitä mää teen...?!

Nyt juuri en haluaisi olla Raumalla. Tunnen oloni niin eristäytyneeksi, ja tarvisin juuri nyt jonkun jolle avautua kun en itse tajua missä mennään :(

Huomenna V lähtee laivalle. Ja kun se palaa sieltä mä lähden Ranskaan... Oon koko kesän ajatellut et kyllä tää juttu tähän mennessä selviää, johonkin suuntaan, mutten edelleenkään ole sitä mieltä että haluaisin sitoutua mihinkään näin vakavaan, saatika johonkin kaukosuhteeseen. Varsinkaan kun en itse ole koko aikana ollut edes niin vakavissani että sana "suhde" tulisi kysymykseen. Toisaalta en haluaisi joutua lopettamaankaan tätä, koska meillä on ollut niin kivaa yhdessä. Lisäksi tunnen itseni petturiksi kun en ole aiemmin sanonut sille etten ehkä ole ihan niin ihastunut kuin se tuntuu olevan muhun. Tositositosi ahdistavaa.

Tänään taitaa olla keskustelutuokio edessä :/