Dagarna mörknar minut för minut

Tänään on taas sellainen päivä, jona iloitsen suuresti siitä, ettei mun tarvitse lähteä mihinkään kotoa aamulla. Ulkona vallitsee synkkä harmaus, ja taivas syytää vettä niskaan (ei siis minun) tasaisen varmasti - välillä vähän hiljempää ja välillä vähän kovempaa, mutta yhtä kaikki. Onneksi on äitin keinoaurinko <3

Toisinaan munkin on valitettavasti poistuttava neljän seinän sisään, ja toisinaan (esim. tällä viikolla) sään lisäksi on huonosti aika moni muukin asia. Tämä on ollut sellainen viikko, jolloin bussi ei pysähdy mun pysäkille vimmaisesta napinpainelusta huolimatta, jolloin junaan sattuu tavallistakin kovaäänisempiä kännykkään kailottajia ja jolloin bussijonossa ihmiset tönii toisiaan tavallistakin töykeämmin. (huomattavan suuri osa mun agressioistani kohdistuu selvästi julkiseen liikenteeseen ja kanssamatkustajiin. miks kaikki muut on niin paljon tyhmempiä kuin minä…?)

Näinä hetkinä tulee mieleen, että miksen enää asu siellä jossain, missä syyskuussa voi lounastaa paitahihasillaan paljain jaloin…

…missä lokakuussakin voi vielä helle yllättää…

…tai missä maisema kotioven ulkopuolella on astetta piristävämpi kuin tuo syyssateen piiskaama pusikko meidän pihassa.

Onneksi on kuitenkin kahvi- ja mokkapalakutsuja, tulevia illanistujaisia, swingaavia tanssiaisia, retkiä Pyynikille, Eurooppalainen ruokatori ja paljon kaikkea muuta kivaa tiedossa :)
Ja onneki on skype lievittämässä ikävää <3 Koska kyllä sään ja mukavien maisemien sijaan taidan kuitenkin ikävöidä jotain ihan muuta Ranskanmaalta…

Bounce and bounce

Blogi on jatkanut verkkaisessa kesätahdissa vielä näin arkeen paluunkin jälkeen. Osittain siksi, että jouduin tuossa viikon verran viihdyttämään ulkomaista kaveria, ja lomailu olikin aika väsyttävää, kun samalla yritin elää ihan tavallista arkea… Osittain kuitenkin myös siksi, että tuntuu jotenkin hölmöltä jatkaa kirjoittamista, kun olen taas Suomessa. Alunperin kun tarkoitus oli kertoilla elämästä kaukomailla Suomessa oleville kavereille ym. kiinnostuneille.

Tykkään kuitenkin kirjoitella tänne muistiin ja muiden kanssa jaettavaksi arkipäiväisiäkin juttuja, ja sitä paitsi tykkään tästä blogistani, joten en halua väkisin vaihtaakaan. Ja eiköhän niitä Ranska-seikkailujakin ole taas tiedossa…

Sitä paitsi huomaan, että sisääni on muuttanut arla-lehmän tavoin pieni ranskalainen, joka kohauttelee olkiaan teatraalisesti vähän joka käänteessä, sanoo pardon varpaille tallovalle ohikulkijalle ja kiljahtaa naisellisesti Mon Dieu ! kun takana pamahtaa. Ja paheksuu kaikkea pahantuulisin huulten päristelyjen ja maiskauttelujen kera. (Pidän merkittävänä erona suomalaisten ja ranskalaisten välillä sitä, että suomalaiset innostuu kaikesta uudesta kun taas ranskalaiset lähtökohtaisesti paheksuu kaikkea outoa ja uutta…)
***
Asiasta kukkaruukkuun, blogi siis jatkuu.

Aloitin pari viikkoa sitten swing-tanssitunnit, kun huomasin, että ihan tässä kotinurkilla toimii tanssikoulu, joka tarjoaa niin lindy hopin kuin boogie woogienkin alkeita varsin kohtuulliseen hintaan. En tajua, miksen joskus nuorempana edes tiennyt tällaisesta tanssista! Mulle tanssi rajoittui jäykkiin lavatansseihin, kurinalaiseen balettiin ja mun rajoittuneelle koordinaatiokyvylle mahdottomiin show-yms-mikä-lie-tansseihin.

Kuvittelin siis pitkään olevani tuomittu ikuiseen tanssitaidottomuuteen ja pökkelyyteen (hieno, uusi sana). Mitä vielä! Tulen tästä musiikista ja rennosta menosta niin hyvälle tuulelle, että tätä oli pakko saada oppia lisää. Kun ei jalat tahdo pysyä paikoillaan…

Ekoilla tunneilla ollaan edetty vauhdilla, ja välillä meinaa iskeä epäilys ja epätoivo puseroon, kun tuntuu, ettei pysy lainkaan tanssittajan tahdissa. (Vika voi toki olla myös aloittelevissa viejissä, mutta yhtä kaikki nolottaa sekoilla.) Onneksi maanantaina mua vei yhden kappaleen ajan yksi seuran vanhoista konkareista, jonka tuomio jälkikäteen oli, että “kyllä susta väkisinkin tanssija tulee”. Miten noin pienestä kommentista voi tulla niin hyvä mieli niin pitkäksi aikaa???

Tanssiminen on kivaa <3

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa

Ihmeellisiä asioita on maailma pullollaan, mutta aivan erityisesti (suomalainen) tv. Olinkin ehtinyt unohtaa, miten ihastuneita täällä ollaan tositeeveeseen…. Eihän se sinänsä mikään ihan uusi juttu ole. Takavuosina partioleirillä oli ihan out, jos ei tiennyt Selviytyjien ja Amazing Racen viimeisimpiä käänteitä. Sinänsä nämä kaksi ei mun mielestä ole kuitenkaan tyylipuhdasta tositeeveetä, koska niissä oli kuitenkin jonkinlainen draaman kaari ja ns. ohjattua ohjelmaa, eli niitä oli oikeasti mielenkiintoista katsoa.

Mutta kuka ihan oikeasti tieten tahtoen avaa telkkarin katsoakseen mm. ohjelmia Laiva (tuskin se ördääminen kotona näyttää yhtään sen kivemmalta kuin laivallakaan, vaikka siellä joku iloinen suomenruotsalainen oliskin juontamassa), Muuttajat (ohjelmaan etsittiin osallistujia seuraavin saatesanoin: “Toivomme ohjelmaan avoimia ihmisiä, jotka kertovat muuttonsa syistä ja esittelevät tavaroitaan eivätkä epäröi näyttää muuttopäivänsä hässäkkää tv-katsojille.” Mulla on ihan riittämiin sitä hässäkkää täällä kotona, kiitos.), Taksi (suomalaiset kun tunnetusti on ihan älyttömän suupalttia kansaa, niin tämä on varmasti suurta viihdettä. paitsi ai niin, kännissähän ne kumminkin on), Tuuri (ohjelman kuvaus on yhtä hepreaa: “vankkurisaunansa Onnelan asiakkaiden iloksi. Iloa, mutta myös silmänruokaa on tarjolla tavarapuodinkin puolella, kun joukko kauniita pin up-tyttöjä pistäytyy ostoksilla. Lapintyttö Nita saapuu Tuuriin osallistuakseen Nuori Tähti-laulukilpailuun. Katmandu haaveilee elämänkumppanista ja Tarjoushaukka hyvistä kaupoista, mutta tällä kertaa Tarjoushaukka kokeilee myyjän roolia.” MITÄ?), tai Poliisit (tämän päiväisessä jaksossa on mm. “hämmästelty kahta ojan pohjalla nukkuvaa miestä”). Vain muutamia mainitakseni.

Ohjelmatietoja lehdestä katsoessa näyttäisi, ettei tarjonnasta ole pulaa, mutta loppujen lopuksi suurin osa noin 15 kanavalta lähetettävästä ohjelmasta on ihan sitä itseään. En halua osoitella ketään tiettyjä tahoja (Nelonen, Sub, Jim…) sormella, mutta löydän kyllä itseni nykyään lähinnä Yle Femman, Teeman tai ihan perinteisen Ykkösen edestä. Viikossa on oikeastaan enää kaksi ihan must-ohjelmaa: Strömsö sunnuntaisin (<3<3<3) sekä Solsidan Femmalla tiistaisin. Tack och hej.

(Sen suhteen olen jo luovuttanut, että perjantai- ja lauantai-iltoina voisi tulla mitään fiksua telkkarista Uutisvuotoa lukuunottamatta. Olenkohan ihan ainoa suomalainen, joka ei aina viikonloppuina joko heilu baarissa tai vietä aikaa sivistyneesti viiniä siemaillen ystävien seurassa? nimim. Melkein vanhapiika, onnellinen kissanomistaja länsi-Tampereelta)

Kuin kala vedessä?

Olin etukäteen uhrannut korkeintaan viisi minuuttia sen asian ajattelemiseen, että Ranskasta paluu voi ottaa vähän koville. Mähän palaan kotiin! Tuttuun Suomeen, missä kaikki asiat sujuu kuin rasvattu. Tuttuun Tampereen kotiin, missä tunnen niin talon kuin kaupunginkin kuin omat taskuni. Tuttuun yliopistoon tuttujen kavereiden kanssa.

Niinpä niin… Niinhän ne aina sanoo, että palatessa kulttuurishokki on pahempi kuin lähtiessä. Viime kerralla kaikki sujui muuten aika sulavasti, mutta syksy ja talvi yhä pimenevine päivineen otti todella koville. Mutta silloin palasinkin suoraan opintoihin, mulla oli ihana kämppä ja kiva kämppis lähellä Turun opiskelijahulinoita.

Tällä kertaa tulin koti-kotiin, kauas keskustasta, asumaan äitin ja koiran (ja isinkin, milloin se reissuiltaan kerkeää) kanssa. Kursseja mulla on säälittävä yksi per viikko, mutta sitäkin suurempi ahdistus saada gradu mahdollisimman pian valmiiksi. Tampereen kavereista yhä Tampereella asuu ehkä kaksi kappaletta.

Mulla ei ole mitään tekemistä.

Lisäksi on ollut ihan kauheaa tajuta, että vanha kotikaupunki on muuttunut vieraaksi paikaksi. Eksyin tällä viikolla Koskikeskukseen! Unohtelen sellaisia asioita, kuin että kauppaan voi mennä sunnuntaisinkin. Mutta että leipää on parasta olla kotona aamuakin varten… Suomi ja Tampere on yhtä aikaa ihan tuttuja mutta silti vähän outoja. Joku on käynyt muuttelemassa kaikennäköistä kysymättä multa lupaa!

Mua ei tällä kertaa ole odottamassa mitään uutta ja jännittävää. Uuden lukuvuoden into ei ole kovin käsinkosketeltavaa, kun olen täällä ihan toisessa kaupungissa kaukana opiskelijaelämän huumasta. Maximen ohje nauttia vikasta opiskeluvuodesta ei siis tunnu kovin ajankohtaiselta. Mihinkään sitseille tai bileisiin ei pääse ilman ennakkojärjestelyjä, eli hei hei vaan spontaanius.

Vaikken olekaan vielä solahtanut luontevasti tähän uuteen arkeen, ei tilanne ole ihan toivoton. Kotona on kaikkia ihan kivojakin juttuja. Niin kuin vanhempien uusi sohvakalusto: jättinojatuoleihin on ihanaa upota kuuman teekupin kanssa prokrastinoimaan!

Magnus matkustaa

Ylpeydellä raportoin, että sekä kissa että emäntänsä ovat edelleen hengissä ja (lähes) kaikissa sielun ja ruumiin voimissa! Toipumisaikaa loputtomalta tuntuneesta matkasta tarvittiin muutama päivä, mutta nyt voin jo antaa Mangelle sen ansaitseman tunnustuksen. Mun pieni kissani on oikea maailmanmatkaaja!

Junassa (joka pysähtyi vartiksi raiteilla hortoilleen härän vuoksi…), lentokentällä, ensimmäisellä lennolla, toisella lentokentällä tai toisella lennolla kissa ei päästänyt ääntäkään, paitsi ihan vähän järkytyksestä nousun ja laskun aikana. Onneksi jonkun ipana päästi sellaiset aariat, että ääni lähti ja pikku oksennuskin pääsi äidin syliin. Ei siis pienen kissan pieni ääni kuulunut edes naapuripenkkiin! Ihmisten tuijottelu ja koko ajan vaihtuvat maisemat pitivät kissalapsen mielenkiintoa yllä, eikä kurjuus päässyt iskemään.

Emännällä olikin hetkittäin paljon vaikeampaa. Ensinnäkin laukku painoi 29 kiloa sallittujen 23 kilon sijaan. 60 euron lisämaksun lisäksi harmia aiheutti se, että laukkua oli kohtalaisen hankala kantaa kissa olalla ja noin 20 kiloa painanut reppu selässä… Onneksi löytyi avuliaita käsipareja!

Toinen stressiä aiheuttanut asia oli tietenkin karvaisen lapsen viihtyminen: onko sillä nyt kylmä tai kuuma, onko se ihan paniikissa kun läähättää tolleen, pitäiskö sille antaa vettä, miksei se suostu juomaan, onkohan sen jalat puutuneet, onkohan sillä kamala pissahätä… Magnuksen vieraskorea rakko piti ihan koko matkan, ja vesikin maistui sitten vasta yöllä uudessa kodissa (jossa odotti - kauhistus sentään - Magnusta kymmenen kertaa isompi KOIRA). Nimimerkillä heräsin yöllä, kun kissani hori vettä niin kovaäänisesti.

Tout est bien qui finit bien. Eli perillä ollaan, Ranska on enää muisto vaan (sniisk) ja nyt pitäisi taas tottua tähän Suomen eloon ja oloon. Saas nährä kuinka käy.
*
p.s. Kuvitus ajalta kun Mauno oli vielä pieni ja söpö! Kuvat on ottanut Magnuksen “kasvattaja” (eli sen emon emäntä) Sophie. Merciiii.