Kuinka kasvatetaan bébé?

Törmäsin ahkeran facebook-stalkkaamisen tuloksena tähän juttuun, jossa kerrotaan, kuinka amerikkalainen toimittaja on perehtynyt ranskalaiseen lastenkasvatukseen tarkoituksenaan selvittää, miksi ranskalaiset lapset on sellaisia herran enkeleitä verrattuina muunmaalaisiin (eli tässä tapauksessa amerikkalaisiin, mutta sanoisinpa, että vielä aika paljon enemmän suomalaisiin) ikätovereihinsa.

Mua juttu kiinnosti heti, koska haluan ehdottomasti, että mahdolliset tulevat lapseni käyttäytyisivät yhtä mallikkaasti kuin ranskalaislapsetkin, eivätkä saisi suomalaistyyliin itkupotkuraivareita jokaisen pienen pettymyksen kohdatessa. Oon huomannut, että sinänsä mua ei hermostuta suoranaisesti lapsen huuto, vaan se mitä muut ajattelee. En haluaisi leimautua luuseriäidiksi, joka ei osaa edes hiljentää karjuvaa kakaraansa.

Ylen jutun mukaan ranskalaiselle lapselle tehdään säännöt heti alusta (siis noin syntymästä) alkaen selviksi, eikä niistä poiketa. “Lasta kuunnellaan, mutta hänelle tehdään alusta asti selväksi, että vanhempi on se, joka päättää.” ja “[L]apsi ei romahda, jos hänelle sanotaan välillä tiukka ei.” Kuulostaa järkevältä (ja uskon ja toivon, että aika itsestäänselvältä jopa meille huonokäytöksisille suomalaisille ;)). Mutta miten selätetään se eitä seuraava raivokohtaus? Vai eikö ranskalaiset lapset vaan saa niitä? Kaipaan käytännön esimerkkejä!!! Pitäisi ehkä lukea toi kirja.

Kesälomalla tavattiin Maximen vanhoja kavereita, joista yksi pariskunta odotti esikoistaan. Rannalle meidän viereen sattui kiukutteleva pikkuipana, joka pompotti äitiään mennen tullen ja lopuksi jopa löi “tyhmää äitiä”, joka teki jotain niinkin hirveää kuin yritti viedä pilttinsä veteen leikkimään. Mä en olisi edes hirveästi kiinnittänyt huomiota tapaukseen, jos ei tämä raskaana oleva tyttö ja toinen kaveriporukan jäsen olisi alkaneet sitä tuohtuneina puimaan. Molempien mielestä käytös oli aivan inacceptable, ja paras ratkaisu olisi vanha kunnon selkäsauna.

Olin aivan järkyttynyt. Olin toki kuullut, että Ranskassa ruumiillinen kuritus on yhä paljon hyväksytympää kuin Suomessa, mutten silti ollut koskaan nähnyt edes pienintä luunappia. En osaa kuvitella itseäni lyömässä tai läimäyttämässä pientä lasta, vaikka mikä olisi! Mikä opetus sekin on - minä olen isompi ja vahvempi, joten sinun on nyt toteltava…? Jos tässä on ranskalaisen kasvatuksen perusta, luulen, että mun lapsistani saattaa kasvaa melkoisia riiviöitä. Gulps.

Voihan gradu!

Isin mielestä mun työntekoni (eli siis gradukirjallisuuden lukeminen ja bibliografian laatiminen) ei voi olla tehokasta, jos istun päällä olevaa televisiota ja tietokonetta vastapäätä. Kuulemma vaivun vain 12 tunniksi horrokseen, enkä saa mitään aikaan tai edes pysty kunnolla nauttimaan telkkariohjelmastani. Niin.

Onhan se toisinaan niinkin. On päiviä, jolloin jatkuva kotona kököttäminen tuntuu maailman turhimmalta ja olo on epätehokas ja reipas kuin laiskiaisella. Tuntuu, että kiireessä saan aikaan paljon enemmän, koska en pysähdy miettimään, miten jaksaisin vaikka ripustaa pyykit tai lähteä lenkille, vaan menen vaan. Nyt aika kuluu ihmeelliseen jahkaamiseen, ja lopulta aika ison osan päivistäni kulutan esim. telkkaria katsellen, virkaten ja viime aikoina myös ahdistuen netin, kirjamessuilta ostetun Ympäristöatlaksen ja lehtien äärellä ihmisten tyhmyydestä (jos joku muukin haluaa provosoitua, suosittelen vaikkapa seuraamaan Aamulehdessä käytävää keskustelua Tampereen Rantatunnelista…). Onhan tämäkin ihan mielenkiintoista, ja on ihan hienoa, että mulla on aikaa olla perillä päivän polttavista aiheista, mutta kun…

Mielessä kaihertaa koko ajan, että pitäisi tehdä jotain gradun hyväksi. Pitäisi opiskella venäjää. Pitäisi ottaa selvää yksityisyrittäjän eläkemaksuista, vakuutuksista, tämän ja ensi vuoden verotuksesta. Kartoittaa mahdollisia uusia työnantajia. Liittyä SKTL:n jäseneksi, jotta pysyisin yliopiston jälkeenkin kärryilläni alan tapahtumista. Olisin halunnut myös ilmoittautua myös mentorointiohjelmaan, mutta, no, se meni jo…

Lisäksi ajatukset kiertyvät koko ajan ensi vuoteen ja valmistumisen jälkeiseen tilaan. Kaikista kamalinta on se, etten voi suunnitella mitään, ennen kuin herra Ranskis löytää uuden (toivottavasti vihdoin pysyvän!) työpaikan. Yli kaksi vuotta jatkuvaa epävarmuutta seuraavasta asuinpaikasta ja työpaikasta alkaa tuskastuttaa, ja me aletaan kumpikin olla niin kovin valmiita asettumaan johonkin (mieluiten) kivaan paikkaan edes hetkeksi. Voisipa se paikka olla Toulouse… Pankaapa kaikki sormet ja varpaat ristiin!

Onneksi kuitenkin on näitäkin päiviä, kun pysty keskittymään juuri tähän hetkeen ja käsillä oleviin kirjoihin ja artikkeleihin. Ajatukset pysyy kasassa, ja teen muistiinpanoja niin että kynä sauhuaa! Meen taas jatkamaan, heippa :)