Mä joka päivä töitä teen

Koin, että tämä mun ura-ahdistukseni ja “apua oon kohta oikeasti aikuinen, mitä haluan elämältäni”-ahdistus voisivat ansaita ihan oman postauksensa. Koska kaikki varmasti on tosi onnellisia saadessaan lukea mun äärettömän tärkeistä ja suurista huolistani… Mulle tämä nyt on kuitenkin iso juttu ja tämä on mun blogi, joten täten varoitan kaikkia lukijoitani, että tuleva postaus sisältää jälleen kerran turhaa angstausta.

Tällä hetkellä siis teen töitä opiskelun ohella freelancer-kääntäjänä. Toimin juuri niin kuin meidän proffan mielestä ei pitäisi. Alistun kohtuuttoman alhaiseen palkkiotasoon, koska saan kuitenkin oman alani työkokemusta ja lisäksi tykkään työstäni. Hyvin luultavasti valmistuttuani etsin muitakin töitä joko tämän lisäksi tai sitten tämän sijaan. Av-kääntämisen ammattilaiset pelkäävät juuri sitä, että alasta tulee alipalkkauksen vuoksi tällainen läpikulkuala, jolla opiskelejat tekevät työt ja työntekijöiden vaihtuvuus on suuri…

Mua pelottaa huonon palkkatason lisäksi myös freelancena työskentelemisen epävarmuus ja freelancen epämääräinen asema. Miten esimerkiksi määrittelisin sen, että olen työttömänä? Mitä jos vain äkkiä en kahteen kuukauteen saa yhtään työtarjousta, voinko silloin saada jotain työttömyyskorvauksia? Ja jos, niin mistä?

Miksei tällaisia opeteta yliopistolla? Miksi mun pitää kuulla kaverien kautta, että liittoon liittyessä alkaa kerryttää ansiosidonnaista työttömyyskorvausta? Mistä sitäpaitsi määritellään mun ansiosidonnaisen työttömyysrahan suuruus, kun voin ansaita mitä vain esim. nollan ja 2500 euron välillä kuussa?

Mulle ei kerry ikinä mitään lomarahoja, vaan lomat pidetään omalla kustannuksella. Entä jos haluaisin hankkia lapsia? Yritin selvitellä Kelan sivuilta yrittäjän äitiyspäivärahojen suuruutta, mutta ei niistä ota kukaan mitään selvää. Tai minä ainakaan.

Oman jännitysmomenttinsa tähän kaikkeen luo tietenkin vielä se, että ajattelin tässä muuttaa ulkomaille, eli joudun luultavasti aika pian selvittämään, miten kaikki tämä toimii Ranskassa. Hurraa!
Jos joku tietää jostain jotain, niin kertokaa mulle, PLIIS! Tai saa myös lohduttaa ja vakuuttaa että löydän ihan pian jonkin kivan, vakituisen ja hyväpalkkaisen työn tai sitten löydän jonkin järkevän ja kannattavan tavan tehdä tätä nykyistä, josta oikeasti tykkään aika paljon…

Aikamatkailua

Tämä sunnuntai on ollut vähän turhan täynnä eritteitä mun makuuni… Alpo-parka on tyhjentänyt vatsansa sisällön useaan otteeseen, ja välillä on iskenyt sellainen b-luokan leffojen ketjureaktio kun sekä minä että Magnus ollaan kakosteltu yrjölammikon äärellä. Toivottavasti ongelmana on vain luu, jonka Alpo ahmaisi melkoisella vauhdilla pari päivää sitten, eikä se koiranmyrkyttäjä, joka Aamulehden lukijavinkkien mukaan levittelee makupaloja ulkoilureittien varteen. :(
Piristääkseni itseäni päätin tehdä ensimmäisen kahdesta haasteesta, jotka oon saanut! Tämänpäiväisen, joka myös tovi sitten kiersi facebookissa, ihan itse kerjäsi Periaatteen Naiselta. Hän antoi mulle suosiollisesti iäksi 22 (eikä esim. 15, jota pelkäsin ehkä kaiken eniten :D)
Kun olin 22:

Asuin:
Vähän siellä sun täällä. Täytin 22 Ranskassa, ja silloin syksyllä asuin vielä varsin viihtyisässä opiskelija-asuntolassa 12 neliön huoneessa, jonka ohuen seinän takana viihtyi joka yö hirveä lössi KOVAÄÄNISIÄ espanjalaisia (onko jonkin muunlaisia kuin kovaäänisiä espanjalaisia?). Tammikuussa perin Maximen huomattavasti tilavamman opiskelija-asunnon, johon kuului oma kylpyhuone, parvi ja parveke. Kesäksi muutin kimpsuineni ja kampsuineni junalla Frankfurtiin, missä asuin alivuokralaisena yhden ärsyttävän mamman alakerrassa. Sieltä sitten lennähdin takaisin Suomeen ja asettauduin asumaan Turkuun tähän mennessä kaikkein lemppareimpaan asuntooni kaimani kämppikseksi.
Olin:
Innoissani kaikesta uudesta. Epävarma itsestäni ja siitä, mitä oikeastaan haluan. Tosi rakastunut. Ärsyyntynyt ja turhautunut vaihto-opintoihin. Kiireinen yrittäessäni kokea ja nähdä ja tehdä koko ajan mahdollisimman paljon.

Tärkeintä elämässä oli:
Yksi ihana ranskalainen <3 Kaverit, juhliminen, matkustaminen, uudet kokemukset. Varsinkin Ranskassa ollessani olin ihan stressissä aina, jos jouduin olemaan päivän tai kaksi ihan yksin kotona tekemättä mitään jännää. Tuntui siltä, että hukkaan nuoruuteni, jos koko ajan ei tapahdu jotain kivaa.

Työskentelin:
Kesällä olin töissä Frankfurtissa toimistoapulaisena. Tehtäviini kuului mm. ottaa vastaan haukkuja auf deutsch kun en itse kyseistä runollista kieltä taida, mutta kehtasin silti vastata puhelimeen, ja hakea pomolleni läheisestä automarketista paistettuja papuja lounaaksi. Oli silti aika hauska työpaikka :D Muuten vain opiskelin ja oleilin.

Halusin:
Nähdä ja tehdä ja kokea ja matkailla ja juhlia. Olin levoton, enkä oikeastaan tiennyt ihan kamalan tarkasti, mitä halusin, mutta silti piti koko ajan tapahtua jotain. Haaveissa alkoi vihdoin siintää valmistuminen parin vuoden sisällä (ei kylläkään toteutunut…), jotta voisin asua yhdessä ranskikseni kanssa, eli jonkinlaista aikuistumista alkoi olla ilmassa. Ehkä siitä johtui myös paniikinomainen nuorena oleminen.

Pelkäsin:
Kuolemaa ja sairauksia. Ilmaston lämpenemistä ja maailmanloppua. Yksin jäämistä.
Nyt kun olen 25:
Asun:
VANHEMPIEN LUONA. Mua nolottaa joka kerta sanoa tämä :D Unelmissa siintää harva se päivä edes vähän omempi kämppä, jossa ei tarvitse stressata siitä, että äiti arvostelee kun vessa on vähän huonosti pesty. (Meidän äiti ei siis ikinä valita mulle mistään tällaisesta, mutta se siivoaa KOKO AJAN, ja mulla on koko ajan vähän huono omatunto, kun munkin ehkä pitäisi edes vähän enemmän.)
Olen:
Aika onnellinen ja enimmäkseen ihan tyytyväinen elämääni. Hiukan harmissani siitä, että näen ystäviäni ihan liian harvoin ja vetäydyn liikaa vain omiin oloihini, vaikka samaan aikaan haluaisin olla sosiaalisempi. Edelleen rakastunut (samaan tyyppiin :)). Stressaantunut ja samaan aikaan aika innoissani tulevaisuudesta. Ja (ta-ta-ta-TAA, paljastus) aika vauvakuumeinen…

Tärkeintä elämässä on:
Se että sekä minä että kaikki läheiset pysyvät mahdollisimman terveinä. Ettei tule ihan ylitsepääsemättömiä taloudellisia ongelmia. Että pärjään itse ja osaan olla aikuinen. Tärkeintä on Maxime ja Mauno ja mun perhe ja ihanat ystävät.

(25-vuotiaasta minusta ei oo juuri yhtään kuvaa! Tämän tärähtäneen otoksen räpsäisin viime viikon pyjamabileistä. Oli niin hyvät juhlat että tämä jäikin ainoaksi kuvatodisteeksi :D)
Työskentelen:
Oman alan töissä jo pian kolmatta vuotta! Viis siitä, että palkka on aika surkea eikä työaikaa lasketa… Toivon eteneväni urallani johonkin suuntaan sitten kun joskus valmistun, mutta nyt tämä on tyhjää parempi.
Haluan:
Muuttaa yhteen Maximen kanssa ja asettua aloilleni, missä tämä sitten ikinä tapahtuukaan. Sisustaa meidän yhteistä asuntoa. Tehdä oikeita töitä. Saada lapsia. Saada uusia ystäviä ja pysyä läheisenä nykyisten kanssa.
Pelkään:
Niitä samoja edelleen. Luulotautisuuden oon onnistunut viemään ihan uudelle tasolle, eikä maailmantuskakaan tahdo hellittää, vaikka tiedänkin, että olennaisempaa on se, mitä teen kuin se, mitä ajattelen.
*
Jos joku haluaa aikamatkailemaan, kommentoikoon niin annan mielivaltaisesti jonkin iän josta saa sitten kertoa!

Je veux du soleil!

Mua ei oikein huvita mikään. Yritän tapani mukaan huijata itseni hyvälle tuulelle ja aika ajoin onnistunkin - kun aurinko paistaa ja lähden lenkille intoa puhkuvan Alpon kanssa, kun oon saanut päivän graduhommat tehtyä ja voin katsoa Game of Thronesia digiboksilta ja juoda kahvia ja virkata tai kun löydän joululta unohtuneen (!) suklaarasian vaatekaapin takaa (!!).

Enimmäkseen kuitenkin tökkii ja pahasti. Talvi tuntuu kurjalta ja harmaalta, eikä mikään ihmekään, kun ilmatieteenlaitoksen mukaan aurinko on tänä talvena paistanut vähemmän kuin minään talvena koko mun elinaikanani… Gradu etenee etanamaisen hitaasti, ja vaikka oon tälläkin viikolla saavuttanut kaikki itselleni asettamat tavoitteet, en silti ole tyytyväinen. Olis pitänyt enemmän ja paremmin.

Lisäksi tulevaisuus ei tunnu järin ruusuiselta. Haluanko jatkaa itseni myymistä halvalla vai etsisinkö jotain paremmin palkattua ja vakituisempaa työtä? Mistä sellaista edes löytyy tässä taloudellisessa tilanteessa ja humanistin koulutuksella? Enhän edes tiedä, mihin päädytään. Tällä hetkellä vaihtoehdot on kuulemma Bryssel ja Nizza. Toissa viikolla ne oli vielä Pariisi ja Lyon.
Nyt heti kun kirjoitin nämä suuren suuret huolenaiheeni tähän ylös, mieleen muistuu kuitenkin monia aika kivoja hetkiä viime viikoilta. Tulee myös mieleen, ettei noita nyt niin kamalasti kannattaisi vatvoa. Kevät tulee ihan pian, enkä mä toivottavasti vietä enää ensi talvea Suomessa. Gradu valmistuu kun valmistuu, ja valmistuu varmasti nopeammin, jos en ota siitä ihan kamalasti paineita. Ja se mihin me asetutaan asumaan ja mitä mä sitten teen työkseni ratkeaa ajallaan.
Helposti sanottu, mutta vaikea muistaa, kun ahdistus iskee. Kaipaisin vähän enemmän sellaista puro solisee -asennetta luonteeseeni!

Kuvat todistavat, että paistaa se aurinko risukasaankin :)

Hyvää ystävänpäivää!

Magnus-parka on myös oivaltanut, että musta valmistuu lähiaikoina (???) alipalkattu humanisti, joten se harjoittelee jo katukissan elämää…

Kun mies sairastaa

Koska tiedän, että lukijakuntaani kuuluu ainakin yksi henkinen veriallergikko, niin katson asiakseni varoittaa tässä kohtaa, että seuraava merkintä saattaa järkyttää herkkänahkaisimpia!

Puhuin eilen aamulla Maximen kanssa skypessä (tällä kertaa ihan oikeasti juteltiin eikä vaan pidetty skypeä auki sillä välin kun nukutaan päiväunia, katotaan telkkaa, jumpataan (Maxime siis, se osti itselleen jonkin ihme soutulaitteen…), kokkaillaan tai dataillaan), ja se oli jotenkin hirveän vahingoniloinen kun kerroin sille, että aion viettää päivän töitä tehden. No sit se soitti mulle yhdeltätoista illalla uudestaan ja ilmoitti surkealla äänellä kotiutuneensa juuri sairaalasta. Että kannatti ilkkua, kyl mää ainakin istun mieluummin kotisohvalla töitä tehden kun jonotan ensiapuun veistettyäni käden auki lihakseen asti… Ihan kaikkia yksityiskohtia en saanut mösjööstä tiristettyä irti, mutta se oli jotain veistellyt leikkinyt uuden puukkonsa kanssa ja tietenkin se oli sit lipsahtanut ja viiltänyt siistin ja SYVÄN haavan vasuriin.

En oo koskaan nähnyt Maximea kipeenä (krapulaa ei lasketa, ne se kestää aika miehekkäästi), joten en vielä tiennyt miten se sairastaa, mutta nyt selvisi että ihan aito mies se on. Vaikka käsi oli ihan vakuuttavan näköisessä paketissa ja särkylääkettäkin oli nautittu enemmän kuin laki sallii, herra vakuutti heikolla äänellä, että kuolema on varmaan lähellä. Jep jep.
***
Tässä vielä eilisen parhaat palat. Mun reippaat työkaverit on vihdoin oppineet, että vierekkäin on ihan hyvä köllötellä:

Ihku pikkuveli toi mulle Prismasta berliininmunkkia <3

Perusperjantai

Voi tätä itsekriittisyyden määrää! Valitettavasti itsekritiikki on pahimmillaan silloin kun oma tuotos pitäisi lähettää proffalle, eikä suinkaan silloin kun sitä sydänverellä kirjoittaa. Silloin mottona on se, että juosten kusten tulee ihan hyviä esseitä. Niinpä vissiin. Myös mun yhteenveto gradussa käytettävästä metodista on ollut valmiina jo viikon, mutta en ole kyennyt lähettämään sitä. Kun kuitenkin se on ihan huono… Tänään oli pakko, mutta se koko viikon suunnittelemani hiominen tiivistyi siihen, että miljoonannen kerran luin henkeni tuotosta lähes itku silmässä (siis ei mun gradusta koskaan tuu mitään kun tämä jo on näin ylivoimasta ja muuta itsesäälistä ulinaa…) ja sitten vaan tosi äkkiä lähetin sen sekä proffalle että seminaariryhmälleni.

Vähän on tällainen maanis-depressiivinen olo ihan kaiken suhteen. Välillä sujuu kuin olisin niellyt pannullisen espressoa (no, useimmiten olenkin, paitsi vain myrkyllisen vahvaa pannukahvia) ja oon varma, ettei ole temppu eikä mikään palauttaa gradua vappuun mennessä, mutta sitten taas toisinaan ulisen sitä, etten ihan varmana IKINÄ saa kyseistä tuotosta kasaan eikä musta koskaan tuu maisteria ja uliuliuli…

(Villimpi Pohjola on aina niin asian ytimessä!)

Kannustaakseni itseäni laskeskelin sitten eilen mahdollisia tulojani sitten kun voin ruveta ihan täyspäiväisesti paiskimaan töitä… Arvioin omasta mielestäni ihan realistisesti mahdollisen kääntämistahtini, miinustin kuukauden palkkiosta verot + arvonlisäveron + eläkemaksun (muihin sosiaalimaksuihin en oo vielä edes perehtynyt - pitäis varmaan). Ja, no, sanotaanko vaikka niin, ettei näillä tuloilla ihan vielä kauheasti juhlita. Tuskin eletäänkään. Jee. Hurjasti kasvoi motivaatio valmistua!

Valivali ja uliuli! Lähden tästä junppaan ja ostan sen jälkeen itelleni irttareita. Ja ehkä myös pakastepitsaa. Nih.

Päiväni uranaisena

Tämä tupaan jumiutunut muumio pääsi leikkimään ihan oikeaa Työssäkäyvää Aikuista tuossa tiistaina, kun pyydettiin koulutukseen Helsinkiin! Aijjettä, miten mää semmoseen osaan edes pukeutua? Miten löydän Ruskeasuolle (ja vieläpä kymmeneks aamulla)? Ja onko musta muka jokskin dubbauskääntäjäks? Ehkä ne on erehtynyt ja siellä on joku toinen samanniminen, joku supersuorittaja-Anna ja nyt ne onkin vahingossa kutsunut mut sinne ja ja ja…

Hieman siis hermostutti lähtö, vähän siihen malliin kuin olisin ollut menossa työhaastatteluun vaikka tosiasiassa oonkin ollut kyseisessä puljussa pian kaks vuotta töissä (KAKS VUOTTA! en oo koskaan ollut missään noin pitkään töissä ennen…). Mutta tuntui samalla ihan kivalta lähteä välillä johonkin ihmisten ilmoille, leikkiä uranaista, pukeutua siististi ja erityisesti tavata kaikki ne toimiston ihmiset, jotka on mulle toistaiseksi olleet vain nimiä sähköpostiviestin lopussa.

Tuntui myös jotenkin hienolta ja aikuiselta päräyttää aamukasin pendolinolla Helsinkiin (joskaan en hienosti ja aikuisesti juonut take away -lattea naputellen samalla jotain muistiota läppärilleni, vaan vetäsin kuolat poskella -tirsat välillä Toijala-Tikkurila :S). Selvisin aivan uskomattoman karttamuistini ansiosta - ja ehkä vähän hullun tuurillakin - ekalla pysäkille kurvanneella bussille oikeaan paikkaan, enkä edes ollut yhtään myöhässä. Vähän vaan ripsarit poskilla, kun Helsingissä oli sellainen Helsingin talvikeli eli räntää oli sekä maassa että ilmassa…

Kaiken parasta päivässä oli (kahvin ja croissanttien lisäksi <3) se, että siellä paikan päällä kävi ilmi, ettei ne olleetkaan erehtyneet henkilöstä ja että meidät kolme kääntäjää oli valittu siihen koulutukseen, eikä siis vain randomilla kutsuttu ketä tahansa. Tai niin ne ainakin antoi ymmärtää. Tosin jotenkin olin ymmärtävinäni että ne kaks muuta oli otettu mukaan kun ne oli niin hyviä kääntäjiä ja mut siksi että käännän ranskasta :D Mutta mitäs pienistä, en oo ainakaan millään mustalla listalla!

Mulle jäi jotenkin hirveen hyvä fiilis tästä koulutuksesta, vaikkei itse uusi työtehtävä ihan hirveästi auennutkaan. Saatiin kuitenkin jutella firman ison pomon ja käännösosaston vastaavan kanssa ja kaikki oli tosi mukavia ja vastaili meidän kysymyksiin. Iso Pomo piti tosi poliitikkomaisen kosiskelevan puheenvuoron aiheesta työehtosopimus. Et olishan se kiva et semmoinen saatais ja kyl hekin kovasti haluais sitä, että kääntäjien asiallahan tässä ollaan, mutta ei kannata myöskään asettaa rimaa liian korkealle jne jne. Selvä. Mutta ehkä säästän avautumisen tästä freelancerius-ahdistuksestani toiseen kertaan. Kun nyt on kerran se hyvä fiilis!

Kuulemma onnistuu ihan hyvin myös tehdä töitä Ranskasta käsin ranskalaisen toiminimen (tai mikä se sitten siellä onkaan) turvin. Ihanaa, sanois Karim Z. Yskowicz!