Terapian tarpeessa?

Miten tämän nyt selittäisi... Kun mikään ei tunnu äkkiä miltään. Ei ole mitään suuntaa elämässä, ja siihen havahtuu kun seisoo Wiklundin joulunalusruuhkassa hikoillen paksuissa talvivaatteissa ja melkein itkee, kun ei täälläkään ole punaisia Teema-mukeja. Epäystävälliset mummot tönivät ohikulkiessaan, ja tulee mieleen että olisi muitakin stressin aiheita kuin se, että pikkusiskon joululahja-astiat on ostettava juuri nyt, vaikkei se edes saa niitä vasta kuin sitten kun palaa Suomeen ja muuttaa yksin asumaan (eli ei ihan vielä pian). Äiti ja mummu ovat kuitenkin arvovaltaisessa raadissaan päättäneet että Vilin on ihan välttämättä saatava juurikin niitä punaisia Teema-astioita joita ei kaiketi valmisteta kuin nyt rajoitettu erä, ja valitettavasti koko Suomi on aivan seonnut kyseisestä sarjasta. Wikkellekin oli kuulemma edellispäivänä tullut parinsadan tilaus, mutta "nee aivan ryästettiin käsist!" Terve vaan. En usko että Vili osaa edes arvostaa sitä että nään näin kauheasti vaivaa tän asian eteen, ei se tajua sellaisia asioita kuin kauniit astiat :( Ja ehkä, EHKÄ oon pikkumainen ja kateellinen, mutta mun mielestä on tyhmää ja epäreilua, että sen pitää ehdottomasti saada se kaiken hienoin ja kallein astiasto ennen kuin se edes tarvitsee sitä, ja mulle kelpaa jokin K-kaupan alennushyllystä löydetty. EN haluais punaisia Teema-astioita, tämä on vain periaatekysymys.

Ja sitten tietysti asiaan vaikuttaa se, että MUN pitää juosta ympäri Turkua metsästämässä noita astioita kun Imatralta niitä ei saa myöskään mistään, ja Charlottesta nyt vielä vähemmän :S Voisin käyttää aikaani moneen mielekkäämpäänkiin asiaan, ensi viikolla on kaksi tenttiä, joista toisesta pitää saada 70% oikein, jos aikoo päästä läpi ("Det gäller alltså att kunna!") mikä tietää pirteää prepositioiden pänttäystä viikonlopuksi, ja toiseen taas pitää lukea yli 500 sivua kirjallisuutta, ja haluaisin oikeasti saada hyvän arvosanan siitä. Lisäksi olisi vielä yksi portfolio, kaks EU-käännöstä ja itsenäisen italian kurssin tentti ennen kuin voin edes ruveta ajattelemaan joulua. Sitäkin pohdin Wiklundin liukuportaissa seistessäni, että tänä vuonna ei taida tulla joulua mulle. Kuka mun huoneen siivoaisi, ripustaisi jouluvalot, leipoisi pipareita ja keittäisi glögiä sillä välin kun itse luenluenluen ja yritän jossain välissä ostaa lahjat kaikille joille olen niitä velvoitettu ostamaan...? Onneksi on sentään Tuomiokirkon joulukuusi, kahviloiden glögit ja poskia pureva pikkupakkanen. Ja onko sillä sitten loppujen lopuksi niin väliäkään? Joulu tulee ja joulu menee, ja ehdin vielä moneen kertaan tulevina vuosina järjestää itselleni kauniin ja tunnelmallisen joulun. Eikä silläkään varmana ole enää vuoden tai parin päästä mitään väliä, sainko Unkarin maatietouden tentistä ykkösen vai nelosen (vaikka nyt kyllä varmasti kuolenkin jos tän panostamisen jälkeen saan ykkösen). Ongelma onkin lähinnä se, että jos en voi stressata näistä asioista, mulla ei äkkiä olekaan mitään mistä stressata tai minkä vuoksi elää. Tulevaisuutta ei kannata ajatella monta kuukautta eteenpäin, saatikka sitten että voisin kuvitella miltä mun elämäni näyttää sitten joskus kun valmistun. Pakko keskittyä omiin pieniin ympyröihin, vaikka välillä tuntuukin että sekoaa.

Ei ehkä siis mikään ihme, jos elämä tuntui hetkellisesti kauhean tyhjänpäiväiseltä. Nyt jo ehkä vähän helpottaa, sain puhua osan huolista pois, mikä aiheutti aivan fyysisiä helpotuksen reaktioita, ja kaiken kaikkiaan tunnen yhä olevani siellä missä pitääkin. Tykkään omasta alastani, ja kaikista niistä asioista joita opiskelen, ja voin vain luottaa siihen että kai mustakin oikea ihminen vielä tulee.

20 päivää Amerikkaan. Sen ehkä juuri kestää.

Ei mitään järkeä koko merkinnässä,

tällaista tajunnanvirtaa vain ;)

Kaikki on mukavan suunnittelematonta juuri nyt. Asioita vain tapahtuu... Mukavia ja sit niitä, että menet aamulla ruotsin tunnille ja muistat vasta vähän ennen lähtöä että se käännöskoe on TÄNÄÄN, eikä sulla sitten tietenkään ole paperia mukana mutta onneks opettaja lainaa ja sitten vain tuijotat koepaperia ja jos olisit sarjakuvahahmo pääsi yläpuolelle ilmestyisi ajatuskuplaan kysymysmerkkejä. Mitä ihmettä, munhan piti olla HYVÄ ruotsissa, mutta jotenkin vain en saa sitä millään paperille silloin kuin pitäisi. Opettaja katsoo mua sillain salaa säälivästi kuin katsotaan niitä, jotka yrittää ja yrittää mut ei vaan onnistu. Turha sun on hakata päätä seinään, ei siitä vain ikinä tule mitään, hyvä tyttö. Tai sitten olen vain tulossa hulluksi, mikä ei sekään ole aivan poissuljettu vaihtoehto... Koulua on onneksi jäljellä enää kymmenkunta päivää ja muutama tentti, ja kaikesta huolimatta luulisin selviäväni tästä syksystä kunnialla. Sitten voin huokaista helpotuksesta, ainakin hetkeksi. Jotenkin vain tuntuu, että koko ajan, tai ainakin viimeiset pari kolme vuotta olen alitajuisesti odottanut sitä hetkeä kun oikeasti voisin huokaista helpotuksesta ja olla vähän aikaa stressaamatta niin kauhean hirveän älyttömän paljon, mutta ikinä sitä ei tule. Ei ainakaan silloin kuin sitä odottaa.

Uusi kämppis vaikuttaa harvinaisen mukiinmenevältä, ja meillä on yhteisiä kavereitakin. Tai siis yksi kappale, mutta joka tapauksessa vaikuttaa oikein lupaavalta. Kaksin Kaisan kanssa alkoikin olla hiukan aavemaista. Ja Anun poikaystävä on ranskalainen, eli olen täysin saarroksissa: ranskaa koulussa ja ranskaa kotona, jipii.

28 päivää Amerikkaan

Väriä elämään

Mua on alkanut ahdistaa mun vaatevaraston ankeus, kun lähestulkoon kaikki uudet vaatteet on ruskeita, harmaita tai mustia. Ne on ihan okei siinä mielessä, että ne sopii kaiken kanssa, mutta ei siinäkään ole mitään järkeä, että käyttää niitä vain keskenään. Kai sekin sitten piristää mieltä kun katselee riemunkirjavaa journalia. Eikä mulla juuri nyt ole varaa ostella vielä lisää vaatteita, vaikka mieli tekisikin, oon viime viikon aikana tuhlannut aika huolella. Oikeastaan mulla ei edes olisi niin kova morkkis siitä, koska OIKEASTI tarvitsin uusia vaatteita (sitä paitsi synttärit on viikon päästä!), mutta äiti oli nimenomaan painottanut, etten kauheasti tuhlaa täällä vähiä varojani vaatteisiin, kun voin sitten kuukauden päästä ostaa Amerikasta halpoja vaatteita isin rahoilla. No, molempi parempi!

En jaksa tänään olla kovin synkkänä moisesta pikkuasiasta kuin rahahuolet, koska päivällä satoi lunta (mukavaa vaihtelua viikonlopun taukoamattomaan vesisateeseen :P) ja nyt on kodikkaan pimeää, kynttilä palamassa tyhjässä Seppi Landmann -viinipullossa ja oon siivonnut kunnolla jo toisen kerran alle viikon sisään! Lisäksi sain nelosen unkarin tentistä, oon saanut italian tehtäviä tehtyä ja isänpäiväkortin lähetetyksi (vihdoin, toivottavasti isi ei tuu kotiin Chilestä ennen kuin kortti ehtii perille!). Ihanan aikaansaava olo, eikä tulevatkaan koulutyöt ahdista kovin pahasti. Aion tänään vielä kirjoittaa vähän portfoliota ja tällä viikolla aloitan seuraavaan unkarin tenttiin lukemisen. Kävin jo välitunnilla Fennicumin kirjastossa tutkimassa tenttikirjoja, ja ne vaikuttaa ihan sairaan mielenkiintoisilta (:SSS). Oikeastaan nyt voisin keskittyä stressaamaan autokoulun 2-vaiheesta, joka mun pitää suorittaa kuukauden sisään (apua...), ja vaihdosta jonka eteen mun pitää vähitellen ruveta tekemään jotain, jos haluan ensi vuonna päästä lähtemään yhtään mihinkään.

Juuri nyt huvittaisi tosin vain istua facebookissa hoitamassa sosiaalista elämääni (:S). Alunperin olin sitä mieltä, että jos oon tähän asti voinut elää ilman galleriaa ja muita vastaavia yhteisöjä, joissa "kaikki muutkin" on, voin aivan yhtä hyvin elää ja olla onnellinen ilman facebookiakin, mutta enpä tainnut loppujen lopuksi olla kovin vaikea suostuteltava :). Tuntuu, että ihan parissa viikossa koko touhu on äkkiä levinnyt käsistä niin, että ihan KAIKKI tosiaan on siellä tai jos joku ei olekaan, ei voi olla kovin tuntemisen arvoinen tyyppi...(vitsi-vitsi) Jopa mun äiti (joka ei taivaan kiitos ymmärrä niin tietokoneen kuin facebookinkaan päälle juuri mitään) painosti mut lisäämään itsensä kaverikseen sinne. Täytyy nyt hieman miettiä mitä sielläkin puuhaa...

Hmm, viikko vielä jäljellä elämäni toista vuosikymmentä, sitten siirryn kolmannelle. Kuulostaapa pirteältä... Viisi viikkoa koulua tälle syksylle, ja sitten lähden taas Amerikkaan, hallelujaa! Mua ei juurikaan nyt innosta itse joulu, jonka joudun taas viettämään ihan epä-joulumaisessa (vaikkakin muuten tosi miellyttävässä) ilmanalassa ilman Joulurauhan julistusta, joulusaunaa ja Samu-sirkan joulutervehdystä, mutta joulunalusaika on silti ehdottomasti yksi lempiajoistani vuodessa. Tykkään pimeästä, jouluvaloista kaupungilla, joulusuklaista, kynttilöistä ja siitä taianomaisuudesta, jonka viimeistään ensilumi tuo! Kahviloissa on ihana istua juomassa glögiä (mieluiten terästettyä!) ja suunnittelemassa joululahjoja ja pikkujouluja tai lukemassa naistenlehtien joulunumeroita... Eikä sekään ole yhtään hassumpaa, että saan sitten kaiken tän fiilistelyn jälkeen pakata joulunpunaisen matkalaukkuni ja matkustaa Atlantin tuolle puolen, missä joululle ei ole mitään odotuksia. En ainakaan pety niin kuin niin monena vuonna aiemmin, kun lapsuuden joulutunnelmaa ei vain kertakaikkiaan voi enää saavuttaa. Ja sitäkin kivempaa sitten, kun taas vuoden (tai kahden) päästä pääsen viettämään oikeaa Suomi-joulua!