Siitä lähtien kun Pauliina lähti kotiin viikko sitten, mulla on ollut jokin järjetön Anna Sisäisen Teinisi Näkyä -vaihe meneillään. Vanhemmat on ärsyttäviä, pikkusisarukset on ärsyttäviä ja minä itse kaikkein ärsyttävin. (Onneksi on terapiakoira ja linnunpesä ulko-ovessa, linnunpoikaset on niin hassuja rääpäleitä ettei voi olla hymyilemättä kun kulkee siitä ohi...) Tuntuu että aika täällä valuu ihan hukkaan, että ihan liian pian loma loppuu ja pitää ruveta stressaamaan töistä ja Raumalla asumisesta ja muusta, ja silti samaan aikaan melkein toivoisin että olisin jo Suomessa. Pääsisi pois tästä turhauttavasta ei-minkään tekemisestä ja siitä tunteesta että koko ajan pitää olla kivaa ja ihanaa (eihän lomalla saa olla tylsää...?) tai paniikinomaisesta vielä-pitää-ehtiä-tätä-ja-tuota suunnittelusta, kun tämä ehkä mahdollisesti saattaa olla viimeinen kerta täällä.

Omistuista tajuta, että kaksi vuotta meni näin nopeasti ja että oikeastaan toivoisin että voisin vieläkin palata tänne uudestaan ja uudestaan. Silti, kahdessa paikassa eläminen on todella uuuttavaa, varsinkin kun koko ajan haluaisi olla molemmissa yhtä aikaa... Nyt juuri yritän väkisin pakottaa itseni keskittymään siihen, että tosiaan oon täällä, enkä haikaile vielä kesää Suomessa, kun se kyllä tulee aikanaan, halusin tai en, kun taas tänne ehkä palaan vielä ensi talvena ehkä en. Ylipäätään mua ärsyttää itsessäni se, että koko ajan joko tiedostaen tai tiedostamattani odotan jotain muuta ja uutta. En osaa keskittyä siihen mitä juuri nyt tapahtuu. Vaikka eihän täällä tietysti kauheasti mitään tapahdu (siitä turhautuminen), mutta kai sekin on ihan arvokasta sinällään. Ja onneksi mulla on iso kasa romaaneja ja takapihan patio ja aurongonpaiste.

Tulipas sekava selostus. Tervetuloa mun pääni sisälle!