Kivaa olla kotona

En oo "ehtinyt" käydä tänä vuonna vielä kertaakaan kotona, mutta nyt olikin sitäkin ihanampaa tulla tänne. Kaksi edellistä perjantaita on olleet vähän erilaisia. Toisen aloitin aamiaisella Kultaista Hirveä vastaapäätä, ja jotenkin se venyi lounaaksi asti ja kun sitten lopulta myöhään iltapäivällä olin päässyt kotiin asti, sain kaverilta viestin saapua illanviettoon. Meninkin, ja meitä oli paikalla ihan me kaksi - muut olivat töissä, toisissa kaupungeissa, kipeinä, keikalla, parisuhdekriisittämässä ja blaablaablaaah. Ei se sillain kauheasti haitannut, musta on kauhean kiva vain luuhata toisten nurkissa... Viikko sitten olin sitten ihan eri fiiliksissä, siivosin koko päivän, tukka oli huonosti herätessä (aina selvä merkki siitä että kannattaisi pysyä pehkuissa iltaan ja vaikka seuraavaan aamuun asti ja kokeilla silloin uudelleen) ja illansuussa keitin pahaapahaa kahvia. En yleensä oo turhan ronkeli, mutta tuo oli kyllä todellista myrkkyä ja siitä tuli vielä tosi kummallinen, pyörryttävä, oksettava ja tärisevä olo. Lopun iltaa paruin sitä, etten pysty keskittymään mihinkään, digiboksin kaukosäädin ei toimi (nyt toimii taas, tarina sekin) enkä voi katsoa kuin ykköstä ja sitä paitsi tunsin oloni ihan pohjattoman yksinäiseksi. Nyt on siis oikein hyvä olla kotona.

Onhan täälläkin kaikenlaista. Pikkusisko ei puhu äitin kanssa, ja vaikka joskus olisin voinut ahdistua tällaisesta epäsovusta, nyt oon lähinnä vahingoniloinen ja tyytyväinen siihen etten enää asu täällä eikä tarvitse siis hirveämmin riidelläkään kenenkään kanssa. Oon niin huono siinä. Sitten Alpo päätti yrjötä ruoansulatusta häiritsevät luunpalaset - ja vähän kaikkea muutakin - kahdelle eri matolle, totta kai heti sillä sekunnilla kun me oltiin jääty kaksin kotiin enkä mä voinut nakittaa siivoamista kenellekään muulle. Sitten se seisoi korvat noloina rullalla vieressä kun mä kiljuin naama punaisena ja jynssäsin oksennuksia matosta kaksi oikean käden kumihanskaa käsissä... Vielä viimeisenä häiritsevänä seikkana voisin mainita äitin huonon maun tv-ohjelmien suhteen. Siinä kohtaa, kun se alkoi itse laulaa Tartu Mikkiin -biisien mukana, mun oli pakko evakuoitua tänne omaan koppiini. Kuuntelen nettiradiosta ohjelmaa Helt homot, eikä mulle vieläkään ole selvinnyt mistä nimi tulee. Täytyy kai pysyä kanavalla.

Silti osaan jostain syystä kaikista parhaiten rentoutua juuri täällä. En stressaa niin hirveästi kaikesta mitä pitäisi muistaa ja jaksaa ja ehtiä tehdä, vaan osaan olla vain ja nauttia täydellisestä tylsyydestä. Aamiaisen jälkeen on hyvä istua upottavassa, ruman oranssissa sohvassa tuijottamassa lumista pensasaitaa ja miettiä, ettei oikeastaan ole mitään tekemistä. Ei ainakaan mitään ennalta sovittua, minkä olisin kirjoittanut kalenteriin. Oon lukenut taas hurjan pinon naistenlehtiä ja tiedän kaiken "syö mitä haluat ja laihdu"-dieeteistä, tietoisesta läsnäolosta ja vuoden 2009 ruokatrendeistä. Vähäksi aikaa aina imeydyn niiden maailmaan, jossa kaikilla on niin mukavaa ja hyvä olla, mutta sitten palaan takaisin todellisuuteen, jossa koira oksentaa matolle, enkä mä itse vieläkään tiedä kauhean tarkkaan tulevan proseminaarityöni aihetta, ja oikeastaan tuntuu helpottavalta kun ei tarvitse voida koko ajan niin hyvin. Ei tarvitse olla vihainen itselle siitä, ettei tunnu niin hyvältä kuin kaiken järjen mukaan pitäisi, koska niin se vain menee. Oikeastaan arkipäivän pikkuasioihin hajoileminen tuntuu tämänhetkisestä seesteisestä viikonloppunäkökulmasta katsottuna aika vitsikkäältä... Se mun digiboksin kaukosäädinkin korjaantui kun vein sen baariin viime lauantaina (itsestäni en voi sanoa samaa, kolmen tunnin yöunien jälkeen kun piti selviytyä kirkkoon jumalanpalvelukseen laulamaan - en ole ehkä koskaan tuntenut oloa yhtä tekopyhäksi).

Uusi aamunaama

Eilen piti keksimällä keksiä tekemistä, kun päivän ainoa pakollinen meno oli luento puoli viidestä kuuteen. Ei se sitten oikeastaan niin kovin vaikeaa ollut. Aurinko paistoi, joten ensin kävin kävelemässä kaupungilla ja jokirannassa ja sitten onnistuin jotenkin kadottamaan koko iltapäivän istumalla lehden ja päiväkirjan ja sitten myöhemmin kaverin kanssa kahdessa eri kahvilassa. Menin luennolle kädet kofeiinihumalasta täristen ja totesin hämmästyksekseni että luonnontieteiden talossa tosiaan on enemmän kuin kaksi kerrosta (ne kaksi ylintä jotka oon kyllä nähnyt, vaikkakaan en pannut merkille, julkisivun puolelta, on siis todistettavasti olemassa).

Nyt eilinen kahvinjuonti kostautui, kun heräsin puoli viisi. Melkein neljä tuntia ennen kellon soittoa... Ajatukset pyörivät ympyrää niin että pää sattui. Miks kaikki muut on menossa johonkin tai tulossa jostain, mutta mä vain jumitan Turussa? Mäkin haluan mennä New Yorkiin ja Meksikoon ja Roomaan ja Japaniin. Tai edes Brysseliin. Paitsi enhän mä enää kauan edes asu Turussa. Ehkä jo kolmen kuukauden päästä pitää muuttaa tavarat Tampereelle, ja silloin pitää proseminaarityönkin olla valmis, kääks... Ensin yritin pakottaa unen tulemaan takaisin käpertymällä entistäkin tiukemmaksi keräksi peittoni ympärille, mutta joskus viiden aikaan luovutin ja sytytin valot. Miksei käyttäisi tätäkin aikaa hyväksi - tai ei, liian tarmokasta, mutta ainakin omaan virkistystoimintaan. Voin suositella kaikille. Oon katsonut telkkarista yhden uusinnan ja yhden jakson Gilmoren tyttöjä ja oon vihdoin muistanut vastailla opettajien sähköposteihin ja tarkistaa netistä monia asioita jotka on mieltä vaivannut (mm. milloin Teho-osasto on alkanut, kun sitä eilen Lindan kanssa mietittiin). Pää tosin sattuu vieläkin, mutta keitin juuri puoli pannullista kahvia, että eiköhän se tästä...

Täytyy varmaan silti nukkua päiväunet ennen illan pikkujouluja :)

Hajottaa jotenkin. Kaikki on sinänsä hirveän hyvin, ulkona on lunta (kyllä, jopa Turussa) ja kylmä, jääkaappi täynnä ruokaa ja mulla aikaa olla - ja hajoilla. Valvon kahteen asti joka yö ja yritän lykätä tämän vuoden alkua vielä ensi viikon puolelle, kun ei vielä yhtään kiinnostaisi olla suunnitelmallinen ja tavoitteellinen tai yhtään mitään muutakaan... En jaksa kauheasti lähteä mihinkään, vaikka pitäisi kyllä, kun sitten kun oon turvallisesti linnoittautunut viltin alle ja päättänyt RENTOUTUA kun kerrankin on aikaa, sitten alkaa aina ahdistaa ja pitäisi päästä pois, ulos, ihan mihin vain. Tylsää valittaa ja olla näin negatiivinen, olin jo päättänyt tänä vuonna olla kivempi ihminen (ja siivota useammin vaikkei se tähän liitykään). Pitäisi kai keksiä itselleen jotain järkevämpää tekemistä, silloin aina tuntuu paremmalta. Meen aina niin laidasta laitaan, välillä meen niin etten ehdi pysähtyä kuin hädin tuskin nukkumaan ja silloin tuntuu että virnuilen koko ajan tyytyväisenä mutta silti alitajuisesti odotan että olis taas vähän rauhallisempaa, välillä taas en saa potkittua itseäni tekemään yhtään mitään ja vajoan jonkinlaiseen henkiseen koomaan (vaikea arvata kummassa vaiheessa nyt mennään)...

Eli keskeinen ongelma oli jälleen kerran se, että mulla ei ole mitään tekemistä, vaikken välttämättä haluaisikaan että olisi. Ainakaan mitään yliopistoon liittyvää.