Kivaa olla kotona

En oo "ehtinyt" käydä tänä vuonna vielä kertaakaan kotona, mutta nyt olikin sitäkin ihanampaa tulla tänne. Kaksi edellistä perjantaita on olleet vähän erilaisia. Toisen aloitin aamiaisella Kultaista Hirveä vastaapäätä, ja jotenkin se venyi lounaaksi asti ja kun sitten lopulta myöhään iltapäivällä olin päässyt kotiin asti, sain kaverilta viestin saapua illanviettoon. Meninkin, ja meitä oli paikalla ihan me kaksi - muut olivat töissä, toisissa kaupungeissa, kipeinä, keikalla, parisuhdekriisittämässä ja blaablaablaaah. Ei se sillain kauheasti haitannut, musta on kauhean kiva vain luuhata toisten nurkissa... Viikko sitten olin sitten ihan eri fiiliksissä, siivosin koko päivän, tukka oli huonosti herätessä (aina selvä merkki siitä että kannattaisi pysyä pehkuissa iltaan ja vaikka seuraavaan aamuun asti ja kokeilla silloin uudelleen) ja illansuussa keitin pahaapahaa kahvia. En yleensä oo turhan ronkeli, mutta tuo oli kyllä todellista myrkkyä ja siitä tuli vielä tosi kummallinen, pyörryttävä, oksettava ja tärisevä olo. Lopun iltaa paruin sitä, etten pysty keskittymään mihinkään, digiboksin kaukosäädin ei toimi (nyt toimii taas, tarina sekin) enkä voi katsoa kuin ykköstä ja sitä paitsi tunsin oloni ihan pohjattoman yksinäiseksi. Nyt on siis oikein hyvä olla kotona.

Onhan täälläkin kaikenlaista. Pikkusisko ei puhu äitin kanssa, ja vaikka joskus olisin voinut ahdistua tällaisesta epäsovusta, nyt oon lähinnä vahingoniloinen ja tyytyväinen siihen etten enää asu täällä eikä tarvitse siis hirveämmin riidelläkään kenenkään kanssa. Oon niin huono siinä. Sitten Alpo päätti yrjötä ruoansulatusta häiritsevät luunpalaset - ja vähän kaikkea muutakin - kahdelle eri matolle, totta kai heti sillä sekunnilla kun me oltiin jääty kaksin kotiin enkä mä voinut nakittaa siivoamista kenellekään muulle. Sitten se seisoi korvat noloina rullalla vieressä kun mä kiljuin naama punaisena ja jynssäsin oksennuksia matosta kaksi oikean käden kumihanskaa käsissä... Vielä viimeisenä häiritsevänä seikkana voisin mainita äitin huonon maun tv-ohjelmien suhteen. Siinä kohtaa, kun se alkoi itse laulaa Tartu Mikkiin -biisien mukana, mun oli pakko evakuoitua tänne omaan koppiini. Kuuntelen nettiradiosta ohjelmaa Helt homot, eikä mulle vieläkään ole selvinnyt mistä nimi tulee. Täytyy kai pysyä kanavalla.

Silti osaan jostain syystä kaikista parhaiten rentoutua juuri täällä. En stressaa niin hirveästi kaikesta mitä pitäisi muistaa ja jaksaa ja ehtiä tehdä, vaan osaan olla vain ja nauttia täydellisestä tylsyydestä. Aamiaisen jälkeen on hyvä istua upottavassa, ruman oranssissa sohvassa tuijottamassa lumista pensasaitaa ja miettiä, ettei oikeastaan ole mitään tekemistä. Ei ainakaan mitään ennalta sovittua, minkä olisin kirjoittanut kalenteriin. Oon lukenut taas hurjan pinon naistenlehtiä ja tiedän kaiken "syö mitä haluat ja laihdu"-dieeteistä, tietoisesta läsnäolosta ja vuoden 2009 ruokatrendeistä. Vähäksi aikaa aina imeydyn niiden maailmaan, jossa kaikilla on niin mukavaa ja hyvä olla, mutta sitten palaan takaisin todellisuuteen, jossa koira oksentaa matolle, enkä mä itse vieläkään tiedä kauhean tarkkaan tulevan proseminaarityöni aihetta, ja oikeastaan tuntuu helpottavalta kun ei tarvitse voida koko ajan niin hyvin. Ei tarvitse olla vihainen itselle siitä, ettei tunnu niin hyvältä kuin kaiken järjen mukaan pitäisi, koska niin se vain menee. Oikeastaan arkipäivän pikkuasioihin hajoileminen tuntuu tämänhetkisestä seesteisestä viikonloppunäkökulmasta katsottuna aika vitsikkäältä... Se mun digiboksin kaukosäädinkin korjaantui kun vein sen baariin viime lauantaina (itsestäni en voi sanoa samaa, kolmen tunnin yöunien jälkeen kun piti selviytyä kirkkoon jumalanpalvelukseen laulamaan - en ole ehkä koskaan tuntenut oloa yhtä tekopyhäksi).