Vapaailta

Palautin tänään aamulla tämän kuukauden vikan käännöksen, se on ihan varma se. En ota enää työtä vastaan ennen helmikuuta! Nyt vain vessan peilin eteen valmentautumaan henkisesti EIn sanomista. Kuin se onkin välillä niin vaikeaa (lue: mahdotonta?)

Sain kuitenkin homman ihan kunnialla hoidettua elämöivistä naapureista huolimatta. Mistä tulikin mieleen, etten ole ennen huomannut että meidän talossa seinät on pahvia ja jokainen risahdus kuuluu läpi. Eilen toisella puolen porattiin, paukutettiin, kiroiltiin äänekkäästi, täytettiin ja tyhjennettiin kylpyammetta (…?) ja laulettiin. Mieleen tuli kaikki ne kerrat kun oon “yksin” kotona ollessani kaiketi sitten viihdyttänyt naapureitani taidokkailla tulkinnoilla päänsisäisen jukeboksini biiseistä. Hups. Lurautin eilenkin illan iloksi vähän leevien tuotantoa - johan hiljeni mekkala toisella puolella. Kai ne luovutti ja pani metsurinkuulokkeet päähän?

Tässä kirjoitellessani huomaan ilokseni, että ulkona on valoisaa. Va-loi-saa. Ja kello on jo yli viis. Ah, kyllä se kevät tulee ihan pian. Vaikken kyllä tänä talvena ookaan mistään kaamos-maséilusta kärsinyt, kun täällä on ihan koko talven tasaisin väliajoin ollut ihanan aurinkoisia päiviä <3 Eikä tuolla oo mikään kunnon kylmäkään. Melkein ei ees huomaa koko talvea. Tähän vois melkein tottua.

Vielä noin 46 minuuttia tätä raskasta raatamista eessä (eheh, oon niin veto pois että oon kuluttanut iltapäivän blogien lukemiseen ja tyhjin katsein seinään tuijotteluun), ja sit KOTIIN. Aion mennä jumppaan, juoda kaakaota ja vajota uneen jonkun sarjan tai leffan ääressä omassa sängyssä kisu jalkopäässä retkottamassa…

Elämä on

Olen vähän död, jälleen kerran. Mutta tällä kertaa ihan sellaisella hyvällä tavalla. Euforia (samoin kuin se jyrän alle jäänyt olo) johtunevat illan jumppapuserruksesta, jossa pariinkin otteeseen harkitsin oksentamista, pyörtymistä tai ihan vain kuolemista. Mutta en sitten uskaltanut toteuttaa, kun jumppaa pitävä setä oli niin pelottava. Se kävi kiskomassa mun kinttuja pariin otteeseen, kun ei ollut ihan 90 asteen kulmat, ei (tähän mainittakoon, että mulla on jotenkin superjäykät lonkat tai mikä ikinä se onkaan, mikä estää jalkojen venymisen esim. spagaatiin… siihen se balettiurakin silloin parikymmentä vuotta sitten jäi, kun en saanut takamusta lähellekään lattiaa spagaatiharjoituksessa ja ohjaajatäti kävi painamassa olkapäistä niin että kyyneleet tirskui - minulla, ei tädillä). Mutta näin jälkikäteen ajateltuna oli kyllä tosi hyvä jumppa!

Kaveri houkutteli luokseen juomaan saksalaista olutta ja oleskelemaan, ja olisin mennytkin, mutta mutta… Huomenna vietän klo 9-18 partiojutuissa (joissa siis samainen kaveri on kanssa mukana, ei siis tule niin huono omatunto), ja illalla ollaan lähdössä hummailemaan työkavereiden kanssa (kuulostan niin keski-ikäiseltä :D), joten mun on pakko tehdä vähän viikonlopun työurakkaa pois alta jo tänään. Ja halusin tosiaan päästä junppailemaan, kun edelliskerrasta oli jo vierähtänyt yli viikko ja alkoi taas vanne painaa päätä.

Harmittaa kuitenkin. Ei nyt juuri tämä yksittäin saksalaisten oluiden siemailu (en hirveästi tykkää oluesta, kovasta yrityksestä huolimatta), vaan ylipäätään se, että tuntuu, että joudun koko ajan tekemään valintoja hauskojen juttujen ja töiden välillä ja koska sovitut työt on vähän pakko tehdä, vaaka kallistuu usein niiden puoleen. (ja tietty niinä viikkoina, kun toiveikkaana en ota töitä vastaan, ei tapahdu ikinä mitään kivaa ja jännää ja valivalivali…)

Olen vihdoin onnistunut luomaan itselleni jos nyt en ihan kaikkien kriitereillä vilkasta sosiaalista elämää niin kuitenkin sellaisen, että se mua itseäni tyydyttää kaikin puolin. Mulla on kivat työkaverit, joiden kanssa vitsaillaan ja tehdään jäyniä töissä, mutta nähdään myös hyvin säännöllisesti muuallakin. Partiossa oon kans tutustunut ihan huippuihaniin ihmisiin, joiden kanssa oleskelu venyy usein ihan kaikkeen muuhunkin kuin vain niihin partiojuttuihin. Ja sitten on jonkin verran ihan niitä muitakin tuttuja (+ kaikki Maximen kaverit, joita tavataan säännöllisen epäsäännöllisesti). Musta tuntuu, että mun sosiaalinen elämäni täällä on paljon eläväisempää kuin Suomessa ööö ikinä. Ja tätä pidän aika isona saavutuksena.

Harmittaa siis, etten pysty tästä ihan täysin rinnoin nauttimaan, kun ison osan ajasta äkötän koneen äärellä (ärsyttävää kyllä suurimman osan ajasta ihan kaikkea muuta kuin niitä töitä tehden).
Ja tämän kaiken ajanpuutteen keskellä omatunto kolkuttelee, kun en mukamas ehdi pitää kunnolla yhteyttä oikein keneenkään Suomessa.

Tervetuloa valintojen maailmaan…!