Pian hiljenee

Rennon rauhallista sunnuntaita vietetään täällä maalla. Joka-aamuisen kämpän raivauksen jälkeen kipaisin hakemaan croissantit lähileipomosta (olin tosin vähän kymmenen jälkeen melkein jo myöhässä - sain tiskin viimeiset!) ja kahvin valuessa nautin viimeisestä suihkusta seuraavaan kahteen viikkoon <3

Rentous on kuitenkin vain näennäistä, koska oon niin hermostunut, että vatsa on vain kipeä solmu. Aina sama juttu ennen leiriä… Kaksi viime yötä oon nähnyt painajaisia, ja päivisin sinkoilen huoneesta toiseen etsien mieleen pomppaavia, listasta unohtuneita tavaroita rinkkaan - joka on, ennätyksellisesti, pakattu jo kaksi päivää ennen leiriä! Maxime jo kysyikin multa, että oonko ihan varma, että teen tämän vapaaehtoisesti ja hyvillä mielin. Itseänikin hetkittäin epäilyttää, mutta veikkaisin, että paikan päällä turha stressi unohtuu, kun on keskityttävä yhteen asiaan kerralla.

Eilen lähdettiin tuulettamaan päätä ja miettimään muita asioita ihmisten ilmoille, eli Beauneen, Dijonin lähellä Bourgognessa sijaitsevaan historialliseen kaupunkiin. Beaune on kuulunut aikanaan Burgundin herttuakuntaan, jonka herttuoilla on ollut Ranskan kuninkaita paljon enemmän vaikutusvaltaa tällä alueella, ja ylpeys pitkästä historiasta näkyy. Alue on melko bourgeois, ja luotettavan tietolähteeni mukaan kaupungissa on enemmän Porscheja asukasta kohden kuin muualla Ranskassa. Terassilla virvokkeista pyydettiin samoja hintoja kuin Suomessa :S

Turisteja silti riitti: brittejä, hollantilaisia, belgialaisia ja saksalaisia etupäässä. Eikä kyllä ihmekään, koska kaupunki on kuin suoraan jostain Woody Allenin elokuvasta - niin kuin asian ilmaisi paikallinen taiteilija vanhaan kirkkoon pystytetyssä taidenäyttelyssä, jonne eksyttiin kaupungissa harhaillessamme. Tämä on sitä postikorttien Ranskaa, ja jos joku tänne nurkille eksyy, suosittelen ehdottomasti käväisemään myös Beaunessa. Siellä on selkeästi enemmän tekemistä ja huvituksia, kuin asukasluvultaan kuitenkin isommassa Dolessa…!

Me oltiin valittu vierailuajankohta hyvin, koska kaupungissa on käynnissä valofestivaalit. Iltaisin kaupungin tärkeimmät monumentit muuttuvat eläviksi upeissa valonäytöksissä - alla on pari kuvaa, mutta niistä ei mitenkään saa käsitystä, miten mahtavia näytökset ovat!

Tämän lisäksi huviteltiin barokkioopperan harjoituksissa, joita sai seurata ilmaiseksi hulppeassa katedraalissa, sekä laskemalla illan hämärtyessä keskusaukiolle kokoontuvia etanoita. Olis varmaan pitänyt kerätä ne talteen ja myydä kalliilla johonkin ravintolaan!

(kuva täältä)

NYT blogi hiljenee ainakin kahdeksi viikoksi ihan täysin. Kuulemisiin :)

Tämän viikon aatoksia

Toukkaepisodi on (kaiketi) ohi (toistaiseksi). Teen aamuisin varmuuden vuoksi kierroksen mahdollisissa lymypaikoissa, ja imuri seisoo tukevasti keskellä olkkarin lattiaa iskuvalmiudessa, mutta ainakin tällä hetkellä näyttää ihan hyvältä - huh!

Vietin tällä viikolla oikein mukavat kaksi vuorokautta tiiviisti näppäimistön ääressä. Ihan kivaa, että mulla selkeästi on huima luotto omiin kykyihini, mutta vois sitä joskus miettiä edes kaksi sekuntia aidon realistisesti, että ehdinkö oikeasti kääntää yhteensä neljä tuntia ohjelmaa kahdessa päivässä. Näemmä ehdin, mutta en halua välttämättä toistaa koetta… Tilin saldo kiittää - jos tällä kertaa muistan lähettää laskun. Viime kuun laskun olin nimittäin nätisti tehnyt ensin open officeen ja vielä siirtänyt pdf:ksi, mutta eipä siitä paljon iloa ole, jos ei muista lähettää kumpaakaan tiedostoa laskutukseen!

Tänään on taas sellainen ei-ihan-niin-kuin-telkkarissa-päivä… Mulla on vielä noin sataseitkytviis asiaa tehtävänä ennen maanantaina alkavaa leiriä, ja tähän mennessä tänään olen käynyt kävelyllä (heitin sentään pari tärkeää kirjettä postiin samalla reissulla), lukenut blogeja, katsonut telkkaria, kirjoittanut omaa blogiani ja tarkistanut sähköpostini sata kertaa. Hmm…

Meidän dossier, eli leiriä varten täytettävä jättimäinen paperinivaska, alkaa onneksi olla valmis. Aluksi valitin Maximelle noin joka päivä siitä, miten turhalta tuntuu täyttää papereita ihan kaikesta. Ymmärrän toki, että turvallisuuteen liittyvät paperit (vanhempien yhteystiedot, lasten allergiat ja muut terveystiedot, hätänumerot yms.) on hyvä olla sekä meillä että piirin vastaavilla. Mutta meidän on pitänyt mm. piirtää leirialueestamme “kartta”, johon voi lisätä telttojen, keittiön, suihkun jne. paikat. Tai analysoida ryhmän dynamiikkaa, jotta sen pohjalta voidaan kehitellä jokin ylevä projet pédagigique. Mitäköhän sinnekin runoiltiin? Ja tuleekohan se oikeasti käyttöön leirillä? Raportoin varmasti viisastuneena joskus elokuun puolella.

Mutta on siitä oikeasti iloakin, että päiväohjelmat, materiaalitarpeet, budjetit ja muut on pitänyt raportoida jo aikaa sitten. Nyt ne on valmiina, ja mä voin keskittyä omiin pariin ohjelmaani sekä laukkuihini. Paitsi etten tee niin! Miks tää on aina yhtä vaikeaa…

Mun päähäni ei mahdu juuri tällä hetkellä kuin se leiri (kuinka monta t-paitaa otan mukaan? pitäiskö vielä korjata ne yhdet housut? mitä mun ea-laukusta vielä puuttuu? enhän tällä kertaa unohda pyyhettä? ASTIAPYYHKEET!!!), eli en pitkästytä teitä tämän pidempää…

(Paitsi kyllä mulla vähän siintelee mielessä LOMA elokuun alussa! Me suunnataan elokuun ekana viikonloppuna miljoonien muiden ranskalaisten kanssa auton nokka kohti etelää, ahhh. Tosin siinä keskellä mun pitäisi lennähtää pariksi päiväksi Suomen Turkuun yksiin häihin, ja sitäkin stressaan jo nyt.)

Koska oon erikoistunut mitenkään mihinkään liittymättömään kuvitukseen, tässä siis ohessa Suomen loman Helsinki-kuvat :)

C'est pas la petite bête...

…qui va manger la grande ! (eli ei pikkueläin syö isoa) Voi että inhoan tätä sanontaa… Olen nimittäin aavistuksen hysteerinen kaikkien kissaa pienempien eläinten suhteen. Inhoan jopa lintuja, ja lähes kaikkia jyrsijöitä, mutta pahimpia ovat (isot ja karvaiset) hämähäkit, muut pikkuöttiäiset ja madot.

Meitä on nyt siunattu näillä viimeksimainituilla oikein runsaalla kädellä. Otin aamulla imurin käteen, tarkoituksena uhrata kymmenen minuuttia kämpän siistimiseen, mutta kuinkas sitten kävikään… Imurin suulta putosi lattialle oikea armeija pieniä valkoisia toukkia, jotka kiemurtelivat kammottavasti ja lähtivät mönkimään kiireenvilkkaan jonnekin suojaan. Kiljaisin vertahyytävästi (hei vaan taas, naapurit) ja paiskasin imurin lattiaan. Lopulta uskalsin imaista iljetykset imuriin - reilun hyönteismyrkkysuihkauksen jälkeen. Ruiskutin samaa myrkkyä myös imurin pussiin, mutta pussin tuhoaminen saa kyllä odottaa insinöörin kotiutumista.

Lähdin varovasti tutkimaan nurkkaa, jossa imuria säilytetään, ja siellä oli kuin olikin vielä pari ällömatoa möngertämässä kohti lattialistojen suojaa. Kävin koko kämpän läpi, ja KAIKEN mahdollisen alta löytyi matoja: tv-tason alla olevien säilytyslaatikoiden, kylpyhuoneen pyykkipussin, eteisen kierrätyslaatikoiden (toinen pahvinen, toinen muovinen). Ihan kaiken siis, mikä sijaitsi lattialla ja minkä alla oli hyvä lymyillä. Hyi kamala!

Villin googlettelun jälkeen olen karsinut todennäköiset vaihtoehdot kahteen: joko ne on sokeritoukan toukkia (heh) tai sit raatokärpäsen toukkia. Molemmat ällöttää, mutta toivon silti ekaa… Sitä paitsi sokeritoukat kuulemma viihtyy kosteassa, eli esim. hometaloissa, ja mä alan olla entistä vakuuttuneempi siitä, että meillä on hometta. Makkarin katossa on monta isoa epämääräistä kosteuden tekemää läiskää, ja mä oon ollut on-off kipeänä koko kevään ja kesän. Tavallisesti oon todella harvoin kunnolla kipeä.

ONNEKSI lähden ensi viikolla partsaleirille (pakoon ötököitä metsään…?) ja sen jälkeen lähes heti lomalle ja sen jälkeen onkin edessä muutto Suomeen. Haluan täältä pois ja vähän äkkiä!

En panne

Miten me enää selvitään (tai siis ei selvitä) ilman kännyköitä??? Tärkeä kysymys Ranskassa tänä viikonloppuna. Perjantaina nimittäin Ranskan suurimman kännykkäoperaattorin Orangen verkko kaatui iltapäivällä. Puhelut ja tekstiviestit eivät kulkeneet suuntaan tai toiseen koko illan ja pitkälti yönkään ajan. Orangella on Ranskassa noin 26 miljoonaa asiakasta, joten ihan pikkujutusta ei ole kyse.

Mä olen itsekin Orangen asiakas*, ja pääsyy valintaan (kalliista hinnoista huolimatta) oli se, että Orangen verkkoa pidetään luotettavana ja kattavana. Kuuluuhan Orange France Télécom -telekommunikaatioyritykseen, jolla on monopoli Ranskan lankapuhelinverkossa (täällä lankapuhelimet on yhä ahkerassa käytössä - olettaisin, että pitkälti halvempien hintojen vuoksi), ja joka myös asentaa uudet nettiliittymät verkkoonsa huolimatta siitä minkä operaattorin nettiboksin on tilannut. Luotettavien tietolähteiden mukaan muiden kuin Orangen nettiboksien asentaminen voi helposti venyä viikkojen pituiseksi prosessiksi, eikä (ihan oman kokemuksen perusteella) ne muut välttämättä toimi kovin luotettavasti. Kunnon monopoli yrityksellä siis on, vaikka uudet tulokkaat yrittävätkin hyppiä nenille halpoine hintoineen.

Mun mielestä on ihan käsittämätöntä, minkä hintaista puhelimessa puhuminen on täällä! Liittymät myydään kiinteillä kuukausimaksuilla, joihin kuuluu paketin mukaan tietty määrä puheaikaa, tekstiviestejä sekä mahdollisesti nettiaikaa ja muita palveluja. Mulla on aika perusliittymä, johon otin lisäpalveluksi ylijääneen puheajan siirron seuraavalle kuulle - eli jos en kuun aikana puhu yhteensä tuntia puhelimessa, loput minuutit lisätään seuraavalle kuulle. Pakettiin kuuluu tunti puheaikaa (voin kertoa, että kuluu aika nopeasti silloin kun oikeasti on pakko soittaa), ilmaiset tekstarit sekä vähän nettiaikaa, ja hintaa on 25 euroa. Käsittääkseni noin 50 eurolla voi saada illimité-liittymän, eli saa lörpötellä niin paljon kuin haluaa ja myös tekstarit on ilmaisia. Tiedän muutamia, joiden mielestä se on ihan ok hinta - varmaan, kun mun nihilistiliittymänikin maksaa noin paljon. Mutta haloo?! Suomessa mun puhelinlasku pyöri kymmenen euron kieppeillä palvelumaksuineen… En tosin ole mikään hirveä lörpöttelijä, mutta soittelin kuitenkin säännöllisesti ja tekstareita kulki ahkerasti.

Mutta takaisin alkuperäiseen aiheeseen (mitä mä sanoinkaan siitä lörpöttelystä?). Meille oli perjantai-iltana tulossa Maximen kaveri yöksi, jotta pojat voivat lähteä yhtä matkaa viikonlopun retkelleen. Koska nykymaailmassa voi luottaa siihen, että junan saapumisajan ja oman saapumisen voi varmistaa vielä junassakin, pojilla ei tietenkään ollut mitään sovittua tapaamista asemalla. Maxime ihmetteli kotiin tullessa, kun kaverista ei kuulunut mitään, ja sen oma puhelin prakasi. Mun puhelin kyllä toimi, mutta koska kaverikin oli Orangen asiakas, ei siihen saatu yhteyttä. Ehdotin Maximelle, että käydään johonkin aikaan asemalla vilkaisemassa, jos kaveri olisikin siellä, mutta siihen ei onneksi tarvinnut ryhtyä, kun P ilmestyi oven taakse kahdeksan aikaan. Se on käynyt meillä kerran ennen ja suunnisti asemalta kohti katedraalia, jonka muisti olevan meidän naapurissa. Fiksu poika :)

Aika avuton olo tuli, kun tajusi ettei puhelinyhteys onnistu. Mitäs nyt tehdään? Saan usein kuulla moitteita, kun saatan unohtaa puhelimen moneksi päiväksi laukkuun äänettömälle. Vastaväitteeni tässä vaiheessa on se, että kyllä ennenkin pärjättiin ilman kännyköitä… Mutta pärjäisinkö oikeasti ilman? En siis todellakaan ole sellainen puhelinhysteerikko, joka räplää älyluuriaan koko ajan pakkomielteisesti - harvoinpa mulle kukaan soittaa tai tekstaa kuitenkaan (ehkä yllämainitusta syystä?). Mutta miten ennen vanhaan ihmiset ilmoittivat tapaamispaikalla odottavalle kaverille, että myöhästyin junasta ja tulenkin vasta tunnin päästä? Ja miten kauan kestää etsiä lähin puhelinkoppi, kun pitää soittaa hätänumeroon onnettomuudesta?

Vaikka kännykkä onkin hieno ja käytännöllinen keksintö, niin kyllä mua silti vaan nauratti tämän asian ylidramaattinen uutisointi. Uutistenlukijan äänensävyn ja sanankäänteiden perusteella olisi voinut kuvitella, että kyseessä on kansallinen hätätila eikä 12 tuntia kestänyt puhelimettomuus…
***
*hämmentävää kyllä, mun puhelin toimi koko illan ihan normaalisti :O saankohan silti jotain hyvityksiä?

Yyteri

Retkellä Yyteriin. Kävin siskon kanssa uimassa dippaamassa Itämeressä. Ilmeet kertovat veden lämpötilan…

Juhannus

Huijasin, ei blogi ihan vielä jääkään lomalle :) Mut jätettiin yksin kotiin sairastamaan, kun monsieur lähti etelään (onnea vaan ruuhkiin!) harrastamaan itsetuhoisia vesiurheilulajeja kavereineen. Innostuin siis kokoamaan todella taidokkaita kollaaseja Suomi-loman kuvista. Tässä juhannus.

Uusi naama! Tai oikeastaan kaksi.

Voihan räkä!

Korvassa tällä kertaa… Tai en minä tiedä, mitä siellä on. Vedeksi luulin ja kahden päivän hölskyttelyn jälkeen uskaltauduin tänään lääkärisedän pakeille (joka osoittautui suureksi Suomi- ja saunafaniksi). Hän totesi vaivan olevan korvatulehdus - ensimmäistä kertaa elämässäni saan tämän lastentaudin aikuisena :SSS

Ranskalaiseen tapaan kotiuduin ison lääkepussin kanssa. En ole vielä uskaltautunut kokeilemaan muita kuin korvaan tiputeltavia antibiootteja, ja tunne korvissa on - jos mahdollista - vielä kamalampi. Ihan kuin pään ympärillä olisi joku eristyskupla! Tosin luulen, että apulaiseni laittoi tippoja vähän turhan reilulla kädellä, koska pullo hupeni kerralla puoleen. Sen pitäisi siis riittää viikon, eikä kahta päivää.

Reilun viikon päästä alkava partioleiri ja työt on pitäneet mut kiireisenä koko viikon. Edellämainitun takia voipi olla, että blogi menee kesälaitumille hetkeksi. Ei ehdi ei jaksa…!

Hui hai hulinaa

Hengissä ollaan edelleen! Selvisin niin Suomen arktisesta kesästä (kaksi villapaitaa on ihan oiva vaatevalinta juhannukseen) kuin Grenoblen tukahduttavasta +35 asteen helteestä palatessa. Arki alkaa tunnetusti aina maanantaista, ja vaikken tavallisestikaan ole käkenä pystyssä kellon soidessa, tänään en edes kuullut koko kelloa, vaikka se kilkattaakin mun puolella sänkyä… Onneksi seuraavaan lomaan on vain kaksi viikkoa!

Magnus aiheutti meille viime yönä sydämentykytyksiä, kun se äkkiä katosi. Tai pikemminkin ilmestyi makuuhuoneen ikkunaan - ulkokautta! Me asutaan kerrostalon kolmannessa ja ylimmässä kerroksessa, joten mulla pomppasi sydän kurkkuun, kun näin pöljänderin tuijottavan ruudun toiselta puolen yhtä hämmästyneenä kuin minä. Se ehti kuitenkin ampaista karkuun ennen kuin ehdin kissaa sanoa, ja sitten me mietittiin unenpöpperöisen mösjöön kanssa että mihin se mahtoi mennä. Meidän talon tiilikatto on jyrkkä ja liukas, eikä Mange toistaiseksi ole uskaltanut tukikohdastaan ikkunasta edemmäs… Maxime kävi mun mielenterveyden  vuoksi tarkistamassa, oliko kissa pudota mäjähtänyt parkkipaikalle, mutta kun siellä ei näkynyt mitään, uskalsin sentään käydä nukkumaan. Kuulin vähän myöhemmin tuttua kurnutusta katolta, ja ikkunan ohi vilahti varjo, joten sain jopa untakin. Aamulla mun jalkopäässäni makasi pehmeä kerä… Loppu hyvin, kaikki hyvin!

Tänään on vaikean aamuherätyksen jälkeen ollut teho-päivä. Huomenna odottaa tapaaminen työkkärissä, ja sinne pitää valmistella - kuinkas muutenkaan - dossier, eli noin satamiljoonaa eri paperia pitää olla mukana! Työpaikkakin mulla on, mutta Suomessa, ja kun itse olen täällä, on selusta turvattava jotenkin. Sosiaaliturvan vuoksi siis haen työttömän statusta. Jännää tällainen vaarallinen kaksoiselämä… Olen siis tänään ehtinyt (CV:n kirjoittamista vältellessäni) siirtää Suomen loman kuvat koneelle, etsiä niitä yllämainittuja papereita, siirtää Suomen loman kuvat facebookiin, muistaa yhden kauan sitten saamani blogihaasteen, ahdistella partiokavereita siihen kahden viikon päästä alkavaan, toistaiseksi ohjelmattomaan leiriin liittyen, ripustaa pyykkiä, käydä lenkillä, pommittaa toimistoa kymmenin paniikkisähköpostein, kirjoittaa lukuisia listoja ja soittaa sécuun osoitteenmuutokseni (kolme kuukautta myöhässä). Viimeksimainittu kokemus oli taas todella mieltäylentävä, koska meidän asunnossa on tosi huono verkko (kännykän siis), joten mun piti yrittää seistä paikallani siinä yhdessä pisteessä, jossa verkkoa on jopa yhden tolpan verran. Sain toistaa kaiken sanomani kaksi tai kolme kertaa ennen kuin täti toisessa päässä sai jotain selvää…

Pian luvassa on varmasti niitä kuvia ja haastetta. Mutta sitä ennen pitäisi kai kirjoittaa CV. Huoh.