Tylsää, tylsää... vai onko sittenkään?

Terveiset mummolandiasta! Olen viettänyt viikonloppua kutoen, kotia siivoillen, parvekekukkia istuttaen ja torilla käyden, kuten kaikki kunnon 76-vuotiaat eläkeläiset.

Melkein lähdin Pariisiin viikonlopuksi tervehtimään kaveria, ihan silleen extempore, mut sitten se alkoikin tuntua kauhean vaikealta ja väsyttävältä retkeltä (olis pitänyt mennä hintateknisistä syistä bussilla eikä junalla eli ajaa neljä ja puol tuntia puolentoista sijaan), joten jäinkin kotiin laiskottelemaan...

Sen sijaan siis, että olisin seikkaillut jännittävästi ja spontaanisti retkelle tuohon ehkä Euroopan yliarvostetuimpaan pääkaupunkiin, olen ilahtunut kevään ekoista tulppaaneista suolakurkkupurkista improvisoidussa maljakossa sekä työkaverin vinkkaamasta i-ha-nas-ta lankakaupasta. Ajellut ratikalla ja tuijotellut ihmisiä ja maisemia. Katsonut liian monta jaksoa Solsidania. Ollut oikeastaan tosi tyytyväinen viikonloppuuni.

Olen ollut ymmärtävinäni silloin tällöin kollegoiden puheista, että mä olen vähän tylsä. En elä ihan samassa todellisuudessa monien ikisinkkujen, ikinuorten kolmekymppisten työkavereideni kanssa, jotka viettää torstai- ja kaiketi lauantai-illatkin baareissa riekkuen. Voisin toki käydä ulkona, vaikka kotona tuo mies odottaakin, ja käynkin - välillä. En vaan jaksa, eikä mua huvita. Enkä erityisesti pidä krapulakoomailusta, joka nykyään vääjäämättä yli kahden oluen nauttimisesta seuraa. Ihan hukkaanheitettyä aikaa. Mun mielestä on ihanaa viikonloppuna herätä kohtuu aikaisin tietäen, ettei mulla ole mitään tekemistä. Ja sitten kuitenkin keksiä kaikenlaista pientä kivaa :)

Luin jo jokin aika sitten mielenkiintoisen jutun introverttiydestä. Luin juttua muistaakseni töissä ja hihkuin (hiljaa mielessäni) melkeinpä joka pointin kohdalla "toi oon mä! mä oon just tollanen!". En tykkää small talkista enkä vieraiden ihmisten kanssa juttelusta enkä yllätyspuheluista. Kaipaan valtavasti tilaa ja aikaa itselleni. Mun tarvii saada olla yksin tarpeeksi paljon ja usein tai kilahdan. Saan aika ajoin (uudessa porukassa, joka ei vielä oikein tunne mua ;)) palautetta, että vaikutan älyköltä (ja sit ne oppii tuntemaan mut, voi mikä pettymys :D). Varmaan just siks etten tunne alkuun mitään tarvetta höpöttää kauheasti vieraiden ihmisten kanssa. En ole mikään ihmisvihaaja, mun vaan kestää aika kauan jotenkin hyväksyä uudet tyypit osaksi mun "laumaa".

Ja tämä luonteenpiirre siis varmaan selittää sen, miksi olen työkavereideni mielestä tylsä vaikka omasta mielestäni teen tosi kivoja asioita! Saan viikon sosiaalisuussaldon enemmän kuin täyteen töissä, joten viikonloppuna mua ei häiritse yhtään olla yksin.

Jostain syystä kuitenkin tuntui helpottavalta lukea tuo juttu. En oo enää pitkään aikaan ottanut ihan kauheita paineita siitä, etten pidä hauskaa samalla tavalla kuin useimmat ikäiseni, mutta silti tuntuu jotenkin ihan kivalta tietää, etten ehkä olekaan maailman ainoa eläkekelpoinen kakskymppinen...!

Tuuliviiri rauhaton...

Eilen illalla oli bloginkirjoitusolo, mutta netti jumitti. Tässä siis päivän myöhässä:

Tammikuu on ihan näillä näppäimillä ohi, hurraa! On perjantai, huomenna luvassa retki Lilleen ale-shoppailemaan ja illalla vielä kreikkalaisia herkkuja naapuriraflassa. Mikäs tämän parempaa! Vielä kun sais puolalaiset putkimiehet pois meidän vessanpytyn kimpusta niin voisin heittää vapaalle…

Työpäivä kului haaveillen (ja sitten paniikissa tein koko päivän hommat noin vartissa, kun muistin treffit putkimiesten kanssa). Tulevaisuudensuunnitelmat polttelevat mieltä, enkä osaa päättää, mitä haluaisin… Vähän tällaisia first world problems, kun on valinnanvaraa, ja ahdistaa lähinnä se, että mitäs jos valitsenkin väärin.

Maxime oli työhaastattelussa Lyonissa tiistaina, ja sillä selvästi polttelee taas tuli persauksen alla päästä lähtemään. Se ei ole hirveästi tykännyt tästä Brysselin elämästä, vaan ikävä kotiin ja kotimaahan ja aurinkoon on kova. Lisäksi tämä on kuulemma aivan ainutlaatuinen tilaisuus, tämä uusi mahdollinen työ. Niin kuin edellinenkin (eli siis nykyinen). Niin kuin aina. Mulla on tällä kertaa sellainen olo, että haluan heittää kapuloita rattaisiin. En halua lähteä vielä. Olen juuri saanut luotua omannäköisen arjen, sisustettua asunnon, solmittua ystävyyksiä, tutustuttua vähän kaupunkiin. Ja sit pitäis taas olla lähdössä.

Sitä paitsi, mitäs minä? Mitä mä sit teen, jos vaan jatkuvasti seuraan tuota miehenrotjaketta jokaisen päähänpiston mukaan? Miltä mun cv näyttää, jos joka kuudes kuukausi tai viimeistään vuoden päästä otan aina lopputilin ja näpertelen jotain mitä satun löytämään jotta voin olla lähellä Maximea? Miten mun psyyke kestäisi sellaisen? En koe olevani mikään hirveä uraohjus, mutta olen kuitenkin asennoitunut siihen, että haluan tehdä koulutustani tai ainakin koulutustasoani vastaavia, mielellään mielenkiintoisia ja kansainvälisiä töitä. Olen pohjimmiltani kuitenkin aika kunnianhimoinen ja tiedän katuvani myöhemmin, jos nyt vaan yritän selvitä helpon kautta.

Käännöksiä yhä mieleni palaa tekemään, mutta ei niillä ehdoilla, joilla sitä Suomessa nykyisin tehdään. Ei pakkoyrittäjänä ja köyhyysrajalla kitkuttaen. Koko opiskeluajan kuvittelin, että kyllä sitten intohimosta työtä kohtaan tekee vähän pienemmälläkin palkalla, mutta nyt jotenkin tympii koko ajatus. Haluan sellaisen palkan, jolla elää ja voi panna vähän säästöönkin pahan päivän varalle. Olen hyvin turvallisuushakuinen, enkä ehkä kestäisi sitä stressiä, joka yrittäjänä syntyy ainaisesta epävarmuudesta tilipussin paksuudesta. Joten ajatus freelanceriudesta on toistaiseksi jos nyt ei haudattu niin ainakin hyvin syvällä jäissä, vaikka Maxime tälle vaihtoehdolle perustaakin olettamuksensa siitä, että seuraan häntä vaikka maailman ääriin. (Unohtaen myös kätevästi, että yritystoimintaa ei ihan sillain käden käänteessä siirretä maasta toiseen…)

Koska tämä nykyinen koulutukseni ei oikein tarjoa pätevyyttä muihin hommiin (paitsi ehkä tällaisiin assarityyppisiin, missä hyvä kielitaito on eduksi, eikä muita avuja välttämättä tarvitakaan…), olen alkanut vakavasti harkita jatkokouluttautumista. Joku vuoden maisteriohjelma voisi olla ihan hyvä optio, koska mitenkään hirveän pitkään en halua enää opiskella. Vähän tällaiselta hakuammunnalta tämä toki tuntuu, mutta Sciences politiques tuntuu olevan täälläkin useissa työpaikkailmoituksissa vähän sellainen yleisvaatimus monenlaisiin ihan mielenkiintoisiin hommiin. Joten miksipä ei…?

Harmittaa kyllä vietävästi, etten miettinyt tällaista tarkemmin aikaisemmin ja valinnut huolellisemmin sivuaineitani (no ihan kyllä sitä pääainettakin). Olin kai vain niin paniikissa aikoinani valinnan vaikeudesta, että päädyin valitsemaan jotain helppoa, jossa varmasti olin hyvä. Koin olevani huono hissassa ja yhteiskuntaopissa, koska olin ”vain” kasin oppilas, joten kaikki siihen alaan liittyvät opinnot jätin jo silloin pois laskuista. Tajusin vasta tosi paljon myöhemmin, miten mielenkiintoisia ja laaja-alaisia asioita yhteiskuntatieteellisessä käsitellään. Kunpa olisin edes harkinnut jotain valtio-oppia sivuaineeksi… No, ei auta itku markkinoilla, nyt on vaan ”vanhana” keksittävä jokin hyvä plan b ja armottomalla raivolla pyristeltävä kohti määränpäätä.

Paitsi ai niin, jos Maxime lähtee johonkin Lyoniin niin mitäs mä edes turhia suunnittelen… Voinhan aina ruveta vaikka kotirouvaksi ja pyöräyttää pari kolme lasta!

Pääpahis pääkallopaikalla...