Kesälomalla, osa 4

Näihin maisemiin oli ihana herätä. Kesäkuun lopussa turisteja ei vielä ollut tungokseksi asti (paitsi saksalaisia joita oli joka jumalan paikassa - ja mulle tietenkin puhuttiin saksaa koska blondi = saksalainen), joten leirintäalueen edessä oleva ranta näytti aamu-uinnin aikaan tältä:

En ole ottanut juuri lainkaan kuvia Ulcinjissa, mikä kertoo lähinnä siitä, että täällä pääsin ihan kunnolla täydellisen rentoon kesälomatunnelmaan. Makoilin varpaat kuumassa hiekassa ja ahmin romaania (Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma, voin suositella :)) heräten lähinnä välillä pohtimaan sellaisia asioita kuin menisinkö uimaan vai hakisinko jätskiä ensin.

Käytiin sentään kerran isolla kirkolla pyörähtämässä, toteamassa, että meidän ranta on paljon parempi. Ulcinj oli aika perus Välimeren rannan turistimesta: paljon ravintoloita ja matkamuistomyymälöitä. Palattiin siis nopsaan takaisin omalle rannalle!

Kävimme toisena iltana syömässä Lonely Planetin suosittelemassa kalaravintolassa pienen ajomatkan päässä leirintäalueesta. 25 eurolla saimme pöydän täyteen aivan ihania herkkuja. Vieläkin lämmöllä muistelen sitä kalakeittoa ja varsinkin jälkkäriksi syötyä appelsiinisiirapissa uiskentelevaa lettua!

Lyhykäisyydessään Montenegron rannikolla oli ihanan leppoisaa rantalomailla. Paikalliset ovat ystävällisiä, hintataso edullinen ja ruoka hyvää. Mitä muuta voi ihminen kaivata?

Montenegrossa viivyimme peräti kolme yötä (tai siis neljä, se vuoristoyö mukaan lukien). Minä olisin ihan mielelläni ankkuroinut ahterini sinne valkoiselle hiekalle vähän pidemmäksikin aikaa, mutta Maximella poltteli aika nopsaan jo päästä tien päälle taas. Kyllä muakin aina välillä hieman stressasi jäljellä olevien ajopäivien pituus, joten matka jatkui kohti Kroatiaa.

Ensin kuitenkin pysähdyttiin pohjoisemmassa Kotorinlahdella ihailemaan maisemia ja yövyttiinkin Montenegron vika yö siellä, ihan meren äärellä tälläkin kertaa. Maisemat Kotorinlahdella olivat upeat niin kuin odottaa saattaa, kun turkoosia merenlahtea ympäröivät vuoret joka puolelta, mutta samasta syystä tiet olivat myös tosi ruuhkaiset ja joka paikassa jotenkin hirveän ahdasta. Käväistiin pienellä kävelyllä itse Kotorissa ja sen linnoituksessa, mutta ajeltiin sitten nopsaan eteenpäin väljemmille vesille.

Huokeasta hinnasta huolimatta emme pysähtyneet kissamuseoon. Arvatkaa, kuka ei halunnut?

Perastin kylän edustalla on kaksi pikkuista saarta, joista toinen (tuo litteämpi) on yli viisisataa vuotta vanha tekosaari. Ihan käsittämätöntä, että jollekin tuli mieleen rakentaa saari ja sen päälle kirkko keskelle merta ilman mitään nykyaikaista tekniikkaa. (No niin, piti käydä virkistämässä muistia wikipediassa: tarina kertoo, että paikalliset merimiehet löysivät merestä kiven päältä Neitsyt Marian kuvan heinäkuun 22. päivänä vuonna 1452. Onnistuneen merimatkan jälkeen he kävivät tämän jälkeen aina heittämässä kiven samaan paikkaan, ja lopulta paikalle muodostui pieni saari. Yhä edelleen paikalliset ajavat veneillään saaren luo heinäkuun 22. päivän iltana ja heittävät kiviä sille suurentaen näin saaren pinta-alaa. Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa...)

Vika yö Montenegrossa yövyttiin ahtaalla pikku leirintäalueella ihan meren äärellä. Söimme illallista leirintäalueen yhteydessä toimivassa ravintolassa, jossa myös (tottahan toki) näimme illan jalkkismatsin. Kävi sitten ilmi, ettei kylässä mitään muita palveluita ollutkaan yhtä pikkuruista hotellia lukuunottamatta. Kylänraitti oli asvaltoitu vastikään ja toisessa päässä sitä näyttiin rakentavan kuumeisesti, eli ilmeisesti turismista oli täälläkin tekeillä pelastus uinuvalle kalastajakylälle. Toistaiseksi oli kuitenkin sen verran kuollutta, että yksi yö täällä oli meille enemmän kuin riittämiin.

Kesälomalla, osa 3

Jäimme viimeksi ajelemaan Serbiasta kohti matkan varsinaista määränpäätä ja kohokohtaa, eli Montenegroa. Belgradin jäätyä taakse tiet muuttuivat hyvin nopeasti kapeiksi, kuoppaisiksi ja välillä jopa kokonaan rankkasateiden poishuuhtomiksi. Onneksi emme olleet ihan pahimpaan tulva-aikaan liikkeellä, sillä nyt poliisit olivat ehtineet jo järjestellä liikenteen turvallisille reiteille.

Pysähdyimme syömään keskelle ei-mitään, kun bongasimme tien mutkassa parkkipaikan ja kyltin joka viittilöi järven rantaan. Sieltä löytyi hauska (ja vähän pelottava) ponttoonien päälle rakennettu kelluva ravintola. Meidän viereisessä pöydässä istui pariskunta kahden lapsensa kanssa, ja korvaani tarttui se, että molemmat vanhemmat puhuivat lapsille englantia, vaikkei se kuitenkaan selkeästi ollut heille kummallekaan äidinkieli. Tuhahtelimme paheksuvasti Maximen kanssa tälle toimintatavalle ja saatoimme siinä muutaman sanankin vaihtaa aiheesta - ranskaksi ja tietenkin ihan normaalilla puheäänellä - kunnes kävi ilmi, että perheenisä on ranskalainen. Hups. Juttelimme heidän kanssaan jonkin aikaa, ja kävi ilmi, että isä on töissä jossain öljyhommissa ja perhe on asunut Djiboutissa ja Arabiemiraateissa ja en edes enää muista missä muualla, minkä vuoksi perheen kieleksi oli valikoitunut englanti. Toki myös siksi, että lasten äiti oli serbialainen ja vanhemmat puhuivat englantia keskenään. En silti vaan ymmärrä, miten joku voi valita puhua lapselleen kieltä, joka ei itselle ole millään tavalla luonteva...

Illansuussa hurautimme rajan yli. Tai siis hurautimme ja hurautimme, seisoimme nimittäin pienessä kolmen auton ja lehmälauman (miksi en koskaan muista, miksi niitä sanotaan? ryhmä, jengi, porukka?) ruuhkassa jonkun tovin ennen kuin pääsimme passintarkastuksen kautta jatkamaan ajoa näissä huikeissa maisemissa.

Maxime olisi halunnut ajelemaan vaijerilla tuon kanjonin yllä, mutta "harmi" kyllä, aika ei riittänyt. Ihan hullun hommaa. Mähän en melkein uskaltanut seistä tuolla sillalla, ja yli ajaessa suljin silmät. Siinä kohtaa tosin Maximeakin pelotti jo vähän :D

Määränpäämme oli Durmitorin kansallispuiston reunamilla sijaitseva Zabljakin kylä (kaupunki?), joka ainakin vielä kesäkuun lopulla oli tosi hiljainen paikka. Turisteja selkeästi odoteltiin saapuvaksi, koska meidän perään lähti maasturillaan joku paikallinen jeppe joka kiilasi viereen kun pysähdyimme lukemaan karttaa, ja tarjosi heti jotain lomamökkiä vuokralle. Päädyimme kuitenkin etsimään matkaoppaan mainostaman leirintäalueen ja se oli hyvä päätös se.

Meidät otti vastaan todella sydämellinen perhe, joka varusteemme nähtyään passitti meidät heti (aivan käsittämättömän edulliseen) sisämajoitukseen hellyttävän mummolamaiseen kotitaloonsa. Tupaantuliaisina tarjottiin reilu ryyppy kotitekoista rakijaa ja runsas lautasellinen juustoa ja leikkelettä. Epäilin hieman Maximen ajokuntoa tämän vieraanvaraisuuden jälkeen, mutta kävimme kuitenkin rohkeasti hakemassa vielä kylän ainoasta supermarketista apetta, jonka sitten lämmitimme retkikeittimellä (vihdoin leiritunnelmaa!) leirintäalueen keittiöllä tuulen yltyessä myrskyisäksi ja vuorten peittyessä mustiin pilviin. Yöllä oli hyvä nukkua oikean katon alla lämpimässä sängyssä, kun ulkona alkoi sataa ropista.

Seuraavana aamuna päätimme retkeillä vuorilla, joskin todella surkealla kartalla varustettuna, eli mitään hirveän jännittävää vaellusta emme lähteneet edes yrittämään. Kävimme katsastamassa pienen vuoristojärven ja palasimme teitä pitkin autolle - saman ja paljon paremman vaelluksen olisi voinut tehdä ihan Grenoblessakin... Lähdimme siis jo ennen puoltapäivää ajamaan kohti rannikkoa.

Montenegro näyttää kartalla ihan pikkuruiselta, mutta matka-aikaa suunnitellessa on aina huomioitava se, että pohjoisosissa tiet kiemurtelevat vuoristossa ja näin ollen ajonopeus on aika matala. Me ajoimme ehkä kolmen sadan kilometrin matkaa Albanian rajalle ainakin kuusi tuntia.

Kohteenamme rannikolla oli eteläinen Ulcinj, jonka rantoja kaikissa oppaissa kovasti ylistettiin. Meillä oli parikin leirintäaluevinkkiä, joiden suhteen olin melko luottavainen, mutta todellisuus oli lopulta tosi karu. Eksyimme ensin ja päädyimme leirintäalueelle, jonka totesimme ihan kelvolliseksi, mutta matkaoppaan lupaamien vihreiden keitaiden perässä kävimme kiertämässä alkuperäiset ehdokkaat. Ensimmäinen oli tosi likainen ja rähjäinen, vessat ja suihkut aivan kauheassa kunnossa, eikä vessanpyttyjä missään. Toinen oli kaukana rannasta (toisin kuin mainoksessa lupailtiin), ison tien varressa ja siellä aivan parveili hyttysiä. Sain viisi puremaa sääriin sen parin minuutin aikana, mikä kesti todeta että palataankin siihen ensimmäiseen paikkaan.

 Sinne pystytimme telttamme mäntyjen katveeseen, näköetäisyydelle hiekkarannasta ja Adrianmerestä. Ensimmäisenä iltana uskaltauduimme vain nopealle uintiretkelle ja suihkun jälkeen rantabaariin syömään ja (kuka jo arvaa?) katsomaan jalkapalloa.

Onnelliset turistit :)

Bisou

Jotta ei menis ihan synkistelyksi elämä niin jaanpa teillekin tämän... ehm... helmen, jota Maxime hoilaili aamulla suihkussa. Oli pakko käydä katsomassa alkuperäinen video ja vetää aamukahvia vähän nenäänkin. Ihan karsea :D

Ranskalainen musiikki on jostain ihan omasta maailmastaan.

Kaikki on vinksin vonksin

Ei ole ollut oikein sanottavaa. Ei täällä, ei omassa päiväkirjassa, ei kasvotusten tai puhelimessa. Tai olisi, mutta koen kamalan vaikeaksi sanoa niitä asioita, jotka mielessä pyörivät. En halua kertoa negatiivisia juttuja, näyttää omaa pahaa oloa, purkaa sitä muihin ja vetää läheisiä mukanani mustuuteen. Ja sitten samaan aikaan ei millään voimat ja kiinnostus riitä raportoimaan puoliväkinäisesti kesälomasta, kun ajatukset pyörivät ihan muissa jutuissa.

Mutta totta kai sen huomaa, etten ole oma itseni. Totta kai vetäytymiseni huolestuttaa niitä, joiden seurassa vietän eniten aikaa. Totta kai kaikki olisi kaikin puolin helpompaa, jos kykenisin jotenkin sanallistamaan murheeni ja juttelemaan niistä.

Tuntuu jatkuvasti, etten riitä. Etten ole tarpeeksi hyvä, koska en jaksa ja pysty tätäkään vähäistä arjen taakkaa. Työni on suht helppoa yhdeksästä viiteen duunia, meillä ei ole lapsia, karvahanurin huolto vie viikossa ihan hävettävän vähän aikaa, enkä enää oikein edes harrasta mitään. Silti tuntuu, etten selviä edes tästä. Ei kiinnosta, ei huvita.


Sitten kuitenkin aina tulee jokin valopilkku pimeään, jokin projekti joka imaisee mukaansa, ja äkkiä huomaan, että jaksan ja pystyn vaikka mitä, jos vain päämäärä on riittävän motivoiva. Järkkäsin Maximelle yllätysbileet 30-vuotissynttäreiden kunniaksi ja pari viikkoa olin innoissani.  Siivosin, kävin kaupassa, piilotin ilmapalloja ja kaljaa vaatekaappiin ja kellariin, pihistin Maximen suihkun aikana sen puhelimesta numeroita ja tekstailin näppäimet sauhuten Ranskan kavereiden kanssa. Olin melkein unohtanut, miltä tuntuu olla jotain muuta kuin välinpitämätön.

Nyt takerrun rystyset valkoisina tämän reippaudenpuuskan rippeisiin. Pakotan itseni lenkille kerran viikossa, yritän muistaa syödä edes jotain järkevää, parhaani mukaan vähennän netissä roikkumista, kehitän pieniä kivoja projekteja lähiviikoille ja -kuukausille, jotta tulevaisuudessa olisi edes jotain kivaa, vaikka suurempi kuva ahdistaakin edelleen tosi rankasti.


Oikeastaanhan mulla on ihan tosi mukava elämä just nyt. Olen kokopäivätöissä, pystyn panemaan palkastani vähän sivuun mutta toisaalta myös tuhlaamaan reissuihin ja muuhun sellaiseen turhanpäiväiseen, mistä opiskeluaikoina pitkälti vain haaveili. Meillä on kiva asunto, vähitellen jo ihan mukava kaveriporukkakin täällä Brysselissä.

Huomaan vain vaativani itseltäni, että kaikki on ihan täydellisesti. Ihan kiva ei riitä. Mun pitää jaksaa imuroida, luututa, vaihtaa lakanoita, siivota vessaa, kokata, leipoa, juosta, jumpata, silittää, sisustaa, lakata kynsiä, pyykätä, ommella, parsia, meikata, kammata, pyntätä ja kaiken päälle vielä mielellään etsiä itselleni jotain mielekkäämpää työtä. Ja kuten ehkä arvata saattaa, en ihan kaikkea niin viimesen päälle jaksa koko ajan. Näin kirjoitettuna se tuntuu itsestään selvältä, mutta kun asiat pysähtyvät pyörimään oman pään sisälle, tuntuu ihan kohtuulliselta vaatia itseltään kaikkea yllävaadittua ja romahtaa kerta toisensa jälkeen, jos yksikin elämän osa-alue on laiminlyöty. En ole todellakaan mikään supersuorittaja perfektionisti, vaan pikemminkin lakkaan yrittämästä lainkaan ja lannistun, kun huomaan tavoitteeni mahdottomuuden. Ja sekö se vasta masentavaa onkin, kun tajuaa ettei edes viitsi yrittää.

Työrintama taitaa olla se, joka kaataa kaikki palikat kuin dominossa ikään. Teen ihan mukavaa, ei nyt varsinaisesti koulutustani (tai koulutustasoani...) vastaavaa työtä, jossa on puolensa ja puolensa. Viime aikoina olen todennut sen ikävämmän puolen alkavan painaa enemmän ja enemmän vaakakupissa, olen kerta kaikkisen uupunut kireään ilmapiiriin ja muutenkin mua jotenkin nolottaa jumittua tällaiseen työhön. Haluiaisin jotain muuta, mutta en tiedä, mitä, eikä itsetuntoni ole todellakaan missään työnhakukunnossa. Kaikkiin paikkoihin vaaditaan kuu ja tähdet taivaalta, ja vaikka aina saa hakea, olen kuitenkin sen verran realisti, että haluan täyttää edes osan kriteereistä ennen kuin käytän valtavasti energiaa hakemuksen kirjoittamiseen ja sitten pettymyksestä toipumiseen.


Tämän tajunnanvirtaoksennuksen tarkoitus ei oikeastaan ollut kertoa, että elämäni on hirveää, vaan pikemminkin, että nyt taas menee vähän paremmin. Jo se, että  jaksoin muodostaa ajatukseni lauseiksi, analysoida tämän epämääräisen ahdistuksen möykyn ruudulle, auttoi. Juuri nyt olen pienesti innoissani mm pikkujouluista, joulukalenteriaskarteluista, kylään tulevista kavereista, vapaaehtoistyöstä johon ilmoittauduin ja parista muusta tällaisesta pienimuotoisesta lähitulevaisuuden projektista. Ja 19 työpäivän päästä koittavasta joululomasta tietenkin. :)

Kyl tää tästä.