Uutta vuotta (odotellessa)

Oon naistenlehtipöhnässä. Viimeisen viikon oon viettänyt kaikki vapaat hetket kahlaten läpi viimevuotisia numeroita Galmourista, MarieClairesta ja InStylesta, enkä todellakaan tiedä tekeekö se hyvää mun mielenterveydelle. En silti voi lopettaa, niiden vietän-täydellistä-elämää-joka-voi-olla-m

yös-sinun-jos-noudatat-näitä-yksinkertaisia-ohjeita fantasiamaailma on liian koukuttava. Kaikella järjellä ajatellen ymmärrän kyllä tämän "hyväksy itsesi sellaisena kuin olet, mutta näin olet vielä parempi" -ajattelutavan epäloogisuuden ja ristiriidat, ja välillä suututtaa itseni ja kaikkien muiden puolesta... En silti voi väittää etteikö muhun tehoaisi se, miten helpolta elämän muuttaminen parempaan suuntaan noissa vaikuttaa. En kuitenkaan suunnittele mitään hullua elämäntaparemonttia uudeksi vuodeksi, pikemminkin päinvastoin. Ehkä ensi vuodesta tulisi vähän helpompi ja sitä olisi kivempi muistella sitten vuoden päästä, jos voisin nyt päättää ettei mun tarvitse olla ihan niin hyvä ja yrittää ihan niin paljon koko ajan. Voisin lopettaa pään hakkaamisen seinään. Voisin opetella taas nauttimaan tällaisista päivistä ja rennoista hetkistä, kun ulkona sataa kuin saavista kaataen, koira maata löllöttää mun jalkoja lämmittämässä (taivaallinen rauha!), koko perhe on koolla ja me katsotaan isin kanssa sen random-dvd-ostoksia, sen sijaan että koko ajan stressaisin siitä mitä seuraavaksi tapahtuu tai miten voisin olla tehokas ja aikaansaava.

Kotona, tavallaan

Eilen aamulla vielä mietin, että lentäminen on oikeastaan aika kiva tapa matkustaa, kun istuin (pikkuveljeni kaverin Tonin kanssa :SSS) Helsinki-Vantaan Robertsilla kahvilla ja oli vielä ihan freesi olo. Kahdeksantoista tuntia myöhemmin yritin saada silmät pysymään auki kirvelystä huolimatta, koska aina sulkiessani ne putosin pään sisällä humisevaan väsymykseen... Siinä ehti miettiä paljon todella viisaita asioita: Onko ilmastonmuutos vielä mahdollista estää? Miksi Amerikasta on tullut niin omituinen ja ristiriitainen paikka? Miksi me ollaan täällä? Miksi ostaa kahvia, jos se ei saa maistua kahvilta?

Lopulta laskeutuminen tuntui ihan epätodelliselta. Katsoin karttaa, josta näkyi koko Atlantin yli lennetty reitti, enkä jaksanut enää hahmottaa että se tosiaan oli saman päivän (ja saman elämän)aikana, kun me lähdettiin Münchenistä. Ainoa mihin jaksoin keskittyä oli se, että selviän maahantulotarkastuksen läpi jo tutuksi tulleeseen aulaan, missä äiti ja isi ja pikkuveli on vastassa (Vili oli vielä reeneissä). Meidän virkailija tosin oli niellyt sitruunan poikineen tai sillä oli TOSI huono päivä, ja hetken luulin, että se aikoo keksiä jotain mistä voisi huomauttaa mun tullilomakkeissa tai viisumissa, mutta lopulta se kuitenkin ilmeisen pitkin hampain päästi meidät menemään - eikä tosiaan tietoa mistään etelävaltiolaisesta ylenpalttisesta kohteliaisuudesta. Siinä todella tuntee itsensä toisen luokan kansalaiseksi, kun ensin seisoo tunnin jonossa (katsoo kun jenkit pyyhältää omaa linjaansa pitkin passintarkastukseen ja eteenpäin) ja sitten joutuu te-olette-kaikki-ulkomaalaisia-joten-en-p

idä-teitä-juuri-minään-asenteisen virkailijan tentattavaksi... Selvisin kuitenkin kotiin asti, ja hämmästelin vähän aikaa miksi tuntuu niin oudolta. Sitten oivalsin että outoa on se, että kaikki tuntuu niin tavalliselta: uutuudenviehätys on jo karissut, mutta tuntui sitten sitäkin kotoisammalta. Oli ihanaa tulla KOTIIN, kun tiesi jo missä mikäkin on ja miten kaikki toimii ja voi vain lösähtää lennosta uupuneena sohvaan mähöttämään. Tai no, voisi, jos meidän redneck-teksasilaiskoiravauva ei tulisi ryminällä niskaan aina kun yrittää :SSS Tänään oon yrittänyt taas opetella elämään ilman etukäteen tehtyjä suunnitelmia. Hieman ahdistaa, kun tuntuu etten saa mitään viisasta aikaan (pitäisi viimeistellä pari koulujuttua, kirjoittaa päiväkirjaa, lähettää joulukortit ja olin ajatellut tänään myös polkea kuntopyörällä kaupunkiin ja takaisin), mutta sitten kun ajattelin tarkemmin niin ei mikään noista ole niin kovin tärkeää, ja NYT ON LOMA. Oon leiponut äitin kanssa pipareita ja suunnitellut joulun tarjoiluita, haaveillut kuohuviinistä ja mansikoista ja lukenut vanhoja muotilehtiä joita Ulrika on raahannut suunnilleen rekkalastillisen meille :P

Lomanalkukriisi

Miksi lasista on niin paljon kivempi juoda vettä kuin mukista tai pullosta? Ostin eilen Indiskasta kaksi juomalasia, kun totesin että niitäkin voisi olla ihan kiva omistaa, ja ihastuin noihin. Tänään oon sitten juonut ainakin kolme litraa vettä. Tuntuu pitkästä aikaa siltä, että olen saavuttanut jotain, kun mun huoneessa on kivan näköistä eilisen maanisen joulusiivouskohtauksen jälkeen, ja voin siemailla vettä sivistyneesti lasista :) Enää yksi tentti jäljellä ja tämä syksy on aikalailla pulkassa, mutta jostain syystä se ei aiheuta mitään vastaavia tuntemuksia, helpotusta korkeintaan, eikä sitäkään yhtä suuressa määrin kuin olisin odottanut. Sain työt suhteellisen kivuttomasti hoidettua, mutta se tuntuukin juuri olevan ongelma. Mun mielestäni sitten vasta voi sanoa antaneensa kaikkensa ja panostaneensa, kun on joutunut kokemaan ainakin yhden itku-paniikkikohtauksen koulutyötä tehdessään. Ei tuntunut oikein miltään saada vitosia unkarin kursseista, koska musta tuntuu että sain vitoset siksi että tentit oli niin helppoja eikä siksi että olisin osannut tai tehnyt niin paljon töitä, ja ruotsin kieliopin kurssin nelonen oli ensihelpotuksen jälkeen melkein pettymys, koska tajusin että kun tuolla lukemisella sain nelosen, niin jos oikeasti olisin panostanut ja lukenut, olisin varmasti saanut vitosen :/

En ollut vielä edes ehtinyt asennoitua siihen, että nyt ei enää tarvitse tehdä mitään. Tiistaina kun tulin koulusta kotiin, laitoin tietokoneen päälle niin kuin aina, ja vähän aikaa vain pyörin hölmönä tuolillani, kun tajusin, ettei mulla ole enää mitään koulutyötä kesken :SSS Ensin olin ihan pallo hukassa, mutta nyt tajusin, että oikeastaan on vaihtelun vuoksi aika hauskaa pelata darraisena nettisudokuja, katsoa turhia ohjelmia telkkarista, lukea marie clairea ja vetelehtiä kaupungilla tekemässä joulu-/heräteostoksia ilman että tarvitsee tuntea huonoa omaatuntoa. Luvan kanssa laiskottelu menee yleensä ihan hukkaan, jos sitä on suunnitellut etukäteen, mutta nyt se tuntuu todella vapauttavalta :D

kuus päivää Amerikkaan

Onnea, Suomi!

Huomenna, kaikista hienoista suunnitelmistani huolimatta, mitä todennäköisimmin jumiudun sänkyyni telkkaria tuijottamaan heti kun vain saan silmät auki... Ensin sieltä tulee Tuntematon sotilas, sit iltapäiväl Framför främsta linjen ja lopuksi vielä (sokerina pohjalla <3) Nemoa etsimässä, näistä mitään en siis tietääkseni ole vielä nähnyt, ainakaan kokonaan - shame on me! Paitsi kun asiaa tarkemmin ajattelen, niin me kyllä taidettiin katsoa Tuntematon joskus koulus, mutta se on silti eri asia kuin katsoa se itsenäisyyspäivänä.

Olin siis suunnitellut että voisin siivota, lukea tenttiin, kirjoittaa portfoliota ja ehkä jopa leipoa pipareita. Saa nyt nähdä mitä saan aikaan. (Sinänsä ihan hyvä, että unohdin ilmoittautua siihen unkarin maa-tietouden tenttiin ja päätin sitten jättää sen ensi vuoden ensimmäiseen laitostenttiin... Vain yksi tentti perjantaille.) Tänään illalla on Klubin avajaiset (jipii!) ja olisi ehkä aika taas saada riekkua koko yö kaupungilla ja herätä silmät rähämäisinä ihan liian aikaisin :SSS Enoo vielä koskaan antanut itseni viettää kunnon darra-päivää, ja nyt mietin että oonko hieman idiootti, jos päätän tehdä sen päivää ennen aika sairaan tärkeää tenttiä ja muutenkin kaikista pahimpaan kiireaikaan, kun pitäisi saada joululahjat ostettua, koulutyöt tehtyä ja kämppä (vihdoin...) siivottua niin että tänne viitsii palata sit loppiaisen jälkeen.

Mutta oikeastaan, kaikki noista jutuista joita päätin tehdä voin jättää viikonlopulle (paitsi tietenkin tenttiinlukemisen, kun tentti on tosiaan perjantaiaamuna klo 8.30)... Täytyyhän mun saada ottaa ilo irti ensimmäisestä täysin velvollisuudettomasta itsenäisyyspäivästäni! Ei ainoatakaan sankarihautaa, ei palelemista liian ohuissa sukkahousuissa kun jostain syystä virallisten paksut mustat sukkikset AINA hukkuu juuri 5. päivä joulukuuta, eikä yhtään pakollista puurotarjoilua...

kaks viikkoo Amerikkaan, tasan-pil! (Ei ehkä kovin isänmaallinen lopetus :D)

Terapian tarpeessa?

Miten tämän nyt selittäisi... Kun mikään ei tunnu äkkiä miltään. Ei ole mitään suuntaa elämässä, ja siihen havahtuu kun seisoo Wiklundin joulunalusruuhkassa hikoillen paksuissa talvivaatteissa ja melkein itkee, kun ei täälläkään ole punaisia Teema-mukeja. Epäystävälliset mummot tönivät ohikulkiessaan, ja tulee mieleen että olisi muitakin stressin aiheita kuin se, että pikkusiskon joululahja-astiat on ostettava juuri nyt, vaikkei se edes saa niitä vasta kuin sitten kun palaa Suomeen ja muuttaa yksin asumaan (eli ei ihan vielä pian). Äiti ja mummu ovat kuitenkin arvovaltaisessa raadissaan päättäneet että Vilin on ihan välttämättä saatava juurikin niitä punaisia Teema-astioita joita ei kaiketi valmisteta kuin nyt rajoitettu erä, ja valitettavasti koko Suomi on aivan seonnut kyseisestä sarjasta. Wikkellekin oli kuulemma edellispäivänä tullut parinsadan tilaus, mutta "nee aivan ryästettiin käsist!" Terve vaan. En usko että Vili osaa edes arvostaa sitä että nään näin kauheasti vaivaa tän asian eteen, ei se tajua sellaisia asioita kuin kauniit astiat :( Ja ehkä, EHKÄ oon pikkumainen ja kateellinen, mutta mun mielestä on tyhmää ja epäreilua, että sen pitää ehdottomasti saada se kaiken hienoin ja kallein astiasto ennen kuin se edes tarvitsee sitä, ja mulle kelpaa jokin K-kaupan alennushyllystä löydetty. EN haluais punaisia Teema-astioita, tämä on vain periaatekysymys.

Ja sitten tietysti asiaan vaikuttaa se, että MUN pitää juosta ympäri Turkua metsästämässä noita astioita kun Imatralta niitä ei saa myöskään mistään, ja Charlottesta nyt vielä vähemmän :S Voisin käyttää aikaani moneen mielekkäämpäänkiin asiaan, ensi viikolla on kaksi tenttiä, joista toisesta pitää saada 70% oikein, jos aikoo päästä läpi ("Det gäller alltså att kunna!") mikä tietää pirteää prepositioiden pänttäystä viikonlopuksi, ja toiseen taas pitää lukea yli 500 sivua kirjallisuutta, ja haluaisin oikeasti saada hyvän arvosanan siitä. Lisäksi olisi vielä yksi portfolio, kaks EU-käännöstä ja itsenäisen italian kurssin tentti ennen kuin voin edes ruveta ajattelemaan joulua. Sitäkin pohdin Wiklundin liukuportaissa seistessäni, että tänä vuonna ei taida tulla joulua mulle. Kuka mun huoneen siivoaisi, ripustaisi jouluvalot, leipoisi pipareita ja keittäisi glögiä sillä välin kun itse luenluenluen ja yritän jossain välissä ostaa lahjat kaikille joille olen niitä velvoitettu ostamaan...? Onneksi on sentään Tuomiokirkon joulukuusi, kahviloiden glögit ja poskia pureva pikkupakkanen. Ja onko sillä sitten loppujen lopuksi niin väliäkään? Joulu tulee ja joulu menee, ja ehdin vielä moneen kertaan tulevina vuosina järjestää itselleni kauniin ja tunnelmallisen joulun. Eikä silläkään varmana ole enää vuoden tai parin päästä mitään väliä, sainko Unkarin maatietouden tentistä ykkösen vai nelosen (vaikka nyt kyllä varmasti kuolenkin jos tän panostamisen jälkeen saan ykkösen). Ongelma onkin lähinnä se, että jos en voi stressata näistä asioista, mulla ei äkkiä olekaan mitään mistä stressata tai minkä vuoksi elää. Tulevaisuutta ei kannata ajatella monta kuukautta eteenpäin, saatikka sitten että voisin kuvitella miltä mun elämäni näyttää sitten joskus kun valmistun. Pakko keskittyä omiin pieniin ympyröihin, vaikka välillä tuntuukin että sekoaa.

Ei ehkä siis mikään ihme, jos elämä tuntui hetkellisesti kauhean tyhjänpäiväiseltä. Nyt jo ehkä vähän helpottaa, sain puhua osan huolista pois, mikä aiheutti aivan fyysisiä helpotuksen reaktioita, ja kaiken kaikkiaan tunnen yhä olevani siellä missä pitääkin. Tykkään omasta alastani, ja kaikista niistä asioista joita opiskelen, ja voin vain luottaa siihen että kai mustakin oikea ihminen vielä tulee.

20 päivää Amerikkaan. Sen ehkä juuri kestää.

Ei mitään järkeä koko merkinnässä,

tällaista tajunnanvirtaa vain ;)

Kaikki on mukavan suunnittelematonta juuri nyt. Asioita vain tapahtuu... Mukavia ja sit niitä, että menet aamulla ruotsin tunnille ja muistat vasta vähän ennen lähtöä että se käännöskoe on TÄNÄÄN, eikä sulla sitten tietenkään ole paperia mukana mutta onneks opettaja lainaa ja sitten vain tuijotat koepaperia ja jos olisit sarjakuvahahmo pääsi yläpuolelle ilmestyisi ajatuskuplaan kysymysmerkkejä. Mitä ihmettä, munhan piti olla HYVÄ ruotsissa, mutta jotenkin vain en saa sitä millään paperille silloin kuin pitäisi. Opettaja katsoo mua sillain salaa säälivästi kuin katsotaan niitä, jotka yrittää ja yrittää mut ei vaan onnistu. Turha sun on hakata päätä seinään, ei siitä vain ikinä tule mitään, hyvä tyttö. Tai sitten olen vain tulossa hulluksi, mikä ei sekään ole aivan poissuljettu vaihtoehto... Koulua on onneksi jäljellä enää kymmenkunta päivää ja muutama tentti, ja kaikesta huolimatta luulisin selviäväni tästä syksystä kunnialla. Sitten voin huokaista helpotuksesta, ainakin hetkeksi. Jotenkin vain tuntuu, että koko ajan, tai ainakin viimeiset pari kolme vuotta olen alitajuisesti odottanut sitä hetkeä kun oikeasti voisin huokaista helpotuksesta ja olla vähän aikaa stressaamatta niin kauhean hirveän älyttömän paljon, mutta ikinä sitä ei tule. Ei ainakaan silloin kuin sitä odottaa.

Uusi kämppis vaikuttaa harvinaisen mukiinmenevältä, ja meillä on yhteisiä kavereitakin. Tai siis yksi kappale, mutta joka tapauksessa vaikuttaa oikein lupaavalta. Kaksin Kaisan kanssa alkoikin olla hiukan aavemaista. Ja Anun poikaystävä on ranskalainen, eli olen täysin saarroksissa: ranskaa koulussa ja ranskaa kotona, jipii.

28 päivää Amerikkaan

Väriä elämään

Mua on alkanut ahdistaa mun vaatevaraston ankeus, kun lähestulkoon kaikki uudet vaatteet on ruskeita, harmaita tai mustia. Ne on ihan okei siinä mielessä, että ne sopii kaiken kanssa, mutta ei siinäkään ole mitään järkeä, että käyttää niitä vain keskenään. Kai sekin sitten piristää mieltä kun katselee riemunkirjavaa journalia. Eikä mulla juuri nyt ole varaa ostella vielä lisää vaatteita, vaikka mieli tekisikin, oon viime viikon aikana tuhlannut aika huolella. Oikeastaan mulla ei edes olisi niin kova morkkis siitä, koska OIKEASTI tarvitsin uusia vaatteita (sitä paitsi synttärit on viikon päästä!), mutta äiti oli nimenomaan painottanut, etten kauheasti tuhlaa täällä vähiä varojani vaatteisiin, kun voin sitten kuukauden päästä ostaa Amerikasta halpoja vaatteita isin rahoilla. No, molempi parempi!

En jaksa tänään olla kovin synkkänä moisesta pikkuasiasta kuin rahahuolet, koska päivällä satoi lunta (mukavaa vaihtelua viikonlopun taukoamattomaan vesisateeseen :P) ja nyt on kodikkaan pimeää, kynttilä palamassa tyhjässä Seppi Landmann -viinipullossa ja oon siivonnut kunnolla jo toisen kerran alle viikon sisään! Lisäksi sain nelosen unkarin tentistä, oon saanut italian tehtäviä tehtyä ja isänpäiväkortin lähetetyksi (vihdoin, toivottavasti isi ei tuu kotiin Chilestä ennen kuin kortti ehtii perille!). Ihanan aikaansaava olo, eikä tulevatkaan koulutyöt ahdista kovin pahasti. Aion tänään vielä kirjoittaa vähän portfoliota ja tällä viikolla aloitan seuraavaan unkarin tenttiin lukemisen. Kävin jo välitunnilla Fennicumin kirjastossa tutkimassa tenttikirjoja, ja ne vaikuttaa ihan sairaan mielenkiintoisilta (:SSS). Oikeastaan nyt voisin keskittyä stressaamaan autokoulun 2-vaiheesta, joka mun pitää suorittaa kuukauden sisään (apua...), ja vaihdosta jonka eteen mun pitää vähitellen ruveta tekemään jotain, jos haluan ensi vuonna päästä lähtemään yhtään mihinkään.

Juuri nyt huvittaisi tosin vain istua facebookissa hoitamassa sosiaalista elämääni (:S). Alunperin olin sitä mieltä, että jos oon tähän asti voinut elää ilman galleriaa ja muita vastaavia yhteisöjä, joissa "kaikki muutkin" on, voin aivan yhtä hyvin elää ja olla onnellinen ilman facebookiakin, mutta enpä tainnut loppujen lopuksi olla kovin vaikea suostuteltava :). Tuntuu, että ihan parissa viikossa koko touhu on äkkiä levinnyt käsistä niin, että ihan KAIKKI tosiaan on siellä tai jos joku ei olekaan, ei voi olla kovin tuntemisen arvoinen tyyppi...(vitsi-vitsi) Jopa mun äiti (joka ei taivaan kiitos ymmärrä niin tietokoneen kuin facebookinkaan päälle juuri mitään) painosti mut lisäämään itsensä kaverikseen sinne. Täytyy nyt hieman miettiä mitä sielläkin puuhaa...

Hmm, viikko vielä jäljellä elämäni toista vuosikymmentä, sitten siirryn kolmannelle. Kuulostaapa pirteältä... Viisi viikkoa koulua tälle syksylle, ja sitten lähden taas Amerikkaan, hallelujaa! Mua ei juurikaan nyt innosta itse joulu, jonka joudun taas viettämään ihan epä-joulumaisessa (vaikkakin muuten tosi miellyttävässä) ilmanalassa ilman Joulurauhan julistusta, joulusaunaa ja Samu-sirkan joulutervehdystä, mutta joulunalusaika on silti ehdottomasti yksi lempiajoistani vuodessa. Tykkään pimeästä, jouluvaloista kaupungilla, joulusuklaista, kynttilöistä ja siitä taianomaisuudesta, jonka viimeistään ensilumi tuo! Kahviloissa on ihana istua juomassa glögiä (mieluiten terästettyä!) ja suunnittelemassa joululahjoja ja pikkujouluja tai lukemassa naistenlehtien joulunumeroita... Eikä sekään ole yhtään hassumpaa, että saan sitten kaiken tän fiilistelyn jälkeen pakata joulunpunaisen matkalaukkuni ja matkustaa Atlantin tuolle puolen, missä joululle ei ole mitään odotuksia. En ainakaan pety niin kuin niin monena vuonna aiemmin, kun lapsuuden joulutunnelmaa ei vain kertakaikkiaan voi enää saavuttaa. Ja sitäkin kivempaa sitten, kun taas vuoden (tai kahden) päästä pääsen viettämään oikeaa Suomi-joulua!

Sunnuntai

Tykkään sunnuntai-illoista. Edessä on uusi viikko, ja vaikka se väistämättä tarkoittaakin maanantaiaamua, se merkitsee mulle myös uutta aloitusta, mahdollisuutta olla parempi ja onnellisempi. Uusi terveellinen elämä (äitiltä varastettu termi :)) tarkoittaa myös luonnollisesti sitä, että mun täytyy tyhjentää kaapit kaikesta epäterveellisestä, mitä sinne hämäräperäisesti aina pesiytyy :D Jaksan aina luottaa siihen, että vaikka tällä viikolla saattoikin mennä välillä vähän heikosti, ensi viikolla jaksan varmasti tsempata: aloittaa portfolion, käydä luennoilla, tiskata, pestä pyykkiä ja olla paremmalla tuulella... Saatan aina välillä rypeä epätoivossa ja itsesäälissä, mutta se ei (luojan kiitos) ole varsinaisesti mun luonteeni mukaista, ja palaan aina, viimeistään sunnuntai-iltana leffakerhosta palatessani omaksi enemmän tai vähemmän positiivisesti maailmaan suhtautuvaksi itsekseni. Edes huono leffa ei voi pilata sitä fiilistä kun kävelee hitaasti Yo-kylään pimeässä, leudon kosteassa syysillassa, ja TIETÄÄ, että oikeasti kaikki on hallinnassa, mä saan sen portfolion tehtyä ja opintopisteet kasaan syksyltä ja kotityötkin hoituu siinä sivussa, ja oikeastaan voisin keskittyä vähän enemmän siihen, että nauttisin siitä ylimääräisestä vapaa-ajasta, jota mulla on viime aikoina ollut melkein rasittavuuteen asti. Suurin osa siitä on valitettavasti kulunut sen märehtimiseen, etten ole tarpeeksi hyvä ja aikaansaava, kun mulla ei ole tarpeeksi asioita joita voisin suorittaa ja siten todistaa itselleni että mulla on oikeus olla olemassa enkä ole vain tilan hukkaa...

Huhhuh, tulipas vuodatettua :D

TYK ei koskaan katoa mun elämästäni... Törmäsin äsken Rimmaan Publicumin kulmalla, ja sen seuralaisella oli panda-puku päällä.

Elämä voittaa jälleen, viime viikkoinen romahdus oli vain jokin väliaikainen epätoivokohtaus. Mummun pihan haravoiminen ja (jostain syystä) tenttiin lukeminen piristi. Tarvitsen ilmeisesti jotain tuttua ja turvallista, mistä pitää kiinni ja millä täyttää koulun ja kodin jättämät tyhjiöt... Juuri nyt tuntuu, ettei tekemisestä pitäisi ainakaan olla puutetta, kun italian tehtävät on vaihteeksi jääneet ihan viime tippaan ja voisin aloittaa Opan portfolionkin kirjoittamisen, ettei tarvi koko hommaa vääntää sit joulukuussa. Ihan hyvä vaan.

Ei siis kuulu muuta kuin koulua :S

Kipee

Oon todella säälittävä. Ja hieman myös huolissani itsestäni... Joudun joka aamu pakottamaan itseni nousemaan, syömään aamiaista, raahautumaan yliopistolle, kohtaamaan maailman ja muut ihmiset, raahautumaan takaisin kotiin, syömään taas, yrittämään edes pitää elämääni kasassa. Enoo koskaan ennen saanut mitään syysmasennusoireita, enkä tiedä onko siitä kyse nytkään. Väsyttää vain, enkä jaksaisi olla tällainen. En jaksaisi yhtään mitään. Tänään aamulla sain pahoinvointikohtauksen kun olisi pitänyt lähteä kouluun, nättiä. Se olisi vielä ollut päivän kivoin tunti.

Väsy

Kadehdin suuresti kaikkia tänä lokakuuna syntyneitä, koskaa miettikää nyt, niiden sosiaaliturvatunnukseen tulee loppuun 007! Esim. jos syntyisi tänään, se olisi 011007. Hiemanko siistiä :S Ja todella randåmia, että tää oli ensimmäinen tietoisuuteeni pulpahtanut ajatus tänään aamulla kun heräsin. Tai ainakin ensimmäinen, jonka niistä muistan, mun herääminen nimittäin kesti noin puolitoista tuntia... Nukuin perjantain ja eilisillan välillä yhteensä noin 9 tuntia, joista kaksi junassa eli hienosti menee. Viikonlopun ehkä hienoimpia hetkiä oli se, kun Jesper ja mä leivottiin pullaa kolmelta lauantain ja sunnuntain välisenä yönä (tai no, Jesper leipoi ja mä söin taikinaa), eikä meillä ollut kardemummaa joten niihin tuli sisälle Pätkiksen palasia :SSS Liljan suorittajat myös pelas yhtä ja samaa Carcassonne-erää noin 16 tuntia, ja yhtäkkiä mulla ei olekaan minkäänlaista mielenkiintoa oppia pelaamaan koko peliä... Aamuyöstä rauhallisimmatkin meistä alkoivat saada melko väkivaltaisia piirteitä.

Pesukone

Uusi pesukone saapui tänään, ja asentajasetä kärräsi pois vanhan (sekä ÄLÄ KÄYTÄ - saattaa syttyä palamaan -lapun...). Olen niin onnellinen, jag är SÅ lycklig! En oo koskaan odottanut pyykinpesua näin paljon :) Se myös lähentää meitä kaikkia täällä, kun äskenkin käkeiltiin neljän hengen voimalla kylppärissä miettimässä että voiko Kaisa mennä suihkuun jos pesukone on päällä, ja missä se pause-nappi olikaan.

Päivä on muuten koostunut vastoinkäymisestä toisensa jälkeen... Päänsärkyä herätessä, vatsakipua luennolla ja sitten taas päänsärkyä kun löin pääni vessan oveen luennon jälkeen. Kaikki huipentui siihen, kun aloin luututa kylppäriä ja eteistä pesukoneen asennuksen jäljiltä, ja luutusta jäi varsi käteen (loppuosa lillui likavedessä ämpärissä, mistä sen sitten paljain käsin kaivoin pois :S). Jokin pieni mutta elintärkeä muovipala oli päättänyt sanoa sopimuksensa irti, ja itkin ja nauroin yhtäaikaa kontatessani rätin kanssa kuraisessa eteisessä... Oon muutenkin ihan veto poissa, vähän niin kuin kipeä, mutta tauti on mulle ainakin täysin tuntematon ja aika epämääräinen. Krooninen laiskuus ehkä?

Toivottavasti huomiset havaiji-tuparit ja viikonloppu Jyväskylässä ihanien EB-muhveroisten kanssa auttaa...?

Haluaisin metsään rypemään. Esimerkiksi tänään olisi ollut maailman paras metsäretkipäivä. Mulla on todella ikävä sitä, että pääsee kokonaiseksi syysviikonlopuksi metsään joko kämpälle tai vaeltamaan. On niin kivaa vain olla ihan rauhassa, ei tarvitse miettiä mitään oikeaan elämään kuuluvaa. Ruoka valmistuu trangialla ja aamulla on kiva herätä nenä jäähileiden peitossa nuotiota sytyttelemään... Plääh, kaupungissa olo sukkaa juuri nyt aika pahasti.

Kauhean surullista, kuinka vieraantuneita luonnosta ihmiset ovat... Katsoin äsken neloselta Elämänmuutos ekotyyliin -ohjelmaa ja siinä laitettiin sellainen ekoterroristiperhe viikon leirille opettelemaan luonnonmukaista elämää. Leirissä oli majoitustilat (jossain hassussa jurttahökötyksessä), keittiö, vessat ja suihku, kaikki siis ulkotiloissa, ja nää ihmiset oli aivan kertakaikkisen pöyristyneitä siitä että heidän oletettiin elävän kuin joskus kivikaudella (!!!), ja sängylle oli vielä päässyt jostain hämähäkki! Argh, todellisuus kutsuu ihmiset!
Hyvä on, tiedän että ohjelmassa varmaan provosoitiin ihan tarkoituksella, mutta silti... Perheen tytär oli sitä mieltä, ettei vihanneksia ja hedelmiä voi olla turvallista syödä ennen kuin ne on käsitelty jotenkin tehtaassa.
Musta tuntuu juuri nyt, että voisin elää vaikka koko kesän tuollaisessa leirissä, ja olla ihan onnellinen, jos vain seuraa olisi. Ja järvi ja sauna olisi kans plussaa :D

Älkää siis ihmetelkö, jos mua ei näy lähiaikoina. Oon varmaan kirmailemassa rinkka selässäni Ruissalon metsissä...

Dagen efter

Tänään aamulla päässä soi Serkut rakastaa paremmin. Seuraavaksi tuli mieleen, että unohdin ehkä sateenvarjon Loviisalle. Sitten ihmettelin, miksei ole darraisempi olo. Tämä siis ennen kuin nousin seisomaan... Miten hyvät geenit on voineet mennä niin hukkaan, ja mulla on näin sairaan huono viinapää? En sentään laulanut karaokea (eilen siis), enkä toivoakseni puhunut paljon politiikkaa.

Se sateenvarjo muuten löytyi mun laukusta.

Miksei Raision Ikea aukea jo?! MIKSEI?

Masentaa tää romuläjä, jossa elän. Oon koko aamun siivonnut, luutunnut, tiskannut, järjestänyt, heittänyt tavaraa pois... Haluaisin niin kovasti, että voisin tehdä huoneestani sellaisen kuin haluan, mutta aina vain olen tyytymätön johonkin. Kiitos Ikean kuvasto! Ja kiitos naistenlehdet, mut on aivopesty, oon kulutusyhteiskunnan täydellinen ruumiillistuma ja köyhänä eläminen on suolesta, argh!

Väsyttää, enkä osaa taaskaan olla itseni kanssa. Kaipaan kommuunieloa... :(

Ryhdistäytymisliike

Missä vaiheessa minusta, kaikkien opiskelijaluusereiden äidistä, tuli näin aikaansaava, järjestelmällinen ja tavoitteellinen??!! En tiedä, milloin muutos on tapahtunut tai mikä sen on saanut aikaan, mutta en aio valittaa. Sain sivuaineoikeuden tänään pohjoismaiseen filologiaan (kannatti lukea pääsykoekirja kahteen kertaan... NOT!), ja lukujärjestys on valmis. Mulla on koko syksyksi säälittävät 14 viikkotuntia, ja saan silti 30 opintopistettä! Voisin halata itseäni, niin tyytyväinen olen itseeni juuri tällä hetkellä :P

Oon sopeutunut elämään "aamuyöstä" yllättävän hyvin, vaikka elimistö elääkin vielä seitsemän tuntia jäljessä. Univaikeuksia ei oo, mutta kahvinhimo iskee vasta neljän maissa iltapäivällä :SSS Ilmastonvaihdos sen sijaan aiheuttaa suurempia ongelmia: en osaa vielä suhtautua sateeseen ja kylmään vallitsevina olosuhteina, vaan oletan edelleen aamuisin että ulkona automaattisesti paistaa aurinko ja on vähintäänkin kuuma, ja petyn sitten, kun astun ovesta ulos hyiseen viimaan... (EHKÄ hieman liioittelen, mutta 30 asteen pudotus tuntuu yllättävän pahalta)

Uudet opiskelijat on saapuneet Turkuun, ja Yo-kylän liepeillä ja varsinkin kampusalueella kulkee tiuhassa tuutorryhmiä ihmettelemässä opiskelijaelämän ihmeitä. Oon törmännyt jo yhteen uuteen ex-tykkiläiseen turkulaiseen (mikä meitä kaikkia oikein vetää tänne?). Elsi pyöräili tänään mua vastaan kun olin menossa kuulemaan tuomiotani (sivuaineoikeuden suhteen...), ja melkein kaatui kun jäi kuikuilemaan, että oliko se... Oli se, tai siis olin mä. Se opiskelee kuulemma konservatoriolla :)

Mistä tuli muuten mieleen, että tarvitsen töitä, todella pahasti...! En edes halua ajatella kuinka monta sataa olen kesän jäljiltä miinuksen puolella, ja haluaisin uuden pyörän ja noin miljoona muuta asiaa. Olin eilen kaupungilla, ja shoppailin mm. kahvinkeittimen ja muumimukin (oli pakko kun se oli alessa). Jäi jotenkin Amerikka päälle, tällä kertaa ne vain ei valitettavasti oo isin rahoja joita tuhlasin :S

Uima-allas...

...ja sekalaista selostusta lomasta Amerikassa, lomauupumuksesta/koulunalkustressistä sekä vakavaa päänsärkyä aiheuttavasta perheestäni.

Kuvitelkaa tilanne: Aurinko paistaa (useimmiten lähes) pilvettömältä taivaalta, melkein olematon tuulenhenkäys tuntuu tulevan uunista ja olo on muutenkin kuin paistuvalla uunikalalla (silmien pullistuminen mukaanlukien). Hiki alkaa valua itsestään jo pelkästä ajatuksesta että pitäisi poistua ihanasta ilmastoidusta talosta... Mun lämmönsietokykyni on - vaikka itse sanonkin - hieman toista luokkaa kuin keskivertosuomalaisten, ja oikeasti nautin kun on kuuma, mutta hikoilu menee yli tietyn rajan. Se on varattu vain epämiellyttäviä urheilutuokioita varten, eikä todellakaan kuulu mun käsitykseen täydellisestä löhöilyhetkestä auringossa.
Sitten, voi sitä onnea! Kauppareissulla K-Martissa isi pyörtää kaikki periaatteensa siitä, että uima-allas olisi liian kallis ja suuritöinen hankinta tällaiseen väliaikaisratkaisutaloon, ja ostaa hetken mielijohteesta meille altaan!!! (Sillä että kyseinen allas maksoi vaivaiset yhdeksän taalaa, ja on säälittävät kuusi jalkaa halkaisijaltaan, oli tuskin mitään tekemistä ostopäätöksen kanssa...) Viis naapurien omalta (oikealta) uima-altaaltaan meihin luomista ylenkatseellisista silmäyksistä, en voisi todellakaan välittää vähempää. On maailman taivaallisin tunne, kun voi kuumuuden käydessä sietämättömäksi nousta aurinkotuolista, kävellä pihan poikki altaalle ja oikaista potslojoon viileään veteen :D Koska allas on tosiaan pieni ja muovinen lasten malli, mahdun vain juuri ja juuri suoraksi makaamaan sen pohjalle, ja vettäkin on niin vähän että naama (ja muut, hieman asennosta riippuen, ulkonevammat ruumiinosat) jää vedenpinnan ylapuolelle. Siinä on ihana maata tuijottelemassa hailean sinistä taivasta ja kuuntelemassa veden alle vaimeana kantautuvaa ilmastointilaitteen hurinaa ja naapurin epävireistä pianonpimputusta - kunnes samaisten naapurien dobermannit ajavat ylös nirvanasta alkamalla räksyttää kuin järkensä menettäneinä...

Tuntuu todella kiittämättömältä todeta tällaisen kesän jälkeen että nyt on loma parhaimmillaan. NYT, kun tylsistyn hengiltä kotona pääsykoekirjaa aikanikuluksi edestakaisin tankatessa...!?! Floridassa oli toki kivaa, joskin jonottaminen alkoi jossain vaiheessa käydä hieman voimille, samoin kuin auringonotto viimeisten päivien jälkeen, kun paloin aika perusteellisesti. Kaikista mukavinta olivat - ei suinkaan etukäteen suunnitellut vierailut Universal Studioille, Island of Adventures -huvipuistoon tai vesipuistoon, vaan täysin spontaanit päivät (ja kuinka en taaskaan ole yhtään yllättynyt...:S), niin kuin sekin yksi, kun ajettiin Orlandosta Meksikonlahden rannalle, vierailtiin eläintarhassa silittelemässä rauskuja ja vietettiin iltapäivä rannalla... Me luultiin nähneemme hai, ja seistiin kaikki suut ammollaan tuijottamassa suunnilleen sadan metrin päässä näkyvää selkäevää (sillä se se kieltämättä oli), kunnes eläin sen alla teki komean hypyn, ja olisin voinut nauraa helpotuksesta, kun se olikin delfiini :D Oli kuitenkin todella helpottavaa palata kotiin tiistaina. Aluksi oli vähän hölmä olo, kun oli viimeisten, ööh, kuuden viikon ajan vain reissannut ja pysynyt korkeintaan pari päivää yhdessä paikassa, ja sitten pitikin vain mähöttää ilman mitään ennalta päätettyä suunnitelmaa. Toivoin, että aika kotiinpaluuseen kuluisi mahdollisimman nopeasti, ja turhauduin, kun en voinut tehdä mitään kovin hyödyllistä syksyä ajatellen, lukea vain sitä saamarin pääsykoekirjaa ja tulostaa eri oppiaineiden lukujärjestyksiä (vain todetakseni, että kaikki kurssit, joita haluaisin ottaa, olettaen että saan opiskeluoikeuden niihin, ovat luonnollisesti samaan aikaan - italian joudun ainakin suorittamaan itsenäisesti, ja ruotsi ja fysiikka pitää sit sumplia kun saan tietää pääsenkö ylipäätään lukemaan sitä pohjoismaista filologiaa... Aargh, hieman stressaa :S). Olisin heti halunnut päästä kotiin säätämään ja valmistautumaan syksyyn, kirjoitin elämänhallintavihkoon ainakin parin sivun edestä listoja siitä, mitä pitää tehdä SITTEN kun vihdoin pääsen takaisin ja olin muutenkin intoa piukassa koulun alun takia.
Nyt olen sitten hieman rentoutunut (lue ensimmäinen kappale...;)), eikä edessä odottava toiminnantäyteinen (kauniistisanottuna) syksy olekaan yhtään niin houkutteleva. Olen onnistunut ilmeisen hyvin uskottelemaan itselleni, että lepoloma on juuri nyt sitä mitä kaipaan, ja että tylsyys on okei, ihan jopa suotavaa, silloin tällöin ja sopivina annoksina. Toivon todella, että Suomessa ei ole ihan näin hautovan kuuma kun palaan, se ei tee hyvää muutenkin melko olemattomalle tarmokkuudelleni. Tajusin juuri tänään aamulla, että nyt on MAANANTAI ja lähden kotimatkalle LAUANTAINA, joka on siis ylihuomisen ylihuomisena eli ihan parin päivän päästä!!! (Nyt äiti tuli kailottamaan innosta piukeana tohon korvan juureen, että meidän pihapensaassa on kolibri. Selvä! :SSS) Yksi syy siihen, ettei kotiinpaluu juuri nyt innostaisi, sen lisäksi siis että on tosi kivaa kun voi maata vain ottamassa aurinkoa ja täältä saa kaupasta kaikkia hassuja ruokia, on kammoksumani kymmenen tunnin lento takaisin Eurooppaan. Äiti oli heittänyt vahingossa mun lentolipun roskiin, mutta en kai kuitenkaan tarvi sitä. Hyvä yritys silti...

En mä tännekään kyllä koko syksyksi haluaisi jäädä. Tylsyys on okei nimenomaan joskus, tällaisena hengenvetotaukona aktiivisen loman ja vielä aktiivisemman arjen välillä, mutta loputtomiin jatkuessaan tää olis aika kamalaa. Sekoaisin varmaan. Ihan hyvä vain, jos äiti saisi sen koiranpennun, jota se nyt kovasti on ottamassa. (Floridassa on lähimmät ridgeback-pentueet, et tarvii vissiin lähteä takaisin sinne :P) Riittää sitten jotain tekemistä sen hoitamisessa. Äiti ja isi pääsi nyt tällaiseen kompromissiratkaisuun, että äiti, Vili ja Simo tulee vielä täksi vuodeksi tänne ja palaa sitten ensi keväänä Suomeen kaikki kolme (isin työsopimus jatkuu vielä vuoden, eli se jää tänne sitten yksin. Kurjaa sinänsä, mutta ainakin mä voin tulla vierailulle, varsinkin jos oon silloin siellä Montrealissa vaihdossa!) Täällä kotona on aika hiljaista, etenkin kun isi on aamuseitsemästä iltakuuteen töissä ja Vili ja Simo aikaisesta aamusta pitkälle iltapäivään koulussa ja muissa menoissaan, ja kotonakin kaikilla tuntuu olevan omat puuhansa. Ei me ikinä olla oltu mikään kauhean yhdessä harrastava perhe (ainakaan sen jälkeen kun mä täytin suunnilleen kolmetoista...), mutta täällä se on jotenkin korostunut kun ulkopuolinen verkosto on niin rajoittunut. Mä yritän parhaani mukaan olla perheen little miss sunshine, mut ei sekään aina ole niin helppoa enkä mä ole täällä aina. Tuun taas jouluksi ja ensi keväänä ajattelin tulla toukokuuksi, niin on ehkä vähän viileämpi ja näen Vilin valmistautujaiset, ja jää sit koko kesä Suomessa vietettäväksi :) On kyl tavallaan ihan helpottavaa vain todeta että meidän perhe on kauhea katastrofi, ei tarvitse teeskennellä (varsinkaan itselleen) että kaikki on juuri niin kuin pitääkin, vaan antaa mennä iloisesti päin helvettiä ja iloita sitten kun välillä tuleekin niitä pieniä kivoja yhteisiä hetkiä. Joka tapauksessa, mun ei ehkä tarvitsisi ottaa tästä näin isoa päänsärkyä itselleni, kun kuitenkin pian palaan takaisin Turkuun.

Tavallaan hirvittää kun pitää ruveta itse taas hoitamaan omia asioitaan, mutta on silti kivaa taas saada itse PÄÄTTÄÄ omista asioistaan. Ja nähdä taas teidät kaikki, mulla on ollut ikävä!

Amerikassa taas

Olisin kuvitellut että tänne tuleminen olisi ollut taas jotenkin kummallista. Todellisuudessa ainoa kummallinen asia on ollut se, ettei mikään ollutkaan yhtään kummallista... Suomeksi sanottuna, oli melkein kuin olisi kotiinsa tullut. Ja niinhän mä kai tulinkin? Äh, sekoilen taas omiani, kuumuus on varmaan sulattanut aivot tai muuttanut ne maapähkinävoiksi tai jotain :S

Eikä mulla oikeastaan oo mitään asiaa, tulin vain sanomaan moi ja kivaa on. Oon niin kiireinen näinä päivinä, kun pitää ehtiä grillata (itseään siis lähinnä), lukea pääsykokeisiin ja siinä sivussa vähän People magazinea ja Harry Potteria, shoppailla äitin kanssa ja seurustella muiden Suomi-ihmisten kanssa, etten ehdi journaliakaan päivittää muuta kuin tällain pikapikaa. Huomenna lähdetään vähän yli viikoksi Floridaan, joten hiljaiselo jatkuu. Haaveilen jo silmät maanisesti kiiluen hotellin uima-altaasta, isi kun ei oikein lämmennyt ajatukselle että hankittaisiin ihan oma tuohon takapihalle. Sille olisi ihan käyttöä, eilen ja tänään on ollut suurinpiirtein 40 lämmintä (ihan siis celsiusta). Me oltiin tänään McMullen Creekin puistossa kävelemässä ja sen jälkeen oli pakko mennä kaupan kautta viilentelemään, siellä kun oli ihanan vilpoinen ilmastointi...!

Maailmanmatkaajan tervehdys

Ranska (ja puolet Keski-Eurooppaa) on nyt enemmän tai vähemmän kierretty. Tulin eilen aamulla kotiin, ja olo on aika tyhjä: väsynyt, epäuskoinen ja matkasta ryytynyt... Vaikea tajuta, että nyt se, mistä on haaveillut viime vuoden syksystä asti, mihin on valmistautunut koko kevään ja alkukesän ja mikä on aina ajatuksissa ollut jossain hamassa tulevaisuudessa, onkin nyt takanapäin. Vielä vaikeampaa on tajuta, mitä kaikkea tässä viimeisten vajaan viiden aikana on kokenut ja nähnyt. Viimeiset päivät oon ollut vain niin väsynyt bussissa istumiseen, lattialla nukkumiseen, rinkassa muhineisiin, pestyihin mutta silti ei-niin-kovin-puhtaisiin vaatteisiin ja jatkuvaan tavaroista huolehtimiseen, etten ole osannut muuta kuin haaveilla omasta sängystä, puhtaasta pyjamasta ja siitä, että itse saa kaikessa rauhassa päättää omasta olemisestaan. Samaan aikaan on kuitenkin ollut kauhean haikea olo, kun pitikin äkkiä erota neljänkymmenen ihmisen kommuunista, jossa on elänyt koko matkan niin tiiviisti. Tuollaisesta reissaamisesta voisi hyvinkin tulla elämäntapa, jos vain välillä saisi vähän omaa aikaa ja tilaisuuden pyykätä kunnolla :D Partiossa oppii kummasti arvostamaan tiettyjä jokapäiväisiä asioita, kuten lämmintä suihkua, pehmeää sänkyä ja ylipäätään omaa huonetta, mutta toisaalta huomaa myös, kuinka vähään voikaan olla tyytyväinen: viiden viikon ajan olen pärjännyt rinkallisella tavaraa, ja iltaisin on aina ollut niin väsynyt, että lattialle siskonpetiin levitettyyn makuupussiin on nukahtanut alta aikayksikön...

En tiedä kuinka tyhjentävää selostusta nyt jaksan tai pystyn kirjoittaa (tai te lukea :SSS), mutta aion kuitenkin yrittää. Se on pakko tehdä nyt tai muuten se jää. Huomenna lähden tietokoneen ulottumattomiin Tampereelle ja torstaina matka jatkuu Amerikan mantereelle...

***

Matka alkoi tiistai-iltapäivänä melkein viisi viikkoa sitten täältä Turusta. Ensimmäisenä etappina oli mennä laivalla Tukholmaan.


Mä ja mun vaelluspari Kaisa askarrellaan meidän lokikirjaa laivan käytävällä :D



Yleistä hanuilua laivan kannella

Laivan saavuttua Tukholmaan, me lastauduttiin vihdoin Veljekset Lahden VIP-bussin kyytiin (sen bussin rekkari siis oli VIP) ja lähdettiin huristelemaan etelää kohti. Meidän kuskina koko matkan ajan oli Jouni, jolla oli takuulla kestämistä tässä reissussa, mutta jonka huumorintaju ja pinna tuntuivat olevan aivan rajattomat!
Yleisimmät ajanviettotavat bussissa (yleisen seurustelun ja ihmisiin tutustumisen lisäksi) olivat


nukkuminen



(huomaa glitterit poskella!)



karaoke


syöminen

Noi Mars-jäätelöt me saatiin kun juututtiin Tanskassa menomatkalla myrskyn takia ruuhkaan ja meidän edessä oli ihan sattumoisin jäätelöauto, joka (luonnollisesti) halusi sponsoroida bussilastillista makeannälkäisiä partiolaisia...

sekä elokuvien (aiheeseen, eli Ranskaan, liittyvien tai liittymättömien) katselu. Tasaisin väliajoin pysähdyttiin myös huoltoasemille tai vastaaville aterioimaan ja käymään vessassa.





Ensimmäinen päivä pääsi vähän venähtämään edellämainitun myrskyn takia (poliisisedät ei päästäneet raskasta liikennettä isoille silloille), joten me oltiin perillä majoituspaikassamme Hampurin lähellä vasta kahden aikaan yöllä. Menoa se ei kauheasti haitannut, vaan bussissa oli todellakin tunnelmaa! Me nukuttiin partiolaisten kololla Glindessä yksi yö ja jatkettiin seuraavana päivänä kohti Belgiaa.


eka majoituspaikka

Belgiassakin meille oli varattu majoitus partiolaisten hoivissa, tällä kertaa metsän keskeltä leirikeskuksen tapaisesta jossa me majoituttiin yhteen "mökkiin". Paikalla oli myös brittipartiopoikia, joita me järkytettiin pahemman kerran suihkulla hyppelehtimällä siellä pelkät pyyhkeet ympärillä pukeutumaan :P
Aamulla saatiin maailman paras idea hyppiä näkymätöntä hyppynarua. Se oli ihan megahauskaa siihen asti että Jenni (kuvassa oikealla) loukkasi jalkansa niin pahasti, että jouduttiin tekemään kierros sairaalan kautta, missä jalka kipsattiin:(



Perjantaina ajettiin sitten Belgian ja Hollannin läpi, ja saavuttiin vihdoin viimein RANSKAAN! Pariisissa, tai oikeastaan Chavillessa siinä ihan Versailles'n lähellä meitä oli vastassa paikallinen partiolainen (ja Suomi-hullu) Mathieu muutamien lippukuntalaistensa kanssa. Me raahattiin kamamme sisään kirkon alakerrassa sijaitsevalle kololle, ja ranskikset tarjoili meille kolmen ruokalajin illallisen sisäpihalla :)


Mathieu tarjoaa ruokaa

Ilta meillä oli vielä aikaa säätää tavaroidemme kanssa, valita mitä jätetään kololle vaelluksen ajaksi ja mitä otetaan mukaan. Aamulla oli aikainen herätys ja ensimmäinen reissun monista patonkiaamiaisista, jonka jälkeen meidät istutettiin bussiin odottamaan lähtöä. Koko ajan taustalla raikasi J. Karjalaisen biisi Mä meen, joka on ilmeisesti vaelluksen tunnari...


Jännitys tiivistyi bussissa välillä ihan sietämättömäksi!

Me ajettiin ensin pois Pariisista, noin sata kilometriä etelään (ja, kuten myöhemmin selvisi, vähän pohjoiseen Orleansin kaupungista) ja siellä meitä ruvettiin pudottelemaan kyydistä pari kerrallaan suunnilleen parinkymmenen kilometrin päähän toisistamme aivan keskelle ei-mitään. Mukaan saimme omat tavaramme (ei puhelimia...), paketin näkkäriä sekä kirjekuoren, joka sisälsi kartan, sata euroa rahaa ja vaellusohjeen, eli käytännössä tiedon määränpäästä.
Hieman oli orpo olo, kun näki enää bussin perävalot, levitti kartan ja tajusi, että saattaa olla missä vain suunnilleen parinsadan kilometrin säteellä... Onneksi mukava setä traktorilla tuli auttamaan meitä ja päästiin matkaan melkein heti!
Ideana oli siis vaeltaa kaksi sataa kilometriä kymmenessä päivässä Ranskan maaseudulla, hankkia itse ruoka ja yöpaikka ja tutustua paikallisiin ihmisiin. Me päästiin Kaisan kanssa joka ilta nukkumaan ensimmäiseen paikkaan, mistä kysyttiin vettä ja telttapaikkaa. Neljä yötä nukuttiin teltassa ja viitenä päästiin sisämajoitukseen, neljä kertaa peräti yksityisomistuksessa oleviin linnoihin! Ihmiset olivat aina uskomattoman ystävällisiä ja auttavaisia ja myös huolissaan meidän jaksamisesta ja pärjäämisestä. Joka ilta (yhtä lukuunottamatta) meille tarjottiin myös aivan uskomattoman herkullista ranskalaista ruokaa! Patonkia, salaatteja, juustoja, pastaa, gratiinia, hanhenmaksaa, jugurttia, suklaamoussea... Ihan kyynelet nousee silmiin kun sitä muistelee :D



Ensimmäisen päivän ruokapaikka ja ahdistavan uteliaita lampaita.


Ensimmäinen yö nukuttiin teltassa mukavan perheen luona, joka oli vasta muuttanut maalle.


Ja tie vie eteenpäin... Säät ei varsinaisesti suosineet meitä, monena päivänä satoi ja muutenkin oli aikalailla kotoisen tihkuista ja viileää. Paikalliset vakuuttivat, että tämä on aivan ennenkuulumatonta, tällä seudulla on AINA kesäisin pilvetöntä ja kuuma. Arvatkaa lohduttiko? Toisaalta olisi ollut kurja vaeltaa hirveässä helteessä, lieveilmiöt huomasi jo yhtenä vähän kuumempana päivänä...


Ensimmäinen sisämajoituspaikka, ah sitä auvoa!


Meidän ensimmäinen majoituslinna, jonne päädyttiin aivan sattumalta... Meidät otti vastaan täti, joka oli aikoinaan ollut opettamassa Helsingin ranskalaisessa koulussa, ja jutteli meidän kanssa pitkät pätkät. Me tehtiin myös täydellinen sight-seeing linnassa ja sen puutarhassa, jossa kasvoi mm. viiniköynnöstä! Meillä oli Kaisan kanssa oma kamari ylimmässä kerroksessa, sekä oma kylpyhuone, hallelujaa! Täältä saatiin myös yhteystietoja seudun muihin linnoihin, sekä suosituskirje, joka toimi käytännössä pääsylippuna majoitukseen :P


Lounastauolla jossain jumalan selän takana, mistä lähetettiin kotiväelle kortit, että elossa ollaan.


Paistoihan se aurinkokin välillä :) Huomatkaa rinkkaan kiinnitetty eväspatonki!


"Nämä maalaislinnat ovat vähän tällaisia vaatimattomia..." Joo, ei haittaa :S Me yövyttiin mm. tällaisissa kamareissa.



Ulkopuoliselle, oli sitten partiolainen tai ei-partiolainen, on aika mahdoton selittää, mistä kaikesta tässä kaikessa oli kyse, varsinkin kun sitä on vähän vaikea vielä itsekään tajuta. Kaikki se fyysinen ja henkinen rasitus, kirjaimellisesti omillaan pärjääminen vieraassa maassa, uskomattoman ihanat ihmiset joita tavattiin, sekä riemu maaliin pääsemisestä ovat vielä itselläkin jossain syvällä tajunnan uumenissa odottamassa prosessointiaan...


Maalipaikkana toimi Villemeslen linna, minne me saavuttiin pari kerrallaan porrastetusti tiputtamisjärjestyksessä. Tuomaristo haastatteli meidät ensin, ja sitten päästiin syömään, suihkuun ja lepäilemään muita odotellessa. Tässä vaiheessa päällimäisenä tunteena oli ehdottomasti helpotus, voittajafiilis tuli sitten vähän myöhemmin, kun oivalsi, että nyt se on oikeasti takana.

Vaelluksen jälkeiset viisi päivää, kun tuomaristo (eli meidän matkanjohtaja Tiina, edellisen matkan matkanjohtaja Outi, sekä "natiivi" Minna) luki meidän lokikirjoja ja mittaili meidän kävelemää matkaa, me vietettiin Chavillen kololla ja tutustuttiin turistikohteisiin metron ja lähijunien avulla. Me käytiin mm.


Notre Damessa


Eiffelin tornissa


Sacré Coeurissa


katakombeissa, ja monissa monissa muissa paikoissa...
Pariisi oli todella vaikuttava kokemus, vaikka sää oli taas tosi epämääräinen ja aikaa rajoitetusti. En kauheasti pitänyt esim. Eiffelin tornista (kauhea ihmismassa, korkeanpaikankammo ja uhkaavina lähestyvät ukkospilvet eivät ole kovin hyvä yhtälö), mutta Montmartre sen sijaan oli aivan ihana :D Söin siellä hyvää gelatoa ja fiilistelin Amélieta.



Yksi ilta me vietettiin Compagnion de Chavillen partiolaisten seurassa, leikittiin, laulettiin ja paistettiin lihapullia ja karjalanpiirakoita iltapalaksi. Oli aika ikimuistoista!


Erittäin väkivaltainen, mutta tosi hauska Helsinki-Paris-soutukilpailuleikki


Karjalanpiirakat oli ihan hitti :)

Kansallispäivää edeltävä päivä me vietettiin Versailles'n linnaan, puistoon ja ympäröivään kaupunkiin tutustumalla. Illalla osa porukasta meni katsomaan ilotulitusta, ja me muut lähdettiin Chavillen kaupungintalolle kansallispäivän kakeloihin. Oli ihanaa tanssia kuumassa ja pimeässä yössä tähtitaivaan alla. Me herätettiin melkoisesti huomiota ja päädyttiin kait paikallislehden kanteen!






Emmin välikuolema Versailles'n puistossa :D


Jenni oli illan päätähti sauvojensa kanssa

Viimeisenä Pariisin päivänä meillä oli aika vapaata, saatiin pakkailla kamoja tulevaa kiertoajelua varten, ottaa aurinkoa ja laulaa kolon pihassa ja tietysti valmistautua illalla odottavaa huipennusta eli Explorer Belt -vöiden ja vyömerkkien jakoa varten. Vain muutama pari sai vyöt ja loput jotka suorittivat vaelluksen kunnialla saivat vyömerkin (niin mekin Kaisan kanssa). Kriteerejä vöiden saamiselle ei paljastettu (kaikki tällä matkalla oli aika salaperäistä ja yksityiskohdat selvisivät vasta viime hetkellä, joten yllätyksiä riitti!), eikä sen niin väliä olekaan.


Illalla me sonnustauduttiin viralliseen partioasuun ja meidät johdatettiin keskelle metsää ravintolaan. Ensin ohjelmassa oli vöiden ja vyömerkkien jako, ja sitten nautittiin herkullinen ankka-illallinen :) Siellä ravintolassa oli aika sairaan HOT (varsinkin partiopaidassa :S), kun ulkona oli helle ja sisällä vielä avotakka, jossa ankat paistuivat vartaissaan... Tunnelma oli kuitenkin katossa!




Meidän pöydän viksut harrastukset... (sekä yllä että alla)



Seuraavana aamuna alkoi kiertoajelu! Me pakattiin jälleen bussi, hyvästeltiin Mathieu ja Thomas, ja lähdettiin huristamaan kohti tuntematonta määränpäätä. Huoltoaseman kartasta me paikannettiin itsemme, ja bussin nokka oli kohti länttä ja Atlanttia.


Illansuussa saavuttiin rannikolle, La Rochellen kaupunkiin, missä me majoituttiin leirintäalueelle pieniin mökkeihin. Tässä on meidän mökkiläiset ilta-aterialla.
Ruuan jälkeen lähdettiin tutustumaan meren rantaan, ja nähtiin hieno ukkosmyrsky meren yllä. Nousi se lopulta meidänkin päälle, mutta kaikki viisaat (esim. E5-mökin asukkaat) oli siinä vaiheessa siirtyneet sisätiloihin :D


Dressman-kävelyä rannalla. Toi vihreä baskeri ei muuten ole mun käsitys tyylikkäästä, vaan meidän aasinhattu, joka kiersi ihmiseltä toiselle, aina kun joku möläytti jotain tosi pässiä.


"Salamia"

Seuraava päivä kului vuokrapyörillä polkien, kaupungissa shoppaillen ja La Rochellen hienoon akvaarioon tutustuen.







Sitten oli vuorossa taas bussipäivä, joka vei meidät aivan etelään. Riemu repesi bussissa, kun saatiin illalla kuulla, että me yövytään Carcassonnen kaupungissa, suurin osa porukasta kun oli ihan hulluna Carcassonne-peliin... Intoa ei haitannut edes se, että majoituskolo oli niin pieni, että vain keittiöryhmä ja sairaat pääsivät sisään nukkumaan, me muut saatiin tyytyä ulkomajoitukseen. Lämmin sää, kaskaiden laulu ja eteläinen tunnelma antoivat telttaöille kivan eksoottisen säväyksen.
Seuraavana päivänä käytiin veneajelulla Välimeren ja Atlantin yhdistävällä kanaalilla, tutustuttiin Carcassonnen linnoitukseen tosi pätevän oppaan johdolla, uitiin ja peseydyttiin (ja otettiin arskaa!) uimalassa ja illalla vielä kokoonnuttiin puistoon piknikille syömään juustoja ja patonkia.







Seuraavan bussipäivän katkaisi ihanasti yllätysuinti Välimeressä! Meillä oli noin puolitoista tuntia aikaa puljata sydäntemme kyllyydestä. Me tytöt keskityttiin lähinnä auringonottoon, pojat taas pistivät pystyyn melko väkivaltaisen rantarugbyottelun, jonka tiimellyksessä mm. Jesperin kulmakarva aukesi...





Illalla saavuttiin vuorille partiolaisten leirikeskukseen, missä me pystytettiin teltat, käytiin suihkussa ja nautittiin myöhäinen illallinen tappajahämähäkkien hyökkäilessä meidän kimppuun. Ilta oli tähtikirkas, näin Linnunradan ja tähdenlennon, ja maisemat oli muutenkin upeat!


Osa johtajista koisi taivasalla :P

Seuraavaksi illaksi saavuttiin pieneen kylään jossain siellä vuorilla. Me oltiin saatu majoituspaikka joidenkin partiolaisten kesäasunnon alakerrasta. Isäntiä odotellessa me aiheutettiin pahennusta leikkimällä kirkon parkkipaikalla ja ottamalla muutamia ryhmäkuvia.



Majoitustilat oli aika ahtaat, meitä nukkui 17 olohuoneessa, ja osa nukkui keittiössä ja terassilla, mutta oli sitten sitäkin hauskempaa ja tunnelmallisempaa! Me koettiin myös hauska yllätys, kun Mathieu ja Thomas liittyivät meidän seuraan täällä :)



Seuraavan päivän ohjelmana oli päivävaellus. Me vaellettiin koko porukka isona letkana kukkulaisessa maastossa ja kylältä liittyi meidän seuraan pari koiraa, jotka seurasivat mukana itsepintaisesti koko matkan! Ne osoittivat autoja kohdatessaan vähän itsetuhoisia merkkejä, joten me tehtiin niille partiohuiveista remmit :D



lounastauko



Matkalla takaisin kohti pohjoista me pysähdyttiin mm. riehumaan ramboradalle, maistelemaan viinejä viinitilalle ja yövyttiin yksi yö Chalon sûr Saonen kaupungissa, missä osa porukasta oli valvonut koko yön festarien takia. Me muut uinuttiin autuaan tietämättöminä mistään metelistä toisella puolen kaupunkia :P







Viimeinen etappi ennen kotimatkan alkua oli Strasbourg. Meillä oli jälleen majoituspaikka partiokololla aikalailla keskustan tuntumassa. Päivän aikana tutustuttiin EU-parlamenttiin, muut kävivät katedraalissa ja meidän ruokaryhmä kaupassa (huomattavasti hauskempaa) ja sitten oli iltapäivä vapaana shoppailua varten.
Illalla kokoonnuttiin jälleen katedraalin luona, aiheutettiin taas pahennusta leikkimällä ja laulamalla, ja mentiin sitten ravintolaan syömään viimeisen illan kunniaksi.


Ylen uusi ulkomaan kirjeenvaihtaja täällä hei...




Jälkiruokana oli crème bruléta! En tosin kauheasti tykännyt siitä, mutta kuori oli silti hauska kopauttaa rikki :D

Kololla meillä oli vielä kasino-ilta, jossa päästiin pelaamaan uhkapelejä leikkirahalla, sekä tanssikilpailut. Illan päätteeksi Mathieu ja Thomas pitivät lähtiäispuheet ja järjestettiin halirinki.



Keskiviikkoaamuna hyvästeltiin Mathieu ja Thomas, pakattiin bussi viimeistä kertaa ja ylitettiin Saksan ja Ranskan välinen raja. Edessä oli uuvuttava kolmen päivän ajo Suomeen. Ensimmäinen yö yövyttiin taas samalla kololla Hampurin lähellä. Olo oli jo lähes kotoisa :P Iltapala syötiin nuotion ääressä, ja siinä me laulettiin kitaran säestyksellä aamun pikkutunneille.
Torstaina saavuttiin Tanskaan, missä yöpaikkana oli ala-asteen jumppasali Fredensborgissa. Tietenkin me kypsät ja vastuuntuntoiset aikuiset riehuttiin koko ilta!




Jennin tyynystä sai hienon hatun!

Illalla vielä leikittiin täysin rauhallisia ja väkivallattomia halileikkejä, sekä istuttiin piirissä purkamassa fiiliksiä matkasta... Oli tosi haikeaa tajuta, että jäljellä on enää yksi päivä.
Toissapäivänä sitten ajettiin Ruotsin läpi, käytiin Tukholman Ikeassa syömässä lihapullia ja mentiin laivaan. Lauantaiaamuna oltiin tosiaan Turussa, leikittiin vielä pari hittileikkiä linja-autoasemalla ja hyvästeltiin toisemme...

Nyt on todellakin tyhjä olo (oon kirjoittanut tätä pian kolme tuntia :SSS). Huomenna Tampereelle, palaan asiaan taas joskus.