Oon blondi taas ja peilistä katson minä itse jonkun kaamean maantienvärisen äidinkielenopettajasta käyvän tylsimyksen sijaan. Oon myös ehkä saanut vähän liikaa aurinkoa (erittäin pukevaa) vaikkei täällä mikään helle varsinaisesti olekaan. Aurinko paistaa ja elämä hymyilee: oon ehtinyt kolmessa päivässä onnellisesti työntää jonnekin passiivisen muistin perukoille sellaiset ikävät asiat kuin kandin tekeminen tai typerät isotöiset kurssit tai kesätöiden hakemisen tai vaihtopapereiden täyttämisen... Ihailen vain kukkivia puita ja juuri puhjenneita narsisseja ja syön aamiaiseksi pina coladan makuista jugurttia (vaihtoehtona olis myös strawberry cheesecake) :D I like it here! (Tosin mulla on tästä vähän huono omatunto, kun tykkään kyllä Suomesta ja se on mun kotimaa, mutta silti aina tänne tullessani näen itseni tulevaisuudessa asumassa jossain muualla kuin siellä...)

Brrh... Ihanaa herätä nenänpää melkein kirjaimellisesti jäässä. Ulkona on tosi kivan näköistä, mutta taidan tyytyä ihailemaan sitä nän ikkunalasin läpi, varsinkin kun munkin supervastustuskykyni alkaa rakoilla ja olo on aamu aamulta tukkoisempi. Pitäisi nukkua kunnolla, mutta nyt tapahtuu ihan liikaa, ja lisäksi haluan saada kaiken mahdollisen tehtyä ennen Amerikkaa. Käyn niin suurilla kierroksilla, että iltaisin tuntuu melkein mahdottomalta sammuttaa itseään... Oon ihan hirveän innoissani melkein kaikista keskeneräisistä projekteistani, ja haluaisin ehtiä paneutua niihin, mutta kun aika ei tunnu riittävän mihinkään, niin hajoan vain entistä pahemmin. Aamulla laitan kahvin tippumaan ja avaan tietokoneen, samoin iltapäivällä tai illalla kotiin tullessani ja kone sammuu vasta joskus puolenyön aikoihin (mikä jo sinänsä mulle on ihan poikkeuksellista, koska oon niin huono valvomaan ja tykkään tehdä kouluhommat päivällä mahdollisimman pitkälle että saan illalla sit olla rauhassa)... Lisäksi oon koukuttunut sen uuden lifestyle-kanavan, livin, ohjelmistoon. Tosi kätevää kun yhdeltä kanavalta tulee jatkuvalla syötöllä aivotonta ohjelmaa, jota voi pitää "seurana" taustalla. Ja Ellen DeGeneres-show'sta tykkään oikeastikin.

Vitsi mun elämäni kuulostaa oikeasti säälittävältä :D Kaikkein kamalinta on ettei se kauheasti edes haittaa mua... Mulla on yksi hirmu kiva käännös tekeillä, ja oon tutustunut suprajohteiden ja fuusioenergian jännittävään maailmaan tässä viime päivinä. Onneksi kuitenkin perjantaina pääsee pois, avaamaan tennarikauden ja ostamaan kunnon purkkaa! America, here I come...! Viimeistä kertaa.

Alkoholiongelmia, tavallaan

Mun piti pyhittää koko tämä viikonloppu koulutöille ja yleiselle tehokkuudelle, mutta päädyin silti baariin. Syytän siitä vertaispainetta, kun kuulemma on säälittävää olla yksinäinen opiskelija joka ei edes lähde kavereiden kanssa baariin. En mä halua olla säälittävä, mutta toisaalta en enää nykyisin viihdy baareissa hirveän hyvin. Tai en tiedä oonko koskaan viihtynytkään, mutta joskus niissä sentään oli uutuudenviehätystä. Joskus kävin myös opiskelijabileissä, joiden hyvä puoli on se että siellä on aina tuttuja. Eipä sillä, etteikö Dynamonkin naamat alkaisi vähitellen käydä tutuiksi, mutta koska mä en osaa ruveta juttelemaan vieraiden kanssa, tuttujen naamojen viihdyttävyysarvo jää aika vähäiseksi... Muutenkin pystyn nykyisin ajattelemaan ihan liian kirkkaasti, koska en tykkää olla humalassa, ja vaikka (lähes) selvänä olo on lähinnä lisännyt mun viihtymistä hiukan, tajuan silti aika ajoin, ettei mulla ole aavistustakaan miksi oon siellä missä oon. Yleensä siinä kohtaa, kun kello on suunnilleen puoli kolme, eikä enää ole toivoakaan ehtiä nukkua kunnolla joten yhtä hyvin voi jäädä pilkkuun asti, ja muu jengi alkaa olla suurelta osin örvellyskunnossa, ja omakin olo on lähinnä väsynyt ja turhautunut. En tajua miten tällainen tekee musta vähemmän säälittävän.

Tänä perjantaina oli sinänsä ihan hauskaa. Sain ilmaiseksi gintoniceja ja vaikka dj olikin huono (ja tyly!) muuttui sekin vaihtareiden seassa tanssahdellessa lähinnä koomiseksi. Ihan onnistunut ilta siis, varsinkin kun sain jälleen vähistä yöunista johtuvan ylettömän tarmonpuuskan seuraavana aamuna, ja pesin pyykkiä, luin proseminaarikirjaani huomattavasti eteenpäin ja osallistuin vihdoin yhteen ryhmätyökeskusteluun... Mutta silti mietin vain, millä mä oikein arvotan elämääni, tai millä perusteilla sitä voi pitää onnistuneena tai epäonnistuneena. Oonko onnistunut, jos saan aikaan mahdollisimman paljon? Vai silloin kun puoli viikonloppua menee koomassa toipuen yhdestä illasta joka oli ehkä hauska ehkä ei (ei pysty enää muistamaan)...? Onhan se ihan viihdyttävää kun joku sekoilee (varsinkin kun sitä katselee vierestä itse vain ihan vähän nousuhumalassa) ja sitten myöhemmin muistella sitä. Ehkä tämä on sitä Elämää jota sitten myöhemmin kaiholla muistellaan, mutta jotenkin mä haluaisin jotain muuta. Ja aina kun mietin tätä, alan kaivata partiota. Sitä, että porukalla nähdään etukäteen vaivaa ja suunnitellaan jotain hauskaa joka sitten oikeasti toteutetaan. Tuntuu ettei kellään ole enää aikaa. Että velvollisuudet on nielaisseet meidät kaikki (minkä kyllä täysin ymmärrän), ja että ainoa mihin viitsitään panostaa on bileet. Puhutaan että olisi kiva tehdä sitä ja tätä, lähteä sinne ja tänne, mutta ei kuitenkaan ikinä oikeasti tehdä eikä lähdetä. Mun mielestä se on paljon säälittävämpää, kuin opiskeleminen viikonloppuna.

Haluaisin mennä rusettiluistelemaan, pulkkamäkeen (saa nyt nähdä onko se enää tänä talvena mahdollista, kun ulkona sataa taas vettä, yök) ja laskettelemaan, keväämmällä lähteä viikonlopuksi vaeltamaan, kesällä tehdä autoretki Yyteriin tai pitää piknikejä... Mennä moikkaamaan opiskelukaveria Brysseliin. Vaikka oikeastaan mun on aika turha marista tästä, kun en itsekään tee niin hirveasti mitään sen eteen, että mikään näistä toteutuisi.