11.01.2010
Vihdoin sain koottua itseäni sen verran, että kirjoitan vuoden ensimmäisen päivityksen. Tai siis lähinnä ehdin ekaa kertaa loman jälkeen tylsistyä niin moneksi minuutiksi, että piti ihan miettiä, mitä sitä tekisi. Olen ehtinyt reilun viikon olla Ranskassa, ja ainoa asia mistä muistan jossain Suomessa käyneenikään, on kaksi Fazerin suklaalaatikkoa hyllyn päällä. Toimintaa on jälleen riittänyt…
Uudenvuoden jälkeen palasin illaksi kotiin Tampereelle pakkaamaan matkalaukun ja nukkumaan ennen lauantain matkustusrumbaa: bussi Helsinkiin, lennot Helsinki-Kööpenhamina-Pariisi, bussi lentokentältä rautatieasemalle ja junamatka Grenobleen. Suurin piirtein siihen junamatkaan asti kaikki meni täydellisesti. Lennot olivat ajallaan, ja bussi tuli pysäkille kolme minuuttia sen jälkeen kun olin käynyt odottamaan. Olin siis Gare de Lyonilla hyvissä ajoin ennen junan lähtöä, aikataulun mukaan varttia vaille kahdeksan. Oletettua lähtöä… Kahtakymmentä vaille taululle ilmestyi tieto, että juna Grenobleen lähtee luultavasti 20 minuuttia myöhässä. Kahdenkymmenen minuutin odottelun jälkeen arvio muuttui 40 minuuttiin, ja tässä vaiheessa ympäriltä kuului jo melko kiukkuista manailua. Lopulta, vajaa tunti aikataulusta myöhässä, juna saatiin oikealle laiturille, ihmiset sisään ja juna liikkeelle. Lyonissa vielä seistiin jokunen kymmenen minuuttia asemalla odottamassa jostain mulle epäselvästä syystä poliiseja. Saavuin Grenobleen puolenyön paremmalla puolen, melko nuutuneena ja silmät juuri ja juuri auki pysyen. Onneksi mulla oli kyyti valmiina tilattuna kotiovelle asti :)
Sunnuntain sain vielä lööbailla ihan rauhassa, mutta maanantaina odotti karu paluu karuun todellisuuteen. Viikko aikaa tenttien alkuun, erittäin huonon arvosanan kanssa palautettu kotitehtävä sekä viikonloppuna odottava retki pikkupartiolaisten kanssa nostivat kaikki joksikin aikaa verenpainetta aika reilusti… Päätin kuitenkin nousta kaiken tämän yläpuolelle, ryhdyin kertaamaan Yhdysvaltain äärettömän kiehtovaa historiaa ja palaveerasin Chloén kanssa viikonlopun valmisteluista. Mielialaa kohottivat yhdessä rysäyksessä valkoiseksi muuttunut kaupunki sekä torstai-illan galettes des rois –ilta Berliozissa.
Vihdoin sain koottua itseäni sen verran, että kirjoitan vuoden ensimmäisen päivityksen. Tai siis lähinnä ehdin ekaa kertaa loman jälkeen tylsistyä niin moneksi minuutiksi, että piti ihan miettiä, mitä sitä tekisi. Olen ehtinyt reilun viikon olla Ranskassa, ja ainoa asia mistä muistan jossain Suomessa käyneenikään, on kaksi Fazerin suklaalaatikkoa hyllyn päällä. Toimintaa on jälleen riittänyt…
Uudenvuoden jälkeen palasin illaksi kotiin Tampereelle pakkaamaan matkalaukun ja nukkumaan ennen lauantain matkustusrumbaa: bussi Helsinkiin, lennot Helsinki-Kööpenhamina-Pariisi, bussi lentokentältä rautatieasemalle ja junamatka Grenobleen. Suurin piirtein siihen junamatkaan asti kaikki meni täydellisesti. Lennot olivat ajallaan, ja bussi tuli pysäkille kolme minuuttia sen jälkeen kun olin käynyt odottamaan. Olin siis Gare de Lyonilla hyvissä ajoin ennen junan lähtöä, aikataulun mukaan varttia vaille kahdeksan. Oletettua lähtöä… Kahtakymmentä vaille taululle ilmestyi tieto, että juna Grenobleen lähtee luultavasti 20 minuuttia myöhässä. Kahdenkymmenen minuutin odottelun jälkeen arvio muuttui 40 minuuttiin, ja tässä vaiheessa ympäriltä kuului jo melko kiukkuista manailua. Lopulta, vajaa tunti aikataulusta myöhässä, juna saatiin oikealle laiturille, ihmiset sisään ja juna liikkeelle. Lyonissa vielä seistiin jokunen kymmenen minuuttia asemalla odottamassa jostain mulle epäselvästä syystä poliiseja. Saavuin Grenobleen puolenyön paremmalla puolen, melko nuutuneena ja silmät juuri ja juuri auki pysyen. Onneksi mulla oli kyyti valmiina tilattuna kotiovelle asti :)
Sunnuntain sain vielä lööbailla ihan rauhassa, mutta maanantaina odotti karu paluu karuun todellisuuteen. Viikko aikaa tenttien alkuun, erittäin huonon arvosanan kanssa palautettu kotitehtävä sekä viikonloppuna odottava retki pikkupartiolaisten kanssa nostivat kaikki joksikin aikaa verenpainetta aika reilusti… Päätin kuitenkin nousta kaiken tämän yläpuolelle, ryhdyin kertaamaan Yhdysvaltain äärettömän kiehtovaa historiaa ja palaveerasin Chloén kanssa viikonlopun valmisteluista. Mielialaa kohottivat yhdessä rysäyksessä valkoiseksi muuttunut kaupunki sekä torstai-illan galettes des rois –ilta Berliozissa.
Meitä oli koolla jälleen sekalainen seurakunta eri kansallisuuksia: Liz ja Becca Englannista, Mairi Skotlannista, Mikey USAsta, mä ja Kaisa ihan Suomesta, virolainen Kati, saksalainen Simone sekä kaksi turkkilaista tyttöä (Ece ja toinen jonka nimeä en muista). Mikey seurueen nuorimpana joutui kömpimään pöydän alle ja valitsemaan kenelle leikattu pala galettea menee. Mä sain ”pavun” eli pienen hevosmiesfiguurin, ja sain illan kuningattarena kunnian käyttää kruunua :D
Perjantaina poistuin neljän seinän sisältä vain lounaalle Maximen kanssa, muuten kökötin uskollisesti pöydän ääressä kertaamassa maanantain tenttiin, sillä tunnen itseni sen verran hyvin, että partioviikonlopun jälkeen kykenen lähinnä mekaaniseen suihku-ruokaa-nukkumaan-rutiiniin… Lähtö oli kymmenen maissa lauantaiaamuna, ja viimeiseen asti jännitettiin miten nousu leirikeskukseen vuorille onnistuu, sillä perjantaina pyrytti koko päivän raskasta nuoskalunta, ja liikenne mateli jopa alhaalla kaupungissa liukkaan kelin vuoksi. Lauantaina sade oli kuitenkin lakannut, ja kun vanhemmilla oli autoissa lumiketjut, päästiin liikkeelle ongelmitta. Ylhäällä odotti hyvinvarustettu (ja taivaan kiitos hyvin lämmitetty!) leirikeskus keskellä idyllistä laaksoa, lunta oli polveen asti ja pakkasta lauantaina vajaa kymmenen astetta.
Retkelle osallistui 37 lasta (jeannettet sekä louvetaut eli saman ikäiset pojat) sekä kahdeksan johtajaa, ja voitte kuvitella sitä hulinan määrää… Ekan päivän ohjelmaan kuului totta kai lumessa riehumista, pulkkamäkeä, lupausten anto ja illalla rastirata sisätiloissa. Mä ja Chloé käytiin katsastamassa lähiympäristö seuraavan aamun suunnistusreitin valmistelemiseksi ja käytettiin samalla hyväksemme tilaisuus kieriskellä lumessa ja koelaskea pulkkamäki ;) Vähän ennen yhtätoista (kun olin jo kuolemanväsynyt, toisin kuin armaat lapsoset, ja mietin miksi mä kerta toisensa jälkeen lähden näihin juttuihin mukaan) saatiin vihdoin viimeinenkin muksu petiin ja taloon laskeutui siunattu hiljaisuus… Tauoton meteli yhdistettynä vieraan kielen puhumiseen on melko uuvuttava yhdistelmä. Nukkumaan pääsin kuitenkin vasta puoli kahden maissa, johtajapalaverin jälkeen.
Pojat tekivät ilmeisesti oman ennätyksensä heräämällä jo puoli seitsemältä, minkä jälkeen varmaan yksikään johtaja ei saanut enää silmäystäkään unta. Yhdeksään mennessä saatiin jopa aamiaista, kun François ja Sebastien palasivat boulangeriesta tuoreen leivän ostoreissulta… Tällaista luksusta ei koskaan ikinä edes harkittaisi partioleirillä Suomessa, saatika juustoja jälkiruokana sudenpentuikäisille. Vive la France! Loppupäivän mä onnistuin välttelemään sisällä vallitsevan kaaoksen siivousta viettämällä melkein koko ajan aterioita lukuunottamatta lasten kanssa ulkona huikaisevassa auringonpaisteessa. Aamulla tosiaan jäljitettiin lumimiestä suunnistustehtävässä, ja iltapäivällä oli vuorossa the ultimate fight, chasse aux yétis! Ettekä kyllä ikinä arvaa, kuka joutui olemaan se lumimies… Tunnin ajan mä ja kolme muuta johtajaa paettiin lähes kirjaimellisesi henkemme edestä 35 lasta (kaksi poti sisällä mystisiä vatsakipuja), ehkä ihan hiukan haasteellisessa maastossa: polveen asti lunta ja jyrkästi kohoava vuorenrinne. Mahtavaa!
Illalla palasin kotiin läpimärkänä ja umpiväsyneenä, mutta tyytyväisenä viikonlopun saldoon. Sekä lumessa riehuminen että lasten spontaanius saivat mut muistamaan miksi näihin reissuihin kannattaa ehdottomasti lähteä mukaan. Yksi meidän tytöistä sanoi mulle valmistautuessaan nukkumaan ”je te trouve très jolie, Anna”, ja toinen halusi välttämättä hieroa mun hartioita sunnuntai-iltapäivänä :)
(Kotimatkalla ratikassa palasin taas rytinällä maan pinnalle, kun vastapäätä istunut mies kaivoi taskustaan ilkeän näköisen puukon ja alkoi kaivertaa nimikirjaimiaan huolettomasti penkin istuinosaan… Välillä sama kaveri tuijotti ympärilleen, kuin odottaen jonkun paheksuvaa katsetta ja tekosyytä alkaa rähinöidä. Mä pidin katseeni aika tiukasti ikkunassa, mutta en silti voinut välttää näkemästä silmäkulmasta tyypin takin sisällä vapaana kiipeilevää rottaa. Hyi…!)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti