Vihdoin!

Jes, muutto on ohi! Ensimmäinen siis, Turusta Tampereelle. Helpottavaa ja ihanaa, jännäsin eilen koko päivän mahtuuko mun tavarat äitin auton peräkonttiin (vaikka mulla ei enää olekaan huonekaluja, omistan silti pesukoneen ja säkki- ja laatikkokaupalla sitä surullisen kuuluisaa roinaa). Aika tiukille meni, vikat kamat survottiin sisään ja takaluukku nopeasti kiinni… Mutta kaikki tuli kerralla Tampereelle eikä mun tarvinnut lähteä uudelleen sompailemaan Turkuun muutaman laatikon takia. Ilmeisesti oon kuitenkin onnistunut unohtamaan noin puolet omaisuudestani, Anna on lähettänyt varmaan yhdeksän viestiä facebookissa päivän aikana raportoidakseen jälleen uusista löydöistä. Hups.

Tänään oon viettänyt laatuaikaa lomailevan siskon ja sairaslomailevan äitin kanssa. Meidän koira oli antanut äitille kyytiä viime viikonloppuna lenkillä. Ilmeisesti ohikulkenut juoksussa oleva narttukoira oli saanut Alpon syöksymään huumaantuneena perään, kiskaisten remmin toisessa päässä olleen äitin koko 45 kilon painonsa voimalla mukaan. Isin mukaan “tossut vaan viuhahti ja tanner tömähti”. Ja kädet on aika komeilla naarmuille… Onneksi tämä siis kuitenkin tarkoittaa mukavia lomapäiviä tyttärien kanssa, joten tänään aamulle suunnattiin Ikeaan etsimään piristystä olohuoneeseen. Mä tietysti pohdin jo kovasti, mitä kaikkea voin ostaa huoneeseeni Ranskassa, vaikka suurin osa löytyneistä ihanuuksista ei ehkä kuitenkaan tule sopimaan oransseihin seiniini!

Ostoskärry tuli jälleen kerran täyteen (Ikean ihmeitä, sinne ei vaan voi lähteä hakemaan vain yhtä tai kahta juttua). Erityisen ihana on olkkarin uusi karvalankamatto, joka on täsmälleen ruohonvihreä <3 Äiti ei taida vielä olla ihan vakuuttunut, se pohti moneen kertaan ääneen, onko se nyt kuitenkin liian ärmäkkä. Tarkoitus oli piristää, eikö?

Lopun päivää oon yrittänyt katsoa vähän kamojani läpi. Päähän ei vaan ihan vielä mahdu, että olen lähdössä ensi viikolla. Vanhempien luona ollessani unohdan aina kaikki huolet ja stressin vähäksi aikaa ja taannun takaisin lapsuuteen… Valitettavasti laukut ei vaan pakkaudu ihan itsestään, joten pakko kai ryhdistäytyä jossain vaiheessa.

Sain tänään hyviä uutisia, kerron sitten, kunhan saan todistusaineiston käteen :) (vaik suurin osa varmaan arvaakin mistä on kyse…)

Parempi mieli

I’ve had a really nice day today and I’m feeling lots better already! It didn’t start that rosy at all but kept getting better towards the evening. I had a really lazy morning, I was going through some blogs and realized first around noon that it would probably be a good idea to get dressed since I had promised to drop off that flea market stuff at my friends place at 1pm and an hour later I had a meeting at this office that offers councelling for people who want to start their own business (I won’t go into details yet but I’ll definitely tell you more about this a bit later).

So I made my best effort to look decent for the meeting, then threw together everything I needed and was about to rush out the door when I realized it was raining (pouring!) outside. So I put on my mum’s raincoat, or rather rain cloak, which is pretty nice since it covers you up from head to knees and I was also wearing my rubber boots so I thought I wouldn’t get too wet. But then again I had to carry my stuff (one big plastic bag and a shoe box full of pretty heavy items) on a bike… Didn’t feel at all that glamorous to push it all through the city with water trickling down my face and my hair constantly falling on my eyes. But I managed it and luckily my friend invited me in for a while and even prepared me some coffee :)

We had a really nice little chat and after that I realized I would have to half run through the city centre to be on time in the meeting but I managed it (and it had stopped raining so I didn’t need to wear the cloak which, though practical, isn’t that pretty). The meeting was really short but I got all the information I needed so I was pretty happy.

During the afternoon I cleaned up in my room, packed some more clothes and washed two windows (I couldn’t find the “key” to open them, though, so only the insides were washed - which I was pretty happy about since in Finland we have triple windows and it’s a real pain to wash them all… believe me, I washed all the windows at my parents place during the Easter holiday!). So I was feeling very productive and decided I should have a free evening. Free from the stress, that is.

So I took a short walk in the sunshine (it was still pretty chilly) and watched one episode of Ugly Betty with my favorite kind of ice cream which you can only get in Finland (in no other country people would like it, I don’t know what this tells us about Finns :D). I was just thinking that this is one more thing I’m going to miss about Finland when I move to France but then I decided I need to stop thinking about everything I will miss and instead concentrate on the positive sides.

First of all, I will be able to spend all my weekends with my lovely boyfriend who was already planning some excursions for this summer: what do you say about a champagne festival in the French country side? Or about la nuit du vin (“the night of wine”) somewhere near Avignon later this summer? I think it sounds lovely! I have a few other places in mind, too. :) Of course the most important is for us to be able to actually see each other and spend some quality time together every week!

I’m also looking forward to seeing the Alps from my window first thing when I wake up! I’ve really missed the mountains around me and will most definitely use every chance to go hiking.
And finally I’m dying to get back to my favorite fruit and vegetable store!!! I just get so sad when I want to by some fresh food here in Finland, especially during the winter, and I can’t wait to have the quality and the selection they have in France.

Thinking about all this I genuinely feel that I’m the luckiest girl in the world :) Now I think I’ll curl up in my bed and try to finish reading The Virgin Suicides since I’ll have to hand it back to my friend from whom I borrowed it before I leave the city wednesday.

Muuttoahdistusta

Enää kaksi päivää muuttoon! Huoneessa alkaa näyttää aika autiolta… Onnistuin myymään suurimman osan huonekaluistani, lisäksi oon vienyt tavaraa kierrätykseen ja tänään vien pari kassillista lakanoita ja astioita kaverille, joka on ystävällisesti luvannut kuskata ne TYYn kirpparikeräykseen ensi syksyn vaihtareita varten. Suurin osa irtaimistosta odottaa kasseissa ja nyssäköissä huoneen lattialla keskiviikkoa, ainoastaan vaatteet ja loput keittiötavarat tarvii vielä pakata. Huh!

Eilen alkoi vähän ahdistaa koko muutto ja illalla itkuisena mietin, haluanko tätä ollenkaan. Haluanko oikeasti jättää kaiken vain että saan olla samassa maassa monsieur’n kanssa? Kävin iltapäivällä pitkällä lenkillä (aluksi aioin juosta, mutta reilun vartin jälkeen polvi alkoi taas vihoitella siihen malliin että päätinkin kävellä) Halisen pelloilla ja metsissä ja pysähdyin Aurajoen rantaan nauttimaan auringonpaisteesta ja hiljaisuudesta (jota tosin kesti noin kaksi minuuttia, sitten puskista rynnisti hirveä turistilauma kävelysauvoineen, vyölaukkuineen ja karttoineen, mitä ihmettä…?). Ehdin siinä kuitenkin muistaa, miten viimeksi poissa ollessani kaipasin Suomen luontoa ja kotiovelta alkavaa metsää. Ja kotia ja saunaa ja kesää…

Ongelma on lähinnä se, että haluaisin kaiken yhtä aikaa. Haluan asua lähellä Maximea mutta toisaalta myös perhettä ja kavereitani Suomessa. Haluan Suomen kesän, mutta en kestä talvea täällä muuta kuin pieninä annoksina… Hankalaa.

Yöunien jälkeen oon kyllä taas vakuuttunut siitä, että oon tehnyt ihan oikean ratkaisun, ja että kyllä tästä vielä tulee jännää ja kivaa! Kunhan vain saisin kamalan muuttorumban pois alta.

Nostalgiaa

Näin yhden tärkeimmistä ja parhaista ystävistäni tänä iltana vikaa kertaa luultavasti melko pitkään aikaan. Hyvästien (edes väliaikaisten) sanominen on aina yhtä kamalaa…  Kotimatkalla teki mieli parkua, mutta onneksi piristyin hiukan siitä, että kesäinen Turku oli niin uskomattoman kaunis. Kesän ihanuutta ei osaa ollenkaan arvostaa samalla tavalla, jos ei ensin ole kärsinyt puolen vuoden hyistä viimaa, hämäriä päiviä ja pimeitä öitä, paukkupakkasia ja räntäsateita. Nyt tekee mieli riehua aamusta iltaan ihan niin kuin pihapuskien pikkulinnut, jotka aloittaa viiden maissa aamulla ja jatkaa puolille öin… Inhottavaa vain joutua lähtemään pois kaiken tämän keskeltä!

Tässä taisi jäädä itse kuvauksen kohde hiukan tummaksi, mutta tykkään kuvan tunnelmasta ja erityisesti ihanasta kesän valosta. Vietin tänään ihanan iltapäivän hyvässä seurassa, ulkona auringonpaisteessa ja tuulessa. Mulle tulee ihan hirveä ikävä kaikkia ihanaisia ihmisiä (kuten myös Suomen kesää)…

HuK!

Kävin tänään viemässä opintrekisteriotteen ja hakemuspaperin tiedekunnan kansliaan, ja ensi torstaina olen sitten virallisesti HuK! Jee, hyvä minä! Pää oli melko tyhjä kun tulin ulos kansliasta ja astuin Juslenian ja Signumin väliseen metsikköön… Jäin vähäksi aikaa sinne ihmettelemään, missä välissä tässä on ehtinyt tulla kesä ja muistelemaan talvista luistelua luennolta toiselle. Haikeaa…

Tämä biisi pelasti köhäisen ja puoli-kuumeilevan siivouspäivän aamun! Näin taas jotain kauheita seikkailu-unia, heräsin yöllä haukkomaan henkeä ja aamulla olin kuolemanväsynyt… Onneksi on YleX ja viikon tehobiisi :)

Byrokratiaa

Kuten ehkä jo mainitsin, mulla on siis asunto odottamassa Ranskassa. Olin jotenkin ajatellut, että kaikki on siis kunnossa, oon maksanut kuukauden vuokran etukäteen joten voin vain saapua paikalle kesäkuun alussa ja ruveta murehtimaan takuuvuokrista ja vuokrasopimuksista vasta siellä. Niinpä niin…

Jos haluaa vuokrata asunnon Ranskassa, on otettava huomioon ainakin kaksi aika tärkeää juttua. Ensinnäkin takuuvuokra. Ihan niin kuin Suomessa, Ranskassakin maksetaan suunnilleen kuukauden vuokraa vastaava takuu vuokranantajalle ennen muuttoa. Tämä raha on tarkoitettu lähinnä siihen, että jos vuokrasopimuksen päättyessä asunto on huonommassa kunnossa kuin sopimuksen alkaessa, vuokranantaja voi pitää rahan ja käyttää sen asunnon kunnostukseen. Ranskassa vuokranantajat (ainakin opiskelija-asuntoloissa…) pitää melko tiukasti kiinni takuurahoista ja käy kyllä ihan jokaisen pikku naarmunkin läpi, ettei rahaa tarvitsisi maksaa takaisin. Asuntojen kunnosta päätellen rahaa ei kuitenkaan hirveämmin tuhlailla kunnostustoimenpiteisiin…

Olin siis täysin valmistautunut maksamaan takuun ja varannut siihen rahaa budjetissani. Mutta koska kyseessä on Ranska, ei tämä tietenkään riitä.

Vuokranantaja haluaa aina varmistua siitä että saa vuokrarahat tilanteessa kuin tilanteessa, joten “opiskelijoilta ja muilta taloudellisessa ahdingossa olevilta” vaaditaan lisäksi takaaja. Takaaja on Ranskassa asuva, vähintään kolmen kuukauden vuokran verran kuussa tienaava henkilö, joka lupautuu maksamaan vuokran takaamansa henkilön puolesta tämän estyessä. Mulla on kuitenkin toistaiseksi voimassa oleva työsopimus ja tienaan itse tarvittavan määrän kuussa, joten kaikkien taiteen sääntöjen mukaan mun ei pitäisi joutua hankkimaan takaajaa. Valitettavasti se toimisto, josta me vuokrataan asuntomme, ei paljon mistään säännöistä piittaa, vaan vaatii kaikilta takaajan.

Juttelin tulevan työkaverini kanssa, ja hän neuvoi mulle muutaman toimiston, jotka toimii takaajana, jos ei muuten sellaista löydä. Ehdin jo riemastua, kun asia ratkesi näinkin helposti. Tarvitsin kuitenkin kämppikseltä joitain tietoja, joita toimisto vaati että voin tehdä pyynnön sinne. En saanut pariin päivään vastausta sähköposteihini, kunnes eilen sain tekstiviestin jossa Charlotte ilmoitti mulle, että oli soittanut vuokranantajatoimistolle eikä ne kuulemma hyväksy tällaista järjestelyä (tässä kohtaa alkoi jo pipo vähän kiristää). Sen sijaan voisin maksaa hänen vanhemmilleen etukäteen kolmen kuukauden vuokraa vastaavan summan ja ne voisivat olla mun takaajia.

Muuten ihan hyvä, mutta KOLMEN KUUKAUDEN VUOKRA??? Mistäköhän mun olis tarkoitus repäistä 1200 euroa, jotka sitten vain makoilisivat jossain tilillä siltä varalta etten satu maksamaan vuokraani ensi vuoden aikana… Ja miten voin luottaa siihen, että saan rahani takaisin kun muutan pois?

En pysty ymmärtämään, en sitten ollenkaan.

We are the champions

Wow, what a weekend! Not much of the beforehand planned hard work got done, I’m afraid…
Friday night I was watching a film, in peace and quiet, minding my own business, when suddenly I heard a huge roar from downstairs. Nothing to worry about, this has been happening ever so often during the last few weeks: there were the Ice Hockey World Championships going on and my dear neighbours love watching the games and drinking beer. The first roar was accompanied by a few others, which could only mean one thing : Finland was going to be in the final against our beloved enemy, Sweden. Yay!

I usually don’t watch hockey, but World Cup final is an exception. The last time we won was 16 years ago - I was only seven years old but I still remember how big a thing it was, people singing and shouting and crying in the usually so quiet streets of Tampere. So this time I thought it would be fun to go and watch the game somewhere public. We went to a bar with a bunch of friends. It was really crowded and the ambiance was grrrrrreat. The first two periods Sweden was completely controlling the game, I could hardly watch it and I sensed everyone around me being very tense. Then in the end of the second period the Finnish team got their first goal and in the third period they just kept shooting, goal after goal after goal, and everybody in the bar was on their feet shouting and applauding. It felt so surreal…

Of course there was a party afterwards. There was a huge crowd on the market place, people were hugging each other and singing and just shouting random things at strangers, cars drove around the city centre honking their horns and of course a few guys felt obligated to make a tour of the market place with nothing on except for socks and shoes (some sense of self-protection there, there were broken beer bottles everywhere, I even got a good deal of some Karjala in my shoe). My throat was all sore for all the shouting and singing when we finally got home at 2:30am with my room-mate.
I know many people think it’s stupid to go all crazy about a match of hockey and to some extent I agree. There has been some fights in Lapland on the border of Finland and Sweden because the Finnish people went to the Swedish side to party and I find that all this drunken bluster about beating the crap out of them is just sad and embarrasing. Of course it feels good to win but why go rub it on their faces? They already feel bad enough…

But apart from all this, it was good to have some fun and to see such a spontaneous joy on the faces of people. We only win the World Cup so often, so why not make the most out of it? 90 % of the time it’s dark and cold in this country and everything is pretty much dead, so I really don’t get people being all annoyed for one night (well, okay, maybe even two or three) of noise and mess in the streets. Peace and love, everyone <3

Well anyway, this is pretty much why I haven’t even started packing my stuff yet. I’m moving out next week and before that everything needs to be in boxes… Plus, I need to take care of some bureaucracie which is driving me crazy! Maybe a bit more about that tomorrow, now I’m dead tired.

I know, I know, my flag is a bit small (it was actually inspired by one of those tooth pick Swedish flags you get with your köttbullar in Ikea)… But it’s not about the size of the flag, it’s about how you use it!

Kaunis Turku <3

Isère, syyskuu 2009. Näihin maisemiin palaan vajaan kuukauden päästä!

Prologi

Taas kerran pakkaan tavaroitani, taas kerran lähden pois ystävien ja perheen luota, taas kerran yritän selvitä järjissäni ranskalaisesta byrokratiasta. Vielä kuukausi sitten kuvittelin, että viettäisin ainakin seuraavan vuoden edelleen Suomessa, kirjoittaisin gradun valmiiksi, ottaisin ilon irti opiskelijaelämän viime hetkistä. Sitten ranskanopiskelijoiden sähköpostilistalle ilmestyi työpaikkailmoitus, jossa etsittiin suomenkielistä työntekijää ranskalaiseen firmaan - Ranskaan ja kaiken huipuksi juuri Grenobleen missä vietin vaihtarivuoteni ja missä myös sattuu asumaan ihan ikioma ranskalainen monsieur’ni! Lähetin hakemuksen samantien ja seuraavan viikon loppuun mennessä olin saanut paikan. Nyt joudun siis reilun kuukauden varoitusajalla hoitamaan muuton Ranskaan…

Ensimmäinen huolenaihe oli asunnon löytyminen Suomesta käsin. Löysin onneksi pari nettisivua, joilla voi etsiä kimppakämppiä tai uusia kämppiksiä vanhojen tilalle. Laitoin sähköpostia noin jokaiselle mielenkiintoisen näköiselle tyypille (skippasin kaikki “hei, meitä on neljä poikaa ja etsitään mieluiten tyttö-kämppistä tasapainottamaan sukupuolijakaumaa!” -ilmoitukset…). Sivustot oli tietenkin tehty tosi ovelasti niin, että kommunikointi ilmaisella perustilillä oli lähes mahdotonta, mutta lopulta onnistuin piilottamaan sähköpostiosoitteeni ilmoitukseen (oon edelleen aika ylpeä tästä). Muhun otti yhteyttä Charlotte, joka vaikutti tosi mukavalta. Maxime kävi katsomassa asuntoa mun puolesta, ja luotin totta kai sen arvioon kun se sanoi että kämppä on ihan täydellinen.
Seuraavana harmaita hiuksia aiheuttavalla listallani on tämänhetkisen asunnon tyhjentäminen ja erityisesti se, mitä teen kaikille tavaroilleni. Saan mukaani vain yhden matkalaukullisen tavaraa ja luultavasti postitan myös jotain, mutta luulen että joudun joko heittämään pois tai myymään aika ison osan. Surullista, ja vaikeaa! Yritän vakuuttua siitä etten tarvitse kaikkea: osa kamoista on lojunut laatikoissa siitä lähtien kun ne sinne pari vuotta sitten pakkasin edellisen Ranskaan muuton yhteydessä. Loogisesti tämän pitäisi tarkoittaa, että voin ihan helposti luopua tavaroista mutta kun ne on kaikki vielä ihan hyviä ja käyttökelpoisia! Pitää kai soittaa äitille, se tietää aina mitä tehdä.

Don't cry because it's over...

Toukokuu jo! Äkkiä kirjaimellisesti loputtomalta tuntuva kevätlukukausi onkin ohi. Tai on mulla vielä kaksi tenttiä ja kaksi esseetä tekemättä (niiden jälkeen voin hakea kandinpaperini hum. tdk:n kansliasta, uskomatonta), mutta oikeastaan päällimmäisenä mielessä pyörii muutto ja Ranska ja työt.

Kaikki tapahtuu niin hirveän nopeasti, vielä viime syksynä ajattelin että mulla on edessäni vähintään kaksi vuotta yliopistolla, ja vaikka Suomen talvi ja hirveä kurssimäärä sekä G-juttu vähän ahdistikin, olin sentään iloinen siitä että olin täällä "oman elämäni" ja kavereiden ja perheen luona. Nyt suunnitelma meni ihan uusiksi, opiskelukaverit menee graduseminaariin ensi syksynä ja osa luultavasti jopa valmistuu ennen kuin mä tulen takaisin tuskailemaan omani kanssa, en pääse ahdistumaan niiden kanssa yhdessä Signumin kirjastolle tai viettämään ajatellaan-jotain-muuta-kuin-gradua-laat

uaikaa, vaan saan hoitaa tämän kaiken sitten yksin...

Tuntuu vähän jopa haikealta. Nytkö se jo on ohi? Tällä viikolla vietin kaksi täyttä päivää yliopistolla kaunokirjallisen kääntämisen parissa, nyt romaani on valmis lähetettäväksi kustantajalle ja olo tyhjä. Ei enää pitkiä perjantaita Rosettan opettajankäytävän kokoushuoneessa, ei lounasta Hörhölässä ja iltapäiväkahveja luokassa, ei väsymyshysteriaa milloin mistäkin lipsahduksesta. Keskiviikkona me luettiin otteita romaanista oppiaineen proffalle, jonka ilmeet olivat näkemisen arvoisia erityisesti tekotissi-kohdassa, ja iltapäivän päätteeksi skoolattiin kuohuviinijuomalla projektin loppumista. (joskus vuoden parin päästä voitte ruveta etsimään Sammakolta Olivier Adamin romaania jonka nimi saattaa olla - tai mitä luultavimmin olla olematta - "Keski-ikäisen angsti").
Surullista. Tuskin koskaan enää näen näitä ihmisiä näin säännöllisesti, tuskin koskaan enää yliopistolla syntyy samaa yhteisöllisyyden tunnetta...

Tietenkin tiedän, että ne kaikkein tärkeimmät ja rakkaimmat eivät unohdu eivätkä unohda, mutta etäisyys vaikuttaa silti aina. Mulla on vähän ikävä kaikkia jo nyt vaikka olen vielä täällä! Olen aina ajatellut että sitten joskus aikuisena haluan asua ulkomailla ja viime syksynä haaveilin vakituisesta työpaikasta... Mutta nyt kun olen muuttamassa ulkomaille vakituisiin töihin, näenkin äkkiä todellisuuden molemmat puolet, ja lähteminen tuntuu hirveän vaikealta.