Kaikki tapahtuu niin hirveän nopeasti, vielä viime syksynä ajattelin että mulla on edessäni vähintään kaksi vuotta yliopistolla, ja vaikka Suomen talvi ja hirveä kurssimäärä sekä G-juttu vähän ahdistikin, olin sentään iloinen siitä että olin täällä "oman elämäni" ja kavereiden ja perheen luona. Nyt suunnitelma meni ihan uusiksi, opiskelukaverit menee graduseminaariin ensi syksynä ja osa luultavasti jopa valmistuu ennen kuin mä tulen takaisin tuskailemaan omani kanssa, en pääse ahdistumaan niiden kanssa yhdessä Signumin kirjastolle tai viettämään ajatellaan-jotain-muuta-kuin-gradua-laat
Tuntuu vähän jopa haikealta. Nytkö se jo on ohi? Tällä viikolla vietin kaksi täyttä päivää yliopistolla kaunokirjallisen kääntämisen parissa, nyt romaani on valmis lähetettäväksi kustantajalle ja olo tyhjä. Ei enää pitkiä perjantaita Rosettan opettajankäytävän kokoushuoneessa, ei lounasta Hörhölässä ja iltapäiväkahveja luokassa, ei väsymyshysteriaa milloin mistäkin lipsahduksesta. Keskiviikkona me luettiin otteita romaanista oppiaineen proffalle, jonka ilmeet olivat näkemisen arvoisia erityisesti tekotissi-kohdassa, ja iltapäivän päätteeksi skoolattiin kuohuviinijuomalla projektin loppumista. (joskus vuoden parin päästä voitte ruveta etsimään Sammakolta Olivier Adamin romaania jonka nimi saattaa olla - tai mitä luultavimmin olla olematta - "Keski-ikäisen angsti").
Surullista. Tuskin koskaan enää näen näitä ihmisiä näin säännöllisesti, tuskin koskaan enää yliopistolla syntyy samaa yhteisöllisyyden tunnetta...
Tietenkin tiedän, että ne kaikkein tärkeimmät ja rakkaimmat eivät unohdu eivätkä unohda, mutta etäisyys vaikuttaa silti aina. Mulla on vähän ikävä kaikkia jo nyt vaikka olen vielä täällä! Olen aina ajatellut että sitten joskus aikuisena haluan asua ulkomailla ja viime syksynä haaveilin vakituisesta työpaikasta... Mutta nyt kun olen muuttamassa ulkomaille vakituisiin töihin, näenkin äkkiä todellisuuden molemmat puolet, ja lähteminen tuntuu hirveän vaikealta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti