2012

On aika perinteikkään (ööh) vuosikatsauksen! Blogin hiljaiselo on tälle bloggarille tehnyt oikein hyvää, lähinnä siksi, että se on johtunut ahkerasta lomailusta <3 Nyt olen kuitenkin erittäin valmis palaamaan arkeen ja blogin pariin. Täältä siis pesee:
Mitä teit vuonna 2012 sellaista, jota et ole tehnyt aiemmin?
Asuin yhteisessä asunnossa jonkun muun miehen kuin isäni tai veljeni kanssa. Kävin ranskalaisella partioleirillä ja melkein hukuin telttaan. Nukuin viinipellossa.

Piditkö uudenvuodenlupauksesi?
Ei taaskaan mitään hajua, teinkö jotain lupauksia? Vastaan siis varmuuden vuoksi, että en.
Synnyttikö kukaan läheisesi?
Tänä vuonna ei kukaan kovin läheinen. Ensi vuodesta on näemmä taas sitten tulossa vauvavuosi…

Kuoliko kukaan läheisesi?
Ei kovin läheinen. Yksi vanha partiokaveri päätti itse päivänsä. :(

Missä maissa kävit?
Sveitsissä, Ruotsissa, Saksassa ja Venäjällä. Melkoinen reissuvuosi!
Sveitsi oli juuri sellainen kuin ajattelinkin, eli kaunis ja kallis, tehokas, hajuton ja mauton. Tukholma on aina ihana (kävin siellä sekä kesällä että talvella), ja haaveilen yhä, että joskus vielä asuisin siellä <3 Berliiniin en erityisesti ensinäkemältä tykästynyt, vaikka reissu olikin ihan hauska. Ehkä joskus vielä palaan silti.
Viimeisin valloitus, eli Pietari, oli hyytävän kylmä ja hämmentävä ristiriitoineen. Matkan aikana koko suuren itänaapurimme järjettömyys otti päähän niin moneen kertaan, että vannoin jo useaan otteeseen hylkääväni venäjän opinnot. Masokistista puoltani kuitenkin viehättävät tällaiset epäloogiset ja “vaikeat” maat - ehkä siksi myös Saksa ja Sveitsi tuntuivat tylsiltä matkakohteilta?

(Rento ja ruskea reissaaja Sveitsissä.)
Mitä haluaisit vuodelta 2013 sellaista, joka ei onnistunut vuonna 2012?
Elättelen pieniä ja vaatimattomia toiveita valmiista gradusta, maisterin papereista tai vaihtoehtoisesti harjoittelusta EU-komissiossa, ehkä myös jonkinlaisesta etenemisestä “urallani”. Aikuistumista siis ilmassa näin neljännesvuosisataisen olemassaoloni kunniaksi.

Mikä päivämäärä säilyy muistissasi vuodelta 2012?
Ainakin maailmanloppu, joka siis oli ja meni 21.12., jäänee elävästi mieleen. Myös elokuun neljäs päivä, joka toi mukanaan maailman parhaan kesäloman, oli ihan kiva.
Vuoden suurin saavutuksesi?
Elätin itseäni aika pitkälti koko vuoden omaa koulutusta vastaavilla töillä, mistä olen ihan kohtalaisen ylpeä. Harkinnassa on kyllä hankkia töitä myös toisilta tahoilta, koska BTI-jupakan jälkeen olen alkanut vähän tarkemmin miettiä palkkiotasoani ja yrittäjän työoloja…

…ja suurin epäonnistuminen?
Jotenkin koen epäonnistuneeni, kun mun gradu ei ole jo vähintäänkin ajatuksen tasolla vähintäänkin puolivalmis. Periaatteessahan olen ihan aikataulussa, mutta marras-joulukuun laiskottelu ahdistaa.
Kärsitkö vammoista?
Sairastin kurkunpääntulehduksen, korvatulehduksen, silmätulehduksen ja ärhäkän kesäflunssan. Verikokeet paljastivat myös erinäisiä vitamiinien puutostiloja, krhm. (siis mitä, eikö suklaassa olekaan kaikkea, mitä ihminen tarvitsee??)

Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Suomen kielikurssi Maximelle! Se osaa jo sanoa vaikka mitä!! Niin kuin esimerkiksi “en tahdo” ja “on perjantai-ilta, ja katson televisiota”. :D

Kenen käyttäytyminen ansaitsi kiitosta?
Maximen. Maailman parhaiden ystävieni, joita valitettavasti näen ihan liian harvoin :(

Kenen käyttäytyminen aiheutti ahdistusta?
Äitin ja isin. Lähes suora lainaus jouluaterialla (!) käydystä keskustelusta: “Ei kai nyt jollain kasvissyönnillä maailmaa pelasteta, kun Kiinassakin on jotain miljardi ihmistä.” Äly suorastaan säkenöi tämän keskustelun argumentoinnissa. Rauhallista joulua vaan kaikille <3

Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Näin loppuvuodesta ainakin tuntuu, että veroihin. Sekä Ranskassa että Suomessa. Totuudenmukaisempi vastaus kuitenkin lienee, että ruokaan ja matkustamiseen (juna-, lento- ja laivalippuihin).

Mistä innostuit eniten?
En ole erityisemmin innostunut mistään. Vuosi on ollut stressaavien ja seesteisempien kausien vuorottelua, mutta mitään hirveän inspiroivaa ei ole tapahtunut…

Mikä albumi / kappale tulee muistuttamaan sinua vuodesta 2012?
Aikamoinen korvamato ja toimiston hitti oli tämä (Brasiliassa talvehtinut sisareni onneksi osaa sanat ulkoa ja hoilaa biisiä harva se päivä…).
Partioleiriltä ja erityisesti vetiseltä jamboreelta jäi taas päähän tämä helmi (monestakin syystä).
Verrattuna tähän aikaan viime vuonna, oletko nyt onnellisempi vai surullisempi?
En oikeastaan osaa sanoa. Rennompi ihan varmasti ilman kahta uuvuttavaa työtä, taistelua Ranskan byrokratian kanssa ja erityisesti ilman maailman karseinta kämppistä.

Lihavampi vai laihempi?
Aika samoissa kai mennään?
Rikkaampi vai köyhempi?
Köyhempi. Kahdessa työssä ja olemattomassa vapaa-ajassa on toki puolensakin.

(Mauno-parka on kyllä lihonut viime vuodesta aika roimasti!)

Mitä olisit toivonut tekeväsi enemmän?
No vaikka panostanut enemmän graduun tässä syksyn aikana!

…entä vähemmän?
Katsonut Gilmoren tyttöjä kahvikuppi ja kudin kädessä. Veikkaisin, että tässä on myös päällimmäinen syy siihen, ettei graduhommat edisty. Saamattomuudella ei kuitenkaan välillä ole rajoja!

Miten aiot viettää joulun?
Vietin jo. Perheen kanssa aika perinteisesti, joskin ilman serkkuja ja mummuja, koska mun vanhemmat ei kuulemma kestä härdelliä… Suunniteltiin jo sisarusteni kanssa, että hankitaan sitten kaikki lapset yhtä aikaa ja tullaan kaikki yhtä aikaa myös joulun viettoon!
Jos voisit mennä ajassa taaksepäin ja muuttaa yhden hetken menneestä vuodesta, mikä se olisi?
Haluaisin muuttaa ihan yleisesti omia toimintatapojani. Tekemättömyydestä stressaamisen sijaan haluaisin joko tehdä reippaasti asiat tai sitten olla ihan reilusti vapaalla. Inhoan sellaista pitäis-mutta-ei-yhtään-huvita-löllöilyä… Jotain edistystä on jo ollut havaittavissa, ja töiden kanssa ongelmaa ei olekaan. Lähinnä vain se yksi g:llä alkava juttu rassaa…

(Ahkeraa työntekoa assistenttini avustuksella.)

Rakastuitko vuonna 2012?

En.
Kuinka monta yhden illan juttua sinulla oli?
Nolla.

Mikä oli mieluisin tv-sarja, jota seurasit?
Telkkarista seurasin lähinnä vain Solsidania. Dvd:ltä tylsästi ja ennalta-arvattavasti Gilmoren tyttöjä.

Vihaatko tällä hetkellä ketään, jota et vihannut viime vuonna samaan aikaan?
Viime vuoden kämppikseni saa verenpaineet kohtalaisen helposti kohtalaisen korkealle tekemättä mitään sen kummempaa…!

Mikä oli paras lukemasi kirja?
Ahmaisin kesäloman aikana alle viikossa Jeffrey Eugenidesin Middlesexin (jonka tosin hämärästi muistan lukeneeni aiemminkin), ja keväämmällä käytin kaiken vapaa-aikani   kahlaamalla läpi mm. Riikka Pulkkisen ja Juha Itkosen tuotantoa. Suosittelen. :)

…entä musiikillinen löytö?
Tykästyin ihan vähän aikaa sitten Aamulehden Valo-liitteestä bongaamani Aino Vennan musiikkiin, joka soi taustalla nytkin. Upea ääni!
Mitä halusit ja sait?

Halusin lomaa, ja sitähän sain! Huhtikuusta asti tein töitä freelancena, joten pystyin itse päättämään työtahdistani, ja palkitsinkin itseni ruhtinaallisella viiden viikon lomalla, joka kului pääasiassa telttaillen aurinkoisessa Ranskassa. Loppuvuodesta tämä lomailu on sitten tietty vähän lähtenyt jo lapasesta…

Mitä halusit, muttet saanut?
Tuloksia gradurintamalla?

Mikä oli vuoden suosikkielokuvasi?
Sain synttärilahjaksi kirjan “501 elokuvaa, jotka on nähtävä edes kerran elämässä”, joten voisin tässä brassailla niillä kaikilla klassikkoelokuvilla, joita oon kirjan suosituksesta viime aikoina katsellut, mutta oikeastaan ainoa todella mieleenpainunut elokuvakokemus oli keväällä näkemäni ranskalainen leffa Cloclo…

Mitä teit syntymäpäivänäsi?
Mun syntymäpäivä osui tänä vuonna todella juhlavasti maanantaille, johon vielä yhdistyi tihkusateinen marraskuun sää, joten aika ankea synttäripäivä oli. Sen kohokohta taisi olla, kun yliopiston kirjastontäti onnitteli mua syntymäpäivän johdosta huomattuaan päivämäärän mun kirjastokorttihakemuksessa…!
Onneksi seuraavana viikonloppuna juhlitut syntymäpäivä/vanhapiikuuskekkerit olivat kivat! Paljua, ruokaa ja hyviä ystäviä. Niistä on hyvät juhlat tehty! Päädyttiin jopa baariin asti, mutta siellä aloinkin sitten taas tuntea itseni todella vanhaksi…

Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi äärettömän paljon tyydyttävämmän?

Ääääh. En keksi tähän mitään kovin realistista. (Tokihan valmis gradu olisi tällä hetkellä mitä tyydytystä tuottavin asia… Ai miten niin toistan itseäni?)
Miten kuvailisit vaatemuotiasi vuonna 2012?
Samoilla mennään kuin ennenkin… En ole muotibloggari, ja vaikka tykkäänkin itse miettiä vaatteitani (ainakin useimpina päivinä), en oikein jaksa niistä tänne runoilla. Varsinkin kun ihan varmasti kiviäkin kiinnostaa.
Mikä sai sinut pysymään järjissäsi?
Maxime ja päiväkirja. Kissa. Iltapäiväkahvihetket.

Kenestä julkisuuden henkilöstä pidit eniten?
En tapaa kauheasti innostua kestään julkkiksista. Uutisvuodon vakinaamat on jotenkin ihan symppiksiä.

Mikä poliittinen puheenaihe säväytti sinua eniten?
Samat kuin ennenkin. Ympäristöasiat kiinnostaa, mutta niistä ei valitettavasti vieläkään uutisoida ihan riittävästi.
Ketä kaipasit?
Maximea ja kavereita.

Kuka oli paras uusi tuttavuus?
Kansainväliset työkaverini Ranskassa. Loppuvuoden aikana en olekaan ihan kamalasti tutustunut uusiin ihmisiin sattuneista syistä!
Miten uudenvuoden (11-12) pippalot meni?
Juhlin Maximen ja sen kaveriporukan kanssa Grenoblen keskustassa. Ensin toki vaellettiin vartti jäätävässä sateessa GPS:n kartan avulla etsien oikeaa osoitetta ja onnistuttiin kehittämään melkoiset mittasuhteet saava riita, mutta ensimmäisen kuohuviinilasillisen jälkeen elämä taas hymyili. Purkkiserpentiini ja puolenyön pussailu- ja irvistelykierros tekivät illan tunnelman!

Mitä tapahtui tammikuun ensimmäinen päivä?
Ööh…? Veikkaisin, että nukuttiin pitkään ja syötiin lounasta M:n vanhempien luona.
Mikä oli helmikuun tärkein päivä ja miksi?

Helmikuulta ei ole kyllä jäänyt yhtään päivämäärää mieleen… Irtisanouduin joskus loppukuusta töistäni, ja se oli kyllä ihan hieno päätös!
Miksi vuoden 2012 maaliskuun voisi elää uudelleen?
Koska olin muuttamassa pois tyhmän kämppikseni luota, lopettamassa ankean puhelinvaihteena toimimisen ja sitä paitsi maaliskuun viimeisillä viikoilla paistoi aurinko pilvettömältä taivaalta ja lämpötila nousi +28 asteeseen <3 Toisaalta olin myös hirveän surullinen jättäessäni Grenoblen ja kaverini…

(Näitä kuvia katsoessani kaipaan taas ihan hirveästi leutoon kevätsäähän…)
Mitä mieltä olet huhtikuun tapahtumista?
Huhtikuu kului uuteen elämään totutellessa. Ihan sellaista peruskivaa.

Millainen mielialasi oli toukokuussa?
Toukokuussa aloin olla aika epätoivoinen sekä lähestyvän partioleirin että kylmän ja sateisen sään takia. Käytin sisällä kolmea villapaitaa ja kaulahuivia ja lähetin sata meiliä päivässä johtajatovereilleni.
Millainen sää oli kesäkuussa?
Vähän jo kesäisempi muistaakseni. Käytin vapaahetkeni auringonpaisteesta nauttien ja kävellen lehmien laitumen laitaa…
Mitkä olivat heinäkuun parhaat hetket?
Ihan parhaita hetkiä koin partioleirillä, kun tajusin, että kaikki sujuikin suunnilleen niin kuin piti, ja tytöt nautti olostaan. Toisaalta nautin myös siitä, kun heinäkuun vikana päivänä sain vihdoin nousta Grenobleen vievään bussiin ja luovuttaa lapsoset vanhempiensa huomaan.

Miten elokuu lähti käyntiin?
Lomaillen! Ajeltiin kolmen päivän ajan kohti etelää ja Välimerta kiirettä pitämättä ja seikkailumielellä. Vietettiin kaksi aurinkoista ja lämmintä viikkoa meren rannalla kirjoja lukien, pyöräillen ja viinifestareita koluten. I-HA-NAA.

Masensivatko syyskuun säät?
Olin taas Suomessa, joten aika pitkälti kyllä.

(Onneksi pääsin myös virkistysmatkalle Tukholmaan, missä on aina hauskempaa :))
Miksi muistelet mielelläsi lokakuuta?
Kävin silloin piipahtamassa Ranskassa, ja kahteen viikkoon mahtui vaikka mitä kivaa! Mm. karsea lumimyrsky Grenoblessa, yhden vuoren valloitus sekä vähän maltillisempi vaellus Jura-vuorilla. Ja sitten sitä ihan tavallista ja ihanaa kotona mähötystä M:n kanssa. <3
Mitä olisit voinut tehdä toisin marraskuussa?
Kuka arvaa jo? Olisin voinut panostaa GRADUUN!
Mitä tulee vielä tapahtumaan joulukuussa?
Huomenna varmaan pyörähdetään alennusmyynneissä ja viikonloppuna mennään pulahtamaan avantoon. Vuosi on tarkoitus päättää paljussa pulikoiden.
Voittaako vuosi 2012 vuoden 2011?
Kaikki selviää aikanaan, sanoo vanha partioviisauskin. Toivottavasti uusi vuosi tuo uusia jänniä haasteita tullessaan :)

Mauno ulkoilee

Marraskuun kurakelit vaihtuivat pakkaseen ja puuterilumeen, joten kaivoin esiin Maunon valjaat (joita se rrrakastaa - not) ja vein katin pihalle. Vähän sitä otti päähän, kun tassut kastui ja nenään meni lunta, mutta muuten meni ihan kivasti.

Viime ajat on kuluneet reissussa, joulua valmistellen, gradusta ahdistuen ja ihan viime päivinä jopa tehokkaasti hommia hoitaen, joten blogiparka on aivan hunningolla. Ei mulla oikein ole mitään raportoitavaakaan - reissuista ei ole yhtään kiva kirjoittaa ilman kuvamateriaalia. Oma kamera teki tenän kesän lopulla ja nyt toiveikkaasti odottelen, josko Joulupukki ymmärtäisi tuoda uuden…! Ehkä sitten taas palaan asiaan. Maltatte varmasti tuskin odottaa :)

My heart is dancin' to a November tune

Marraskuu yllätti tämän bloggaajan pimeällä, tihkusateisella apatiallaan. Lomalta paluuseen meni siis itse loman verran aikaa, kun eihän mulla sinänsä ole mitään aikataulutettua arkea, johon vain pudota takaisin.

Nyt kuitenkin alan taas saada juonesta kiinni, vaikkei pimeä ja tihkusade edelleenkään ole parhaita kavereitani. Aamulla aurinkolamppu päälle ja Aamulehden kaveriksi aamupuuroa ja -teetä. “Valoisan” ajan hyödynnän opiskellen, kolmelta alkaa hämärtää ja sytytän kynttilöitä. Gilmoren tytöt -jakson kaveriksi kahvia ja herkkua. Illalla pimeään ulos virkoamaan (jostain syystä pimeä masentaa vähemmän kuin keskipäivän synkänharmaa “valo”) ja lämpimän suihkun kautta pehmeään petiin lukemaan. Voilà, minulla on rytmi!



Eilen laskin myös, että jouluun ja lomaan (tai siis…) on enää nelisen viikkoa, ja siihen aikaan mahtuu kaikkea kivaa: viikonlopun vanhapiikapippalot vanhempien paljussa, ensi viikon reissu Berliiniin (KIITOS SAS, kun et tehnyt konkurssia!), sitä seuraavan viikon retki pohjoiseen ja sitten Maxime jo tuleekin ja mennään Pietariin <3

Voisin myös virittää jo jouluvalot, kuunnella joululauluja ja juoda glögiä.
Nyt muistankin, miksi ennen jopa ihan pidin marraskuusta…


YLE - Sinun tarinasi from Kennel Helsinki on Vimeo.

Jotain rajaa

Juhlittiin ranskiksen kanssa kolmea yhteistä vuotta tässä loman alussa, ja mieleen hiipi (kyynisen pariisilaisen) kaverin lausunto siitä, ettei rakkaus todellisuudessa kestä ikinä yli kolmea vuotta. Toivottavasti ei nyt ihan näinkään, mutta hieman on havaittavissa ryppyjä rakkaudessa… Erityisen paljon hiertää ihan typerät ja pienet asiat, kuten mitä katsotaan telkkarista tai missä menee hiukan epäsiistin ja sikolätin raja.

(kuvituksena erinäisiä otteita entisistä asumuksistani - tässä asketismia kesätyöläisenä Raumalla)

Herrahan on tosiaan elänyt meidän asunnossa yksin viimeiset kaksi kuukautta ja menestyksellä muuttanut sen aidoksi poikamiesboksiksi - vain huojuva pitsalaatikkotorni ja oluttölkkipyramidi puuttuivat eteisestä (YO-kylässä asuessani mun naapurissa olevassa poikasolussa kasvatettiin edellämainittuja yli vuoden päivät keittiössä niin ettei ikkunasta lopulta nähnyt sisään…). Se kuitenkin vakuutti skypessä mulle siivoavansa täällä vähän ennen mun saapumista, joten oletin pahimman hävityksen kauhistuksen olevan takanapäin.

(12 neliön opiskelijahuone Grenoblessa)

Ovella kuitenkin odotti lähes tajun vievä haju, joka oli oletettavasti peräisin roskiksen pohjalle liiskautuneista ruoanjämistä, rasvan kuorruttamasta lavuaarista, hellalle roiskuneista erinäisistä aterianjäännöksistä, pesemättömästä vessasta, nuhjuisista lakanoista, makuuhuoneen pöydälle (!) unohtuneesta likaisten vaatteiden röykkiöstä tai ektoplasman peittämästä kylpyammeesta. Unohdinko vielä jotain? Ai niin, myös jääkaappi oli melko ruokottomassa kuosissa, ja imuria oli käytelty viimeksi ehkä joskus syyskuun puolella.

(Amerikan koti)

Saan jatkuvasti kuulla olevani tiukkapipoinen ja maaninen siivousnatsi. Ehkä olenkin, mutta mä en kerta kaikkiaan voi elää sekaisessa kodissa. (Mulla on vähän vaikeaa tällä hetkellä vanhempien luona, kun elän noin metri kertaa kolme metriä kopperossa, jossa on aivan tajuttoman vaikeaa saada kaikki tavarat mahtumaan paikoilleen…) Saan kyllä aika helposti Maximen osallistumaan ns. suursiivouksiin, jolloin yhdessä jynssätään koko kämppä lattiasta kattoon, mutta en jotenkin saa sitä oppimaan, että mun mielestä keittiön pöytä ei ole hyvä paikka säilyttää puolipitoisia sukkia ja t-paitoja tai että työtasot olisi ihan hyvä pyyhkäistä kokkailun jälkeen tai että kylpyammeen voi pestä ennen kuin se on vaihtanut väriä valkoisesta keltaiseen.

(mun ihan eka oma kämppä - tässä on kesken pakkaaminen viiden viikon reppureissulle…)

Koska vietän (vietin) meistä kahdesta paljon enemmän aikaa kotona, totesin usein pääseväni helpommalla, kun vaan itse nopeasti imuroin ja siivoan keittiön aamulla, jotta sain mielenrauhan ja pystyin tehdä töitä. En jaksa koko ajan nillittää jostain leivänmuruista lattialla, kun tiedän ettei toi toinen ihan oikeasti varmaan edes huomaa niitä, mutta mutta… En haluaisi myöskään ehdoin tahdoin päätyä marttyyri-kotiorjaksirouvaksi, jonka työpanosta kotona ei kukaan huomaa saatika arvosta. Koska en mä nyt ihan varsinaisesti nauti jääkaapin tai kylppärin jynssäämisestä tai viikon vanhojen porkkanankuorien raapimisesta roskiksen pohjalta.

Jotain pitääpi siis keksiä, jotta rauha säilyy huushollissa - koska monsieur’n sanojen mukaan mä hermostun liian helposti. Siihen pidätän kuitenkin yksinoikeuden, koska oon kuitenkin tyttö ja vieläpä perimältäni puoliksi savolainen.

(tähän kämppään kaipaan kaikkein eniten takaisin - mun ja kaimani kimppakämppä Turussa)
***
Tajusin näitä kuvia selatessani, että olen muuttanut viimeisten 6 vuoden aikana 15 kertaa. VIISTOISTA!

Kuinka kasvatetaan bébé?

Törmäsin ahkeran facebook-stalkkaamisen tuloksena tähän juttuun, jossa kerrotaan, kuinka amerikkalainen toimittaja on perehtynyt ranskalaiseen lastenkasvatukseen tarkoituksenaan selvittää, miksi ranskalaiset lapset on sellaisia herran enkeleitä verrattuina muunmaalaisiin (eli tässä tapauksessa amerikkalaisiin, mutta sanoisinpa, että vielä aika paljon enemmän suomalaisiin) ikätovereihinsa.

Mua juttu kiinnosti heti, koska haluan ehdottomasti, että mahdolliset tulevat lapseni käyttäytyisivät yhtä mallikkaasti kuin ranskalaislapsetkin, eivätkä saisi suomalaistyyliin itkupotkuraivareita jokaisen pienen pettymyksen kohdatessa. Oon huomannut, että sinänsä mua ei hermostuta suoranaisesti lapsen huuto, vaan se mitä muut ajattelee. En haluaisi leimautua luuseriäidiksi, joka ei osaa edes hiljentää karjuvaa kakaraansa.

Ylen jutun mukaan ranskalaiselle lapselle tehdään säännöt heti alusta (siis noin syntymästä) alkaen selviksi, eikä niistä poiketa. “Lasta kuunnellaan, mutta hänelle tehdään alusta asti selväksi, että vanhempi on se, joka päättää.” ja “[L]apsi ei romahda, jos hänelle sanotaan välillä tiukka ei.” Kuulostaa järkevältä (ja uskon ja toivon, että aika itsestäänselvältä jopa meille huonokäytöksisille suomalaisille ;)). Mutta miten selätetään se eitä seuraava raivokohtaus? Vai eikö ranskalaiset lapset vaan saa niitä? Kaipaan käytännön esimerkkejä!!! Pitäisi ehkä lukea toi kirja.

Kesälomalla tavattiin Maximen vanhoja kavereita, joista yksi pariskunta odotti esikoistaan. Rannalle meidän viereen sattui kiukutteleva pikkuipana, joka pompotti äitiään mennen tullen ja lopuksi jopa löi “tyhmää äitiä”, joka teki jotain niinkin hirveää kuin yritti viedä pilttinsä veteen leikkimään. Mä en olisi edes hirveästi kiinnittänyt huomiota tapaukseen, jos ei tämä raskaana oleva tyttö ja toinen kaveriporukan jäsen olisi alkaneet sitä tuohtuneina puimaan. Molempien mielestä käytös oli aivan inacceptable, ja paras ratkaisu olisi vanha kunnon selkäsauna.

Olin aivan järkyttynyt. Olin toki kuullut, että Ranskassa ruumiillinen kuritus on yhä paljon hyväksytympää kuin Suomessa, mutten silti ollut koskaan nähnyt edes pienintä luunappia. En osaa kuvitella itseäni lyömässä tai läimäyttämässä pientä lasta, vaikka mikä olisi! Mikä opetus sekin on - minä olen isompi ja vahvempi, joten sinun on nyt toteltava…? Jos tässä on ranskalaisen kasvatuksen perusta, luulen, että mun lapsistani saattaa kasvaa melkoisia riiviöitä. Gulps.

Voihan gradu!

Isin mielestä mun työntekoni (eli siis gradukirjallisuuden lukeminen ja bibliografian laatiminen) ei voi olla tehokasta, jos istun päällä olevaa televisiota ja tietokonetta vastapäätä. Kuulemma vaivun vain 12 tunniksi horrokseen, enkä saa mitään aikaan tai edes pysty kunnolla nauttimaan telkkariohjelmastani. Niin.

Onhan se toisinaan niinkin. On päiviä, jolloin jatkuva kotona kököttäminen tuntuu maailman turhimmalta ja olo on epätehokas ja reipas kuin laiskiaisella. Tuntuu, että kiireessä saan aikaan paljon enemmän, koska en pysähdy miettimään, miten jaksaisin vaikka ripustaa pyykit tai lähteä lenkille, vaan menen vaan. Nyt aika kuluu ihmeelliseen jahkaamiseen, ja lopulta aika ison osan päivistäni kulutan esim. telkkaria katsellen, virkaten ja viime aikoina myös ahdistuen netin, kirjamessuilta ostetun Ympäristöatlaksen ja lehtien äärellä ihmisten tyhmyydestä (jos joku muukin haluaa provosoitua, suosittelen vaikkapa seuraamaan Aamulehdessä käytävää keskustelua Tampereen Rantatunnelista…). Onhan tämäkin ihan mielenkiintoista, ja on ihan hienoa, että mulla on aikaa olla perillä päivän polttavista aiheista, mutta kun…

Mielessä kaihertaa koko ajan, että pitäisi tehdä jotain gradun hyväksi. Pitäisi opiskella venäjää. Pitäisi ottaa selvää yksityisyrittäjän eläkemaksuista, vakuutuksista, tämän ja ensi vuoden verotuksesta. Kartoittaa mahdollisia uusia työnantajia. Liittyä SKTL:n jäseneksi, jotta pysyisin yliopiston jälkeenkin kärryilläni alan tapahtumista. Olisin halunnut myös ilmoittautua myös mentorointiohjelmaan, mutta, no, se meni jo…

Lisäksi ajatukset kiertyvät koko ajan ensi vuoteen ja valmistumisen jälkeiseen tilaan. Kaikista kamalinta on se, etten voi suunnitella mitään, ennen kuin herra Ranskis löytää uuden (toivottavasti vihdoin pysyvän!) työpaikan. Yli kaksi vuotta jatkuvaa epävarmuutta seuraavasta asuinpaikasta ja työpaikasta alkaa tuskastuttaa, ja me aletaan kumpikin olla niin kovin valmiita asettumaan johonkin (mieluiten) kivaan paikkaan edes hetkeksi. Voisipa se paikka olla Toulouse… Pankaapa kaikki sormet ja varpaat ristiin!

Onneksi kuitenkin on näitäkin päiviä, kun pysty keskittymään juuri tähän hetkeen ja käsillä oleviin kirjoihin ja artikkeleihin. Ajatukset pysyy kasassa, ja teen muistiinpanoja niin että kynä sauhuaa! Meen taas jatkamaan, heippa :)

Dagarna mörknar minut för minut

Tänään on taas sellainen päivä, jona iloitsen suuresti siitä, ettei mun tarvitse lähteä mihinkään kotoa aamulla. Ulkona vallitsee synkkä harmaus, ja taivas syytää vettä niskaan (ei siis minun) tasaisen varmasti - välillä vähän hiljempää ja välillä vähän kovempaa, mutta yhtä kaikki. Onneksi on äitin keinoaurinko <3

Toisinaan munkin on valitettavasti poistuttava neljän seinän sisään, ja toisinaan (esim. tällä viikolla) sään lisäksi on huonosti aika moni muukin asia. Tämä on ollut sellainen viikko, jolloin bussi ei pysähdy mun pysäkille vimmaisesta napinpainelusta huolimatta, jolloin junaan sattuu tavallistakin kovaäänisempiä kännykkään kailottajia ja jolloin bussijonossa ihmiset tönii toisiaan tavallistakin töykeämmin. (huomattavan suuri osa mun agressioistani kohdistuu selvästi julkiseen liikenteeseen ja kanssamatkustajiin. miks kaikki muut on niin paljon tyhmempiä kuin minä…?)

Näinä hetkinä tulee mieleen, että miksen enää asu siellä jossain, missä syyskuussa voi lounastaa paitahihasillaan paljain jaloin…

…missä lokakuussakin voi vielä helle yllättää…

…tai missä maisema kotioven ulkopuolella on astetta piristävämpi kuin tuo syyssateen piiskaama pusikko meidän pihassa.

Onneksi on kuitenkin kahvi- ja mokkapalakutsuja, tulevia illanistujaisia, swingaavia tanssiaisia, retkiä Pyynikille, Eurooppalainen ruokatori ja paljon kaikkea muuta kivaa tiedossa :)
Ja onneki on skype lievittämässä ikävää <3 Koska kyllä sään ja mukavien maisemien sijaan taidan kuitenkin ikävöidä jotain ihan muuta Ranskanmaalta…

Bounce and bounce

Blogi on jatkanut verkkaisessa kesätahdissa vielä näin arkeen paluunkin jälkeen. Osittain siksi, että jouduin tuossa viikon verran viihdyttämään ulkomaista kaveria, ja lomailu olikin aika väsyttävää, kun samalla yritin elää ihan tavallista arkea… Osittain kuitenkin myös siksi, että tuntuu jotenkin hölmöltä jatkaa kirjoittamista, kun olen taas Suomessa. Alunperin kun tarkoitus oli kertoilla elämästä kaukomailla Suomessa oleville kavereille ym. kiinnostuneille.

Tykkään kuitenkin kirjoitella tänne muistiin ja muiden kanssa jaettavaksi arkipäiväisiäkin juttuja, ja sitä paitsi tykkään tästä blogistani, joten en halua väkisin vaihtaakaan. Ja eiköhän niitä Ranska-seikkailujakin ole taas tiedossa…

Sitä paitsi huomaan, että sisääni on muuttanut arla-lehmän tavoin pieni ranskalainen, joka kohauttelee olkiaan teatraalisesti vähän joka käänteessä, sanoo pardon varpaille tallovalle ohikulkijalle ja kiljahtaa naisellisesti Mon Dieu ! kun takana pamahtaa. Ja paheksuu kaikkea pahantuulisin huulten päristelyjen ja maiskauttelujen kera. (Pidän merkittävänä erona suomalaisten ja ranskalaisten välillä sitä, että suomalaiset innostuu kaikesta uudesta kun taas ranskalaiset lähtökohtaisesti paheksuu kaikkea outoa ja uutta…)
***
Asiasta kukkaruukkuun, blogi siis jatkuu.

Aloitin pari viikkoa sitten swing-tanssitunnit, kun huomasin, että ihan tässä kotinurkilla toimii tanssikoulu, joka tarjoaa niin lindy hopin kuin boogie woogienkin alkeita varsin kohtuulliseen hintaan. En tajua, miksen joskus nuorempana edes tiennyt tällaisesta tanssista! Mulle tanssi rajoittui jäykkiin lavatansseihin, kurinalaiseen balettiin ja mun rajoittuneelle koordinaatiokyvylle mahdottomiin show-yms-mikä-lie-tansseihin.

Kuvittelin siis pitkään olevani tuomittu ikuiseen tanssitaidottomuuteen ja pökkelyyteen (hieno, uusi sana). Mitä vielä! Tulen tästä musiikista ja rennosta menosta niin hyvälle tuulelle, että tätä oli pakko saada oppia lisää. Kun ei jalat tahdo pysyä paikoillaan…

Ekoilla tunneilla ollaan edetty vauhdilla, ja välillä meinaa iskeä epäilys ja epätoivo puseroon, kun tuntuu, ettei pysy lainkaan tanssittajan tahdissa. (Vika voi toki olla myös aloittelevissa viejissä, mutta yhtä kaikki nolottaa sekoilla.) Onneksi maanantaina mua vei yhden kappaleen ajan yksi seuran vanhoista konkareista, jonka tuomio jälkikäteen oli, että “kyllä susta väkisinkin tanssija tulee”. Miten noin pienestä kommentista voi tulla niin hyvä mieli niin pitkäksi aikaa???

Tanssiminen on kivaa <3

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa

Ihmeellisiä asioita on maailma pullollaan, mutta aivan erityisesti (suomalainen) tv. Olinkin ehtinyt unohtaa, miten ihastuneita täällä ollaan tositeeveeseen…. Eihän se sinänsä mikään ihan uusi juttu ole. Takavuosina partioleirillä oli ihan out, jos ei tiennyt Selviytyjien ja Amazing Racen viimeisimpiä käänteitä. Sinänsä nämä kaksi ei mun mielestä ole kuitenkaan tyylipuhdasta tositeeveetä, koska niissä oli kuitenkin jonkinlainen draaman kaari ja ns. ohjattua ohjelmaa, eli niitä oli oikeasti mielenkiintoista katsoa.

Mutta kuka ihan oikeasti tieten tahtoen avaa telkkarin katsoakseen mm. ohjelmia Laiva (tuskin se ördääminen kotona näyttää yhtään sen kivemmalta kuin laivallakaan, vaikka siellä joku iloinen suomenruotsalainen oliskin juontamassa), Muuttajat (ohjelmaan etsittiin osallistujia seuraavin saatesanoin: “Toivomme ohjelmaan avoimia ihmisiä, jotka kertovat muuttonsa syistä ja esittelevät tavaroitaan eivätkä epäröi näyttää muuttopäivänsä hässäkkää tv-katsojille.” Mulla on ihan riittämiin sitä hässäkkää täällä kotona, kiitos.), Taksi (suomalaiset kun tunnetusti on ihan älyttömän suupalttia kansaa, niin tämä on varmasti suurta viihdettä. paitsi ai niin, kännissähän ne kumminkin on), Tuuri (ohjelman kuvaus on yhtä hepreaa: “vankkurisaunansa Onnelan asiakkaiden iloksi. Iloa, mutta myös silmänruokaa on tarjolla tavarapuodinkin puolella, kun joukko kauniita pin up-tyttöjä pistäytyy ostoksilla. Lapintyttö Nita saapuu Tuuriin osallistuakseen Nuori Tähti-laulukilpailuun. Katmandu haaveilee elämänkumppanista ja Tarjoushaukka hyvistä kaupoista, mutta tällä kertaa Tarjoushaukka kokeilee myyjän roolia.” MITÄ?), tai Poliisit (tämän päiväisessä jaksossa on mm. “hämmästelty kahta ojan pohjalla nukkuvaa miestä”). Vain muutamia mainitakseni.

Ohjelmatietoja lehdestä katsoessa näyttäisi, ettei tarjonnasta ole pulaa, mutta loppujen lopuksi suurin osa noin 15 kanavalta lähetettävästä ohjelmasta on ihan sitä itseään. En halua osoitella ketään tiettyjä tahoja (Nelonen, Sub, Jim…) sormella, mutta löydän kyllä itseni nykyään lähinnä Yle Femman, Teeman tai ihan perinteisen Ykkösen edestä. Viikossa on oikeastaan enää kaksi ihan must-ohjelmaa: Strömsö sunnuntaisin (<3<3<3) sekä Solsidan Femmalla tiistaisin. Tack och hej.

(Sen suhteen olen jo luovuttanut, että perjantai- ja lauantai-iltoina voisi tulla mitään fiksua telkkarista Uutisvuotoa lukuunottamatta. Olenkohan ihan ainoa suomalainen, joka ei aina viikonloppuina joko heilu baarissa tai vietä aikaa sivistyneesti viiniä siemaillen ystävien seurassa? nimim. Melkein vanhapiika, onnellinen kissanomistaja länsi-Tampereelta)

Kuin kala vedessä?

Olin etukäteen uhrannut korkeintaan viisi minuuttia sen asian ajattelemiseen, että Ranskasta paluu voi ottaa vähän koville. Mähän palaan kotiin! Tuttuun Suomeen, missä kaikki asiat sujuu kuin rasvattu. Tuttuun Tampereen kotiin, missä tunnen niin talon kuin kaupunginkin kuin omat taskuni. Tuttuun yliopistoon tuttujen kavereiden kanssa.

Niinpä niin… Niinhän ne aina sanoo, että palatessa kulttuurishokki on pahempi kuin lähtiessä. Viime kerralla kaikki sujui muuten aika sulavasti, mutta syksy ja talvi yhä pimenevine päivineen otti todella koville. Mutta silloin palasinkin suoraan opintoihin, mulla oli ihana kämppä ja kiva kämppis lähellä Turun opiskelijahulinoita.

Tällä kertaa tulin koti-kotiin, kauas keskustasta, asumaan äitin ja koiran (ja isinkin, milloin se reissuiltaan kerkeää) kanssa. Kursseja mulla on säälittävä yksi per viikko, mutta sitäkin suurempi ahdistus saada gradu mahdollisimman pian valmiiksi. Tampereen kavereista yhä Tampereella asuu ehkä kaksi kappaletta.

Mulla ei ole mitään tekemistä.

Lisäksi on ollut ihan kauheaa tajuta, että vanha kotikaupunki on muuttunut vieraaksi paikaksi. Eksyin tällä viikolla Koskikeskukseen! Unohtelen sellaisia asioita, kuin että kauppaan voi mennä sunnuntaisinkin. Mutta että leipää on parasta olla kotona aamuakin varten… Suomi ja Tampere on yhtä aikaa ihan tuttuja mutta silti vähän outoja. Joku on käynyt muuttelemassa kaikennäköistä kysymättä multa lupaa!

Mua ei tällä kertaa ole odottamassa mitään uutta ja jännittävää. Uuden lukuvuoden into ei ole kovin käsinkosketeltavaa, kun olen täällä ihan toisessa kaupungissa kaukana opiskelijaelämän huumasta. Maximen ohje nauttia vikasta opiskeluvuodesta ei siis tunnu kovin ajankohtaiselta. Mihinkään sitseille tai bileisiin ei pääse ilman ennakkojärjestelyjä, eli hei hei vaan spontaanius.

Vaikken olekaan vielä solahtanut luontevasti tähän uuteen arkeen, ei tilanne ole ihan toivoton. Kotona on kaikkia ihan kivojakin juttuja. Niin kuin vanhempien uusi sohvakalusto: jättinojatuoleihin on ihanaa upota kuuman teekupin kanssa prokrastinoimaan!

Magnus matkustaa

Ylpeydellä raportoin, että sekä kissa että emäntänsä ovat edelleen hengissä ja (lähes) kaikissa sielun ja ruumiin voimissa! Toipumisaikaa loputtomalta tuntuneesta matkasta tarvittiin muutama päivä, mutta nyt voin jo antaa Mangelle sen ansaitseman tunnustuksen. Mun pieni kissani on oikea maailmanmatkaaja!

Junassa (joka pysähtyi vartiksi raiteilla hortoilleen härän vuoksi…), lentokentällä, ensimmäisellä lennolla, toisella lentokentällä tai toisella lennolla kissa ei päästänyt ääntäkään, paitsi ihan vähän järkytyksestä nousun ja laskun aikana. Onneksi jonkun ipana päästi sellaiset aariat, että ääni lähti ja pikku oksennuskin pääsi äidin syliin. Ei siis pienen kissan pieni ääni kuulunut edes naapuripenkkiin! Ihmisten tuijottelu ja koko ajan vaihtuvat maisemat pitivät kissalapsen mielenkiintoa yllä, eikä kurjuus päässyt iskemään.

Emännällä olikin hetkittäin paljon vaikeampaa. Ensinnäkin laukku painoi 29 kiloa sallittujen 23 kilon sijaan. 60 euron lisämaksun lisäksi harmia aiheutti se, että laukkua oli kohtalaisen hankala kantaa kissa olalla ja noin 20 kiloa painanut reppu selässä… Onneksi löytyi avuliaita käsipareja!

Toinen stressiä aiheuttanut asia oli tietenkin karvaisen lapsen viihtyminen: onko sillä nyt kylmä tai kuuma, onko se ihan paniikissa kun läähättää tolleen, pitäiskö sille antaa vettä, miksei se suostu juomaan, onkohan sen jalat puutuneet, onkohan sillä kamala pissahätä… Magnuksen vieraskorea rakko piti ihan koko matkan, ja vesikin maistui sitten vasta yöllä uudessa kodissa (jossa odotti - kauhistus sentään - Magnusta kymmenen kertaa isompi KOIRA). Nimimerkillä heräsin yöllä, kun kissani hori vettä niin kovaäänisesti.

Tout est bien qui finit bien. Eli perillä ollaan, Ranska on enää muisto vaan (sniisk) ja nyt pitäisi taas tottua tähän Suomen eloon ja oloon. Saas nährä kuinka käy.
*
p.s. Kuvitus ajalta kun Mauno oli vielä pieni ja söpö! Kuvat on ottanut Magnuksen “kasvattaja” (eli sen emon emäntä) Sophie. Merciiii.

Hei moi terve

Mitä pidemmäksi blogin kesätauko venyy ja vanuu, sitä mahdottomammalta tuntuu aloittaa. Miten pystyn kertaamaan viime kuukauden kulun hauskasti ja kiinnostavasti? Tarvitseeko mun? Voinko vain jatkaa suoraan arkeeni, ei kai ketään muuta hirveästi kiinnosta mun lomanviettoni?

Sitä paitsi, mulla on ollut koko viikon joku blogitukos… Kaikki sanottava ja kirjoitettava tuntuu tylsältä ja epäkiinnostavalta - jopa mun itseni mielestä. Silloin lienee parasta olla ihan hiljaa!

Paluu arkeen oli aika töksähdys. Sunnuntaina huristeltiin kotiin illansuussa kymmenen tunnin ajon jälkeen lastina melkoinen kasa hiekkaa sekä helteen tainnuttama kissa, joka ei halunnut lähteä hoitopaikasta ollenkaan. Lämmintä oli täällä “pohjoisessakin” illalla vielä +30, mutta siihen jäivätkin yhtäläisyydet etelän lokoisaan lomaelämään…

Aurinko on paistanut tällä viikolla about kerran - vaikka lämmintä olikin pitkään tukahduttavan paljon, yölläkin. Loppuviikosta sentään jyrisi ja paukkui kolmeenkin kertaan, ja ilma “viileni” eilisen raikkaalta tuntuvaan +24 asteeseen! Monsieur palasi toimistolle maanantaina, mutta mun sisäinen kelloni jäi loma-aikaan, enkä ole kertaakaan päässyt ylös ennen yhdeksää.

Viikon ohjelmassa on ollut ahkeraa muuttoaherrusta, ensi viikolla (tarkemmin sanottuna huomenissa) kun Suomen kamara kutsuu minua taas. Tämä Ranskan vuosi oli nyt sitten tässä, ja vaikka kuluneella viikolla muutamaan otteeseen kirosinkin koko maan typerine byrokratiasäädöksineen alimpaan helvettiin, ehkä voin uskaltaa luvata vielä palaavani. Esimerkiksi lokakuun 22. päivä, kun Lufthansa lennättää mut Helsingistä Lyoniin syysloman viettoon…

Ohjelmansa puolesta viikko on siis ollut kohtalaisen ankea. Varsinaiseen muuttoon, eli tavaroiden raijaamiseen kaksihuoneisen kolossimme komeroista ja kaapeista kellariin päätyviin muuttolaatikoihin sekä mukaan tulevaan matkalaukkuun, kissan matkalippujen ja kantovälineiden hankkimiseen ja matkan organisoimiseen, ei kauaa nokka tuhissut.

Sitten muistin kuitenkin, että munhan pitää myös lakkauttaa pankkitilini ja kännykkäliittymäni… Pankki hoitui helposti yhdellä puhelinsoitolla ja yhden (ohuehkon) dossierin kasaamisella ja postittamisella. Mutta se puhelin. Ohhoijaa. Vietin valehtelematta tunteja puhelimessa jonottaen eri asiakaspalveluihin: “Jos haluatte tarkistaa liittymänne saldon, painakaa 1. Jos haluatte lakkauttaa liittymänne tai vaihtaa toiseen liittymään, painakaa 2. Muussa tapauksessa, painakaa 3. —-(taistelua kosketusnäytön ja näppäimistön kanssa)—- En ymmärtänyt valintaanne. Kiitos puhelustanne, näkemiin.” Eikun uusiks, ja kun vihdoin pääsee alkulätinöistä linjoille, saa kuulla 63 kertaa 30 sekunnin väliajoin “Olkaa hyvä ja odottakaa hetki, asiakaspalvelija vastaa pian” ja väliin kovaäänistä Orangen mainosmusiikkia. Mitään ei voi hoitaa esim. internetissä, vaan kulutin Orangelta ostamaani saldoa heidän omassa asiakaspalvelussaan. Huoh.

Viiden tai kuuden puhelun, revittyjen pelihousujen ja yhden hajotetun lautasen (kyllä ne muovisetkin menee rikki, kun tarpeeksi kovaa paiskaa…!) jälkeen sain kuin sainkin ohjeet, miten puhelinliittymän saa irtisanottua. Mun pitää lähettää Suomesta dossier, jossa todistan vedenpitävästi ja selvällä ranskan kielellä asuvani Suomessa. Tämä siis siksi, etten joudu maksamaan liittymän irtisanomismaksuja. Vaikeaksi käy. Milloinkohan mä alistun näihin älyttömiin dossiereihin ja tyhjänpäiväiseen paperinpyörittelyyn? Silloin varmaan täyttyy joku ultimate ranskalaisuuskriteeri (heti sen jälkeen, kun on alkanut tykätä Johnny Hallydayn musiikista), ja saan suoraan kansalaisuuspaperit!

Ihan toinen juttu onkin se, että mun liittymän mukana tullutta puhelinta ei voikaan noin vain käyttää minkään muun kuin mun Orangen sim-kortin kanssa. Yritin selvittää, miten ongelman voisi kiertää, mutta toistaiseksi näyttää heikolta. Ärrrrsyttää… Onneks ikivanha nokialainen pelittää, joten en joudu ihan puhelimetta olemaan Suomessa!

Nyt kaikki muuttovalmistelut alkaa onneks olla hoidossa: laukku ja Mangen kuljetusboksi odottaa ovella, ja oon jo valinnut huomisen täydellisen matka-asun: mukavan, lämpimän, mutta tarvittaessa paitahihasille taipuvan. Pieni fiba kävi matkalaukun valinnassa, koska kahdesta vaihtoehdosta valitsin sen isomman. Se oli valitettavasti myös rikki, eikä sovi yhtään kissan boksin väriin, toisin kuin toinen vaihtoehto! Pakattu mikä pakattu, enköhän selviä sen kanssa perille…. (joutunen maksamaan pitkän pennin painosta, kylläkin)

Heräsin tänään aamulla 8.30 säikähtäneenä: ulkoa kuului järkyttävä älämölö (jonka sittemmin totesimme johtuvan täällä meidän tuppukylässä järjestetystä kansainvälisestä pyöräilykisasta) ja kuvittelin missanneeni huomisaamuisen junan lähdön. Matka stressaa tavallista enemmän sen takia, että mukanani lentää tällä kertaa myös Magnus Maitoparta. Meidän matka alkaa aamukahdeksalta junamatkalla Lyoniin, missä odotellaan pari tuntia lennon lähtöä. Ensimmäisen kahden tunnin lennon jälkeen odotellaan NELJÄ tuntia Frankfurtissa, lennähdetään Helsinkiin, otetaan Paunun bussi Tampereelle ja ollaan taksin kyyditseminä Tampereen kotona ehkä kolmelta aamuyöstä. Hurraa! Koko tämän ajan kissan olisi tarkoitus pysyä hiljaa ja kiltisti kopassaan, mielellään pissimättä. Jep.
No ei vaan, ostin sille myös valjaat (koirien - höh ja pöh, sanoo Mauno) ja remmin, joka pääsi pienen kissan inhokkilistan ykkössijalle saman tien. Voi kun sen saisi syödä suihinsa! Saapa nähdä suostuuko kaveri siis näissä varusteissa poistumaan häkistä saatika tekemään tarpeitaan taukojen aikana. Frankfurtin lentokentällähän on myös lemmikkilounge (voin vain kuvitella…), mutta Mauno-reppana ei sinne pääse, kun se ei matkusta ruumassa vaan ihmisten kanssa matkustamossa.
Toivon mukaan palaan asiaan menestyksekkään matkakertomuksen kera Tampereen päässä parin päivän kuluttua!

Tarkkasilmäisimmät ovat ehkä huomanneet, että olen tämän päättömän ja hännättömän valituspostauksen oheen onnistunut ujuttamaan kesäloman ensimmäisen osan, eli partioleirin ja jamboreen valokuvat. Erinäisistä traumaattisista kokemuksista, niin kuin öisestä herätyksestä keskellä hyistä valtamerta (eli meidän telttaa, jonne virtasi sadevesi kummastakin ovesta) huolimatta reissu oli oikein onnistunut!

Selkeästi oon unohtanut jo leirin jälkeisen lobotomiaa muistuttavan aivotoimintani, joka johtui kahden viikon väsymyksestä… Myös erinäisiä erimielisyyksiä ilmeni johtajistossa oletettavasti juurikin kisakestävyyttä koettelevan väsymyksen vuoksi. Mutta sehän kuuluu vaan asiaan?

Jonkun mielestä myös kahden sentin paksuinen patja, jääkylmällä kaivovedellä peseytyminen, aina hiukan tuhkalta maistuva ruoka, vessafasiliteetit puskaan kaivetussa kuopassa sekä käsinpestyt vaatteet (se haisee puhtaalta, kyl sen taas voi panna päälle!) voisivat kuulua jonnekin kammotuslomien top 3 -listalle, mutta mulle on kummasti tullut taas ikävä sitä kaikkea. Lämmin suihku ja sähköllä lämpiävä ateria on ihan mukavaa luksusta, mutta mikään ei voita iltanuotioiden tunnelmaa saatika aurinkoiseen aamuun kömpimistä suoraan makuupussista!

(toisina hetkinä epätoivo saattoi yllättää, mutta jopa tämän näköinen taistelutanner kuivuu nopeasti, kun aurinko tulee taas esiin!)

NYT lopetan tämän jorinan, jonka pääasiallinen tarkoitus oli vain ilmoittaa, että olen palannut ihmisten ilmoille :) Menen viettämään laatuaikaa huomenna hylkäämäni heilan kainaloon. Nyyh…

Pian hiljenee

Rennon rauhallista sunnuntaita vietetään täällä maalla. Joka-aamuisen kämpän raivauksen jälkeen kipaisin hakemaan croissantit lähileipomosta (olin tosin vähän kymmenen jälkeen melkein jo myöhässä - sain tiskin viimeiset!) ja kahvin valuessa nautin viimeisestä suihkusta seuraavaan kahteen viikkoon <3

Rentous on kuitenkin vain näennäistä, koska oon niin hermostunut, että vatsa on vain kipeä solmu. Aina sama juttu ennen leiriä… Kaksi viime yötä oon nähnyt painajaisia, ja päivisin sinkoilen huoneesta toiseen etsien mieleen pomppaavia, listasta unohtuneita tavaroita rinkkaan - joka on, ennätyksellisesti, pakattu jo kaksi päivää ennen leiriä! Maxime jo kysyikin multa, että oonko ihan varma, että teen tämän vapaaehtoisesti ja hyvillä mielin. Itseänikin hetkittäin epäilyttää, mutta veikkaisin, että paikan päällä turha stressi unohtuu, kun on keskityttävä yhteen asiaan kerralla.

Eilen lähdettiin tuulettamaan päätä ja miettimään muita asioita ihmisten ilmoille, eli Beauneen, Dijonin lähellä Bourgognessa sijaitsevaan historialliseen kaupunkiin. Beaune on kuulunut aikanaan Burgundin herttuakuntaan, jonka herttuoilla on ollut Ranskan kuninkaita paljon enemmän vaikutusvaltaa tällä alueella, ja ylpeys pitkästä historiasta näkyy. Alue on melko bourgeois, ja luotettavan tietolähteeni mukaan kaupungissa on enemmän Porscheja asukasta kohden kuin muualla Ranskassa. Terassilla virvokkeista pyydettiin samoja hintoja kuin Suomessa :S

Turisteja silti riitti: brittejä, hollantilaisia, belgialaisia ja saksalaisia etupäässä. Eikä kyllä ihmekään, koska kaupunki on kuin suoraan jostain Woody Allenin elokuvasta - niin kuin asian ilmaisi paikallinen taiteilija vanhaan kirkkoon pystytetyssä taidenäyttelyssä, jonne eksyttiin kaupungissa harhaillessamme. Tämä on sitä postikorttien Ranskaa, ja jos joku tänne nurkille eksyy, suosittelen ehdottomasti käväisemään myös Beaunessa. Siellä on selkeästi enemmän tekemistä ja huvituksia, kuin asukasluvultaan kuitenkin isommassa Dolessa…!

Me oltiin valittu vierailuajankohta hyvin, koska kaupungissa on käynnissä valofestivaalit. Iltaisin kaupungin tärkeimmät monumentit muuttuvat eläviksi upeissa valonäytöksissä - alla on pari kuvaa, mutta niistä ei mitenkään saa käsitystä, miten mahtavia näytökset ovat!

Tämän lisäksi huviteltiin barokkioopperan harjoituksissa, joita sai seurata ilmaiseksi hulppeassa katedraalissa, sekä laskemalla illan hämärtyessä keskusaukiolle kokoontuvia etanoita. Olis varmaan pitänyt kerätä ne talteen ja myydä kalliilla johonkin ravintolaan!

(kuva täältä)

NYT blogi hiljenee ainakin kahdeksi viikoksi ihan täysin. Kuulemisiin :)

Tämän viikon aatoksia

Toukkaepisodi on (kaiketi) ohi (toistaiseksi). Teen aamuisin varmuuden vuoksi kierroksen mahdollisissa lymypaikoissa, ja imuri seisoo tukevasti keskellä olkkarin lattiaa iskuvalmiudessa, mutta ainakin tällä hetkellä näyttää ihan hyvältä - huh!

Vietin tällä viikolla oikein mukavat kaksi vuorokautta tiiviisti näppäimistön ääressä. Ihan kivaa, että mulla selkeästi on huima luotto omiin kykyihini, mutta vois sitä joskus miettiä edes kaksi sekuntia aidon realistisesti, että ehdinkö oikeasti kääntää yhteensä neljä tuntia ohjelmaa kahdessa päivässä. Näemmä ehdin, mutta en halua välttämättä toistaa koetta… Tilin saldo kiittää - jos tällä kertaa muistan lähettää laskun. Viime kuun laskun olin nimittäin nätisti tehnyt ensin open officeen ja vielä siirtänyt pdf:ksi, mutta eipä siitä paljon iloa ole, jos ei muista lähettää kumpaakaan tiedostoa laskutukseen!

Tänään on taas sellainen ei-ihan-niin-kuin-telkkarissa-päivä… Mulla on vielä noin sataseitkytviis asiaa tehtävänä ennen maanantaina alkavaa leiriä, ja tähän mennessä tänään olen käynyt kävelyllä (heitin sentään pari tärkeää kirjettä postiin samalla reissulla), lukenut blogeja, katsonut telkkaria, kirjoittanut omaa blogiani ja tarkistanut sähköpostini sata kertaa. Hmm…

Meidän dossier, eli leiriä varten täytettävä jättimäinen paperinivaska, alkaa onneksi olla valmis. Aluksi valitin Maximelle noin joka päivä siitä, miten turhalta tuntuu täyttää papereita ihan kaikesta. Ymmärrän toki, että turvallisuuteen liittyvät paperit (vanhempien yhteystiedot, lasten allergiat ja muut terveystiedot, hätänumerot yms.) on hyvä olla sekä meillä että piirin vastaavilla. Mutta meidän on pitänyt mm. piirtää leirialueestamme “kartta”, johon voi lisätä telttojen, keittiön, suihkun jne. paikat. Tai analysoida ryhmän dynamiikkaa, jotta sen pohjalta voidaan kehitellä jokin ylevä projet pédagigique. Mitäköhän sinnekin runoiltiin? Ja tuleekohan se oikeasti käyttöön leirillä? Raportoin varmasti viisastuneena joskus elokuun puolella.

Mutta on siitä oikeasti iloakin, että päiväohjelmat, materiaalitarpeet, budjetit ja muut on pitänyt raportoida jo aikaa sitten. Nyt ne on valmiina, ja mä voin keskittyä omiin pariin ohjelmaani sekä laukkuihini. Paitsi etten tee niin! Miks tää on aina yhtä vaikeaa…

Mun päähäni ei mahdu juuri tällä hetkellä kuin se leiri (kuinka monta t-paitaa otan mukaan? pitäiskö vielä korjata ne yhdet housut? mitä mun ea-laukusta vielä puuttuu? enhän tällä kertaa unohda pyyhettä? ASTIAPYYHKEET!!!), eli en pitkästytä teitä tämän pidempää…

(Paitsi kyllä mulla vähän siintelee mielessä LOMA elokuun alussa! Me suunnataan elokuun ekana viikonloppuna miljoonien muiden ranskalaisten kanssa auton nokka kohti etelää, ahhh. Tosin siinä keskellä mun pitäisi lennähtää pariksi päiväksi Suomen Turkuun yksiin häihin, ja sitäkin stressaan jo nyt.)

Koska oon erikoistunut mitenkään mihinkään liittymättömään kuvitukseen, tässä siis ohessa Suomen loman Helsinki-kuvat :)

C'est pas la petite bête...

…qui va manger la grande ! (eli ei pikkueläin syö isoa) Voi että inhoan tätä sanontaa… Olen nimittäin aavistuksen hysteerinen kaikkien kissaa pienempien eläinten suhteen. Inhoan jopa lintuja, ja lähes kaikkia jyrsijöitä, mutta pahimpia ovat (isot ja karvaiset) hämähäkit, muut pikkuöttiäiset ja madot.

Meitä on nyt siunattu näillä viimeksimainituilla oikein runsaalla kädellä. Otin aamulla imurin käteen, tarkoituksena uhrata kymmenen minuuttia kämpän siistimiseen, mutta kuinkas sitten kävikään… Imurin suulta putosi lattialle oikea armeija pieniä valkoisia toukkia, jotka kiemurtelivat kammottavasti ja lähtivät mönkimään kiireenvilkkaan jonnekin suojaan. Kiljaisin vertahyytävästi (hei vaan taas, naapurit) ja paiskasin imurin lattiaan. Lopulta uskalsin imaista iljetykset imuriin - reilun hyönteismyrkkysuihkauksen jälkeen. Ruiskutin samaa myrkkyä myös imurin pussiin, mutta pussin tuhoaminen saa kyllä odottaa insinöörin kotiutumista.

Lähdin varovasti tutkimaan nurkkaa, jossa imuria säilytetään, ja siellä oli kuin olikin vielä pari ällömatoa möngertämässä kohti lattialistojen suojaa. Kävin koko kämpän läpi, ja KAIKEN mahdollisen alta löytyi matoja: tv-tason alla olevien säilytyslaatikoiden, kylpyhuoneen pyykkipussin, eteisen kierrätyslaatikoiden (toinen pahvinen, toinen muovinen). Ihan kaiken siis, mikä sijaitsi lattialla ja minkä alla oli hyvä lymyillä. Hyi kamala!

Villin googlettelun jälkeen olen karsinut todennäköiset vaihtoehdot kahteen: joko ne on sokeritoukan toukkia (heh) tai sit raatokärpäsen toukkia. Molemmat ällöttää, mutta toivon silti ekaa… Sitä paitsi sokeritoukat kuulemma viihtyy kosteassa, eli esim. hometaloissa, ja mä alan olla entistä vakuuttuneempi siitä, että meillä on hometta. Makkarin katossa on monta isoa epämääräistä kosteuden tekemää läiskää, ja mä oon ollut on-off kipeänä koko kevään ja kesän. Tavallisesti oon todella harvoin kunnolla kipeä.

ONNEKSI lähden ensi viikolla partsaleirille (pakoon ötököitä metsään…?) ja sen jälkeen lähes heti lomalle ja sen jälkeen onkin edessä muutto Suomeen. Haluan täältä pois ja vähän äkkiä!

En panne

Miten me enää selvitään (tai siis ei selvitä) ilman kännyköitä??? Tärkeä kysymys Ranskassa tänä viikonloppuna. Perjantaina nimittäin Ranskan suurimman kännykkäoperaattorin Orangen verkko kaatui iltapäivällä. Puhelut ja tekstiviestit eivät kulkeneet suuntaan tai toiseen koko illan ja pitkälti yönkään ajan. Orangella on Ranskassa noin 26 miljoonaa asiakasta, joten ihan pikkujutusta ei ole kyse.

Mä olen itsekin Orangen asiakas*, ja pääsyy valintaan (kalliista hinnoista huolimatta) oli se, että Orangen verkkoa pidetään luotettavana ja kattavana. Kuuluuhan Orange France Télécom -telekommunikaatioyritykseen, jolla on monopoli Ranskan lankapuhelinverkossa (täällä lankapuhelimet on yhä ahkerassa käytössä - olettaisin, että pitkälti halvempien hintojen vuoksi), ja joka myös asentaa uudet nettiliittymät verkkoonsa huolimatta siitä minkä operaattorin nettiboksin on tilannut. Luotettavien tietolähteiden mukaan muiden kuin Orangen nettiboksien asentaminen voi helposti venyä viikkojen pituiseksi prosessiksi, eikä (ihan oman kokemuksen perusteella) ne muut välttämättä toimi kovin luotettavasti. Kunnon monopoli yrityksellä siis on, vaikka uudet tulokkaat yrittävätkin hyppiä nenille halpoine hintoineen.

Mun mielestä on ihan käsittämätöntä, minkä hintaista puhelimessa puhuminen on täällä! Liittymät myydään kiinteillä kuukausimaksuilla, joihin kuuluu paketin mukaan tietty määrä puheaikaa, tekstiviestejä sekä mahdollisesti nettiaikaa ja muita palveluja. Mulla on aika perusliittymä, johon otin lisäpalveluksi ylijääneen puheajan siirron seuraavalle kuulle - eli jos en kuun aikana puhu yhteensä tuntia puhelimessa, loput minuutit lisätään seuraavalle kuulle. Pakettiin kuuluu tunti puheaikaa (voin kertoa, että kuluu aika nopeasti silloin kun oikeasti on pakko soittaa), ilmaiset tekstarit sekä vähän nettiaikaa, ja hintaa on 25 euroa. Käsittääkseni noin 50 eurolla voi saada illimité-liittymän, eli saa lörpötellä niin paljon kuin haluaa ja myös tekstarit on ilmaisia. Tiedän muutamia, joiden mielestä se on ihan ok hinta - varmaan, kun mun nihilistiliittymänikin maksaa noin paljon. Mutta haloo?! Suomessa mun puhelinlasku pyöri kymmenen euron kieppeillä palvelumaksuineen… En tosin ole mikään hirveä lörpöttelijä, mutta soittelin kuitenkin säännöllisesti ja tekstareita kulki ahkerasti.

Mutta takaisin alkuperäiseen aiheeseen (mitä mä sanoinkaan siitä lörpöttelystä?). Meille oli perjantai-iltana tulossa Maximen kaveri yöksi, jotta pojat voivat lähteä yhtä matkaa viikonlopun retkelleen. Koska nykymaailmassa voi luottaa siihen, että junan saapumisajan ja oman saapumisen voi varmistaa vielä junassakin, pojilla ei tietenkään ollut mitään sovittua tapaamista asemalla. Maxime ihmetteli kotiin tullessa, kun kaverista ei kuulunut mitään, ja sen oma puhelin prakasi. Mun puhelin kyllä toimi, mutta koska kaverikin oli Orangen asiakas, ei siihen saatu yhteyttä. Ehdotin Maximelle, että käydään johonkin aikaan asemalla vilkaisemassa, jos kaveri olisikin siellä, mutta siihen ei onneksi tarvinnut ryhtyä, kun P ilmestyi oven taakse kahdeksan aikaan. Se on käynyt meillä kerran ennen ja suunnisti asemalta kohti katedraalia, jonka muisti olevan meidän naapurissa. Fiksu poika :)

Aika avuton olo tuli, kun tajusi ettei puhelinyhteys onnistu. Mitäs nyt tehdään? Saan usein kuulla moitteita, kun saatan unohtaa puhelimen moneksi päiväksi laukkuun äänettömälle. Vastaväitteeni tässä vaiheessa on se, että kyllä ennenkin pärjättiin ilman kännyköitä… Mutta pärjäisinkö oikeasti ilman? En siis todellakaan ole sellainen puhelinhysteerikko, joka räplää älyluuriaan koko ajan pakkomielteisesti - harvoinpa mulle kukaan soittaa tai tekstaa kuitenkaan (ehkä yllämainitusta syystä?). Mutta miten ennen vanhaan ihmiset ilmoittivat tapaamispaikalla odottavalle kaverille, että myöhästyin junasta ja tulenkin vasta tunnin päästä? Ja miten kauan kestää etsiä lähin puhelinkoppi, kun pitää soittaa hätänumeroon onnettomuudesta?

Vaikka kännykkä onkin hieno ja käytännöllinen keksintö, niin kyllä mua silti vaan nauratti tämän asian ylidramaattinen uutisointi. Uutistenlukijan äänensävyn ja sanankäänteiden perusteella olisi voinut kuvitella, että kyseessä on kansallinen hätätila eikä 12 tuntia kestänyt puhelimettomuus…
***
*hämmentävää kyllä, mun puhelin toimi koko illan ihan normaalisti :O saankohan silti jotain hyvityksiä?

Yyteri

Retkellä Yyteriin. Kävin siskon kanssa uimassa dippaamassa Itämeressä. Ilmeet kertovat veden lämpötilan…

Juhannus

Huijasin, ei blogi ihan vielä jääkään lomalle :) Mut jätettiin yksin kotiin sairastamaan, kun monsieur lähti etelään (onnea vaan ruuhkiin!) harrastamaan itsetuhoisia vesiurheilulajeja kavereineen. Innostuin siis kokoamaan todella taidokkaita kollaaseja Suomi-loman kuvista. Tässä juhannus.

Uusi naama! Tai oikeastaan kaksi.

Voihan räkä!

Korvassa tällä kertaa… Tai en minä tiedä, mitä siellä on. Vedeksi luulin ja kahden päivän hölskyttelyn jälkeen uskaltauduin tänään lääkärisedän pakeille (joka osoittautui suureksi Suomi- ja saunafaniksi). Hän totesi vaivan olevan korvatulehdus - ensimmäistä kertaa elämässäni saan tämän lastentaudin aikuisena :SSS

Ranskalaiseen tapaan kotiuduin ison lääkepussin kanssa. En ole vielä uskaltautunut kokeilemaan muita kuin korvaan tiputeltavia antibiootteja, ja tunne korvissa on - jos mahdollista - vielä kamalampi. Ihan kuin pään ympärillä olisi joku eristyskupla! Tosin luulen, että apulaiseni laittoi tippoja vähän turhan reilulla kädellä, koska pullo hupeni kerralla puoleen. Sen pitäisi siis riittää viikon, eikä kahta päivää.

Reilun viikon päästä alkava partioleiri ja työt on pitäneet mut kiireisenä koko viikon. Edellämainitun takia voipi olla, että blogi menee kesälaitumille hetkeksi. Ei ehdi ei jaksa…!

Hui hai hulinaa

Hengissä ollaan edelleen! Selvisin niin Suomen arktisesta kesästä (kaksi villapaitaa on ihan oiva vaatevalinta juhannukseen) kuin Grenoblen tukahduttavasta +35 asteen helteestä palatessa. Arki alkaa tunnetusti aina maanantaista, ja vaikken tavallisestikaan ole käkenä pystyssä kellon soidessa, tänään en edes kuullut koko kelloa, vaikka se kilkattaakin mun puolella sänkyä… Onneksi seuraavaan lomaan on vain kaksi viikkoa!

Magnus aiheutti meille viime yönä sydämentykytyksiä, kun se äkkiä katosi. Tai pikemminkin ilmestyi makuuhuoneen ikkunaan - ulkokautta! Me asutaan kerrostalon kolmannessa ja ylimmässä kerroksessa, joten mulla pomppasi sydän kurkkuun, kun näin pöljänderin tuijottavan ruudun toiselta puolen yhtä hämmästyneenä kuin minä. Se ehti kuitenkin ampaista karkuun ennen kuin ehdin kissaa sanoa, ja sitten me mietittiin unenpöpperöisen mösjöön kanssa että mihin se mahtoi mennä. Meidän talon tiilikatto on jyrkkä ja liukas, eikä Mange toistaiseksi ole uskaltanut tukikohdastaan ikkunasta edemmäs… Maxime kävi mun mielenterveyden  vuoksi tarkistamassa, oliko kissa pudota mäjähtänyt parkkipaikalle, mutta kun siellä ei näkynyt mitään, uskalsin sentään käydä nukkumaan. Kuulin vähän myöhemmin tuttua kurnutusta katolta, ja ikkunan ohi vilahti varjo, joten sain jopa untakin. Aamulla mun jalkopäässäni makasi pehmeä kerä… Loppu hyvin, kaikki hyvin!

Tänään on vaikean aamuherätyksen jälkeen ollut teho-päivä. Huomenna odottaa tapaaminen työkkärissä, ja sinne pitää valmistella - kuinkas muutenkaan - dossier, eli noin satamiljoonaa eri paperia pitää olla mukana! Työpaikkakin mulla on, mutta Suomessa, ja kun itse olen täällä, on selusta turvattava jotenkin. Sosiaaliturvan vuoksi siis haen työttömän statusta. Jännää tällainen vaarallinen kaksoiselämä… Olen siis tänään ehtinyt (CV:n kirjoittamista vältellessäni) siirtää Suomen loman kuvat koneelle, etsiä niitä yllämainittuja papereita, siirtää Suomen loman kuvat facebookiin, muistaa yhden kauan sitten saamani blogihaasteen, ahdistella partiokavereita siihen kahden viikon päästä alkavaan, toistaiseksi ohjelmattomaan leiriin liittyen, ripustaa pyykkiä, käydä lenkillä, pommittaa toimistoa kymmenin paniikkisähköpostein, kirjoittaa lukuisia listoja ja soittaa sécuun osoitteenmuutokseni (kolme kuukautta myöhässä). Viimeksimainittu kokemus oli taas todella mieltäylentävä, koska meidän asunnossa on tosi huono verkko (kännykän siis), joten mun piti yrittää seistä paikallani siinä yhdessä pisteessä, jossa verkkoa on jopa yhden tolpan verran. Sain toistaa kaiken sanomani kaksi tai kolme kertaa ennen kuin täti toisessa päässä sai jotain selvää…

Pian luvassa on varmasti niitä kuvia ja haastetta. Mutta sitä ennen pitäisi kai kirjoittaa CV. Huoh.

Magic can happen for real in Rio?

Voisinpa jatkaa viimekertaista valitusvirttäni vielä vähän, kun satuin saamaan viime yönä aika mojovan kesäflunssan ja olen tänään niistänyt valehtelematta noin 40 talouspaperin palasta läpimäräksi… Mutta en viitsi valittaa, kun mieli on jo muuten parempi ja sitä paitsi maailmassa tapahtuu kaikkea paljon tärkeämpää kuin mun flunssani.
Tänään pärähti nimittäin käyntiin hartaasti valmisteltu Rio+20-huippukokous, mikä tarkoittaa sitä, että satoja tärkeitä vaikuttajia lennätetään ekologian ja maapallon tulevaisuuden nimissä Brasiliaan allekirjoittamaan sopimus. Uutiset tietävät kertoa, että kokouksen loppuasiakirja oli kuitenkin valmis jo ennen itse kokouksen alkua, joten mun nähdäkseni koko kokous vaikuttaa aika turhalta rahan ja juurikin niiden luonnonvarojen tuhlaamiselta. Ylipäätään olen aika skeptinen kokouksen ja sopimuksen vaikutuksen suhteen. Varmasti tämä lisää taas ihmisten tietoisuutta ympäristöongelmista, mutta kun niistä on tiedetty jo 70-luvulta asti, nyt olisi mun mielestä aika jo velvoittaa ihmiset ja valtiot konkreettiseen toimintaa - ennen kuin on liian myöhäistä… Rion sopimuksessa ei mitään suoranaisia velvotteita vaadita, ja mun mielikuva on sellainen että suurin osa maista ajaa vain omaa etuaan välittämättä oikeastaan luonnon tilasta sen kummemmin.
Ilmoittauduin GoodPlanet.info-nimisen sivuston uutiskirjelistalle, ja saan päivittäin sähköpostiini kokoelman ajankohtaisia ympäristöuutisia, joista onneksi osa on sentään positiivisiakin. Välillä meinaa kuitenkin aamupuuro jumiutua kurkkuun niitä selaillessa. Nimenomaan yllämainittu mahdollinen ekosysteemin romahtaminen parin sukupolven kuluessa tuntuu kamalan uhkaavalta. Mihin maailmaan mä olen oikein syntynyt? Miksei ketään muuta kiinnosta se, että jutun mukaan osa asiantuntijoista ja tutkijoista on kauhuissaan? Miksi samainen juttu oli Hesarissa piilotettu jonnekin luontosivuille, eikä sitä hehkutettu isoin kirjaimin etusivulla? Tiedän, etten ole ainoa, joka haluaa toimia ja tehdä jotain nyt, kun muutos vielä on mahdollinen, mutta miten kaikesta voidaan tehdä niin kauhean vaikeaa? (juuri tätä kirjoittaessani Canal+:n zappingissa näytetään kuvia poltetusta sademetsästä Amazoniassa…)
Luin tänään Libération-lehdestä mielenkiintoisen artikkelin* amerikkalaisesta ekologistista (onko se sana???) Dennis Meadowsista, joka on vuoden -72 Tukholman ympäristökokouksesta asti ajanut samaa asiaa - muutosta kulutushysteriaan ja luonnonvarojen tuhoamiseen. Turhaan. Rivien välistä oli luettavissa melkoista skeptisyyttä siihen, että tulevaisuus toisi tullessaan jotain parempaa. Meadows oli sitä mieltä, että jo 30 vuodessa nykyinen elämäntapa ja elintaso tulee olemaan historiaa. Ihminen ehkä selviää tästä kriisistä, mutta millä hinnalla? Mun fatalistinen puoleni pelkää jopa sitä, ettei ihminen ehkä selviäkään. Planeetta selviää ja varmasti elämäkin jossain muodoissaan, mutta meille olisi jopa ihan oikein kadota täältä…
Edistystä ja inspiroivia projekteja maailman parantamiseksi toki löytyy, niin kuin jo sanoin. Riossa valtava joutomaa oli muutettu koko slummin yhteiseksi puistoksi, jossa kasvatetaan kukkia ja kierrätetään. Brasiliassa niin ikään teinipoika perusti hyväntekeväisyysjärjestön, joka tekee tärkeää työtä Amazonian sademetsän takaisinistutuksessa. Järjestön toiminta on huiman 10 dollarin alkupääoman jälkeen paisunut kansainväliseksi, ja se on saanut miljoonien arvosta lahjoituksia. Tavoitteena on istuttaa 18 000 hehtaaria metsää takaisin. Kiinassa (kaikista paikoista) on rakennettu kokonainen ekokaupunki, Tianjin.
Näitä juttuja lukiessa mun tekisi ihan hirveästi mieli tehdä jotain vastaavaa - mieluiten pelastaa koko maailma kerralla! Mutta vaikkei se ihan suoralta kädeltä olisikaan mahdollista (loistoideaa odotellessa), netti pursuaa vinkkejä kantaa oma kortensa kekoon. Päätin jo aiemmin tänä keväänä pitää vuoden loppuun asti ostolakon, eli olla ostamatta vaatteita, jos se ei ole ihan täysin mahdotonta (en ole vielä kohdannut tätä mahdotonta tilannetta). Ylipäätään mua ahdistaa kauhea tavaran määrä kotona, enkä näe järkeä ostaa uutta tilalle ennen kuin vanha on oikeasti käyttökelvotonta (mihin ei valitettavasti Halvan ja Mauttoman rievuissa kauaa kestä - ja mistäköhän blogista tuon osuvan nimityksen taas nappasin? sori, oon tällainen varas!). Niin kuin Meadows yllämainitussa artikkelissa sanoo, on kaksi tapaa olla onnellinen :

 Il y a deux façons d’être heureux : avoir plus ou vouloir moins. Comme je trouve qu’il est indécent d’avoir plus, je choisis de vouloir moins.

= Joko voi omistaa lisää tai haluta vähemmän. Koska on hävytöntä omistaa lisää, valitsen haluta vähemmän. (heh, kyllä huomaa, että mulla on kääntäjänkoulutus :D)
Muita projekteja on meidän pienen talouden kierrätyksen tehostaminen, joskin mua risoo se, ettei Ranskassa olla vielä kuultukaan biojätteiden keräämisestä kaupunkialueilla. Kaikilla kun ei välttämättä ole parvekkeettomassa kerrostalokaksiossa tilaa kompostille… Yritämme kiinnittää monsieur’n kanssa huomiota ostosten pakkauksiin, ja he-vi-ostokset on keskitetty naapurin bio-kauppaan.
Jos joku muukin (toivottavasti!) innostuu haastamaan itsensä muuttamaan tapojaan, vaikka yhden kerrallaan, olen listannut tähän joitain vinkkejä. Osa on varmasti kaikille itsestäänselviä, mutta kiinnittääkö niihin silti arjessa huomiota?

•  Vaihda hakukoneesi Googlesta ecosia.org-hakukoneeseen, joka on sitoutunut lahjoittamaan rahaa metsänistutukseen.
• Vähennä lihansyöntiä, ja suosi porsasta ja kanaa ennemmin kuin nautaa.
• Kompostoi tai kierrätä biojätteet aina kuin mahdollista.
• Suosi lähiruokaa ja kauden vihanneksia ja hedelmiä.
• Sammuta tv, tietokone ja muut viihdelaitteet, kun et niitä käytä. Esim. katkaisijalla toimivasta jatkojohtosta on helppo sammuttaa kaikki apparaatit kerralla.
• Pienennä lämmitystä! (Ei ehkä kovin ajankohtainen ohje, mutta talven taas tullessa tiedän, että monessa suomalaiskodissa hiihdellään t-paidassa ja ilman sukkia vaikka ulkona olisi pakkasta kuinka paljon…)
• Käy lyhyemmässä suihkussa -se vähentää huomattavasti lämmityskuluja ja myös siis sähkönkulutusta. Suihkun (ja se kannattaa) sammuttaa saippuoinnin ajaksi - pesusieni helpottaa pesua huomattavasti. (Mua ihan oikeasti ahdistaa tietää, että jopa mun pikasuihkuihin kuluu noin 40 litraa vettä, kun leirillä kuupalla pestessä sitä kuluu noin 10 litraa…)
• Mieti tarkasti ostoksiasi. Suosi kierrätettyjä tuotteita.
• Jos innostut oikein hardcore-ituhipiksi, voit myös esim. asentaa kuivakäymälän kotiisi!

Eihän kuulosta kauhean vaikealta, eihän??? Jottei tämä menisi ihan saarnaamiseksi, niin lopetan tällä kertaa tähän :) Innostun aina vaahtoamaan tästä aiheesta, enkä halua, että joku erehtyy pitämään mua ihan hulluna! Jos joku ihan oikeasti saa jonkin herätyksen tästä kirjoituksesta, kuulisin mielelläni, mitä te teette/aiotte tehdä planeettamme hyväksi.

P.s. Löysin Kuukausiliitteen arkistoista mielenkiintoisen jutun hiilijalanjäljestä. Käykää lukemassa, jos kiinnostaa miettiä oman hiilijalanjäljen koostumusta. Myös eri laskureista saa usein hyviä vinkkejä ekologisempaan elämään ;)

*Sorry, vain ranskaksi :(

Plääh

Tänään kaikki on plääh. Alan vähitellen kyllästyä siihen, että mun elämäni rajoittuu muutaman neliömetrin sisään. Aamulla siirryn makuuhuoneesta olkkariin töihin ja illalla olkkarista makuuhuoneeseen nukkumaan. Ainoana seurana on tietokone ja kissa, joka sekin tuntuu toisina päivinä vain oikein kerjäävän vaikeuksia. Käyn kävelemässä tai juoksemassa joka päivä saman reitin. Joka päivä pitäisi imuroida (hei vaan, pöly ja kissankarvat, odottelen tässä vielä inspiraatiota), ja kun ehdotan monsieur’lle että siivotaan niin se vaan nauraa ja sanoo että siivotaan vaan. Eli minä siivoan. Kaikki on vain niin ankeaa ja tylsää… Mulla on työn alla ohjelma, joka käsittelee puiden kaatamista. Fascinant…!

Useimmiten musta on ihan kivakin jäädä tänne aamulla kaikessa rauhassa ilman, että tarvii rynniä kiireessä ja hätäisen aamiaisen jälkeen ulos, nuokkua päivä jossain hikisessä toimistossa tehden jotain, mikä ei oikeastaan kiinnosta mua lainkaan. Useimmiten tykkään työstäni ja jopa tosta kiusanhenki-kissasta, joka vastaa työpaikan virkistystoiminnasta. Mutta sitten tulee näitä päiviä, kun tarvitaan kahdet päiväunet ja kilo salmiakkia, että saan edes jotain tehtyä. Ja silti kaikki ärsyttää.
Haluaisin niin pois täältä maalta, jonnekin missä tapahtuu jotain ja voi tavata uusia kivoja ihmisiä (jotka on alle 75-vuotiaita) ja mihin voisi jopa kuvitella asettuvansa. En jaksa jatkuvaa epävarmuutta siitä, missä joskus puolen vuoden päästä ollaan. Vaikka onhan se omalla tavallaan jännää ja vapauttavaa ja kaikkea…

Joo, vali vali. Menen takaisin virkkaamaan!

Bienvenu à Dole

Eli tervetuloa kylään kaupunkiin, jossa ainakin kesän loppuun majailen! (Suru-uutisena mainittakoon, että Bryssel-haaveet saadaan haudata ainakin ensi helmikuuhun asti, eikä silloinkaan mikään ole varmaa. Maxime jää siis vielä maalle ja mä tuun syksymällä sivistyksen pariin Tampereelle <3)

Kiersin muutama viikko sitten helteisen lauantain kunniaksi Dolen turistikierroksen, eli Circuit du Chat perché, jonka nimi juontaa juurensa täällä eläneen kirjailija Marcel Aymén lastenkirjasta nimeltään Les contes rouges du Chat perché. Chat perché on käsittääkseni myös jonkinlainen litan/hipan variaatio.

Kartassa näkyy kaupungin historiallinen keskusta ja vieressä virtaava kanava.

Tällaisia nuolia seuraamalla voi seurata kierrosta ilman karttaakin, mutta kartta tosin antaa paljon mielenkiintoista lisätietoa reitin varrella. (mun silmissä toi kissa näyttää aina ihan hiireltä… ehkä se johtuu siitä että olen tottunut oman kissan muhkeahkoon häntään?)

Kanavan varressa sijaitsevassa Jardin de Chevannes -puutarhassa kasvatettiin keskiajalla hamppua köysiä ja kankaita varten. Nykyään siellä kasvaa rohdoskasveja.

Kaupunki kasvaa tiiviinä talorivistönä kanaalin toisella puolen. Tässä kohtaa aina mietin, miksei mekin asuta tässä veden äärellä! Pieni terassi ei olisi yhtään hullumpi :)

Itse kanaali, La canal des Tanneurs. Nimi tulee siitä, että ennen vanhaan kanavan varren korkeissa taloissa muokattiin eläinten nahkoja. Kellareista oli kuulemma suora pääsy kanavalle, koska parkitsemistyöhön tarvittiin vettä.

Dolen suurimman julkkiksen, Louis Pasteurin, kotitalo (oikealla) ja muistomerkki (vasemmalla).

Meidän “puutarhassa” eli tien toisella puolen levittäytyvässä puistossa. Le cours Saint Moris -puistolla on kaksi osaa: ylempänä on tasainen, puistomainen alue hiekkakäytävineen, nurmikoineen, penkkeineen ja patsaineen, alempana taas polut pujottelevat puiden välissä huomattavasti “metsäisemmissä” maisemissa ja puro muuttuu villeiksi putouksiksi. Alaosa on mun lempparipaikka!

Päätän tämän päivän turistikierroksen Place Jules Grévy -aukiolle, eli Dolen keskustorille. Vasemmalla juuri kuvan ulkopuolelle jää toinen meidän lempikahviloistamme, ja meille kotiin matkaa kertyy huimat sata metriä. Jules Grévy oli III tasavallan presidentti vuosina 1879-1887. Mutta kuka arvaa, mitä toi suihkulähde esittää???