Kuten jo mainitsinkin edellisessä postauksessa,
kyläilevä kaveri sai tällä viikolla aikaan hieman vähemmän lämpöisiä
ajatuksia mielessäni. Hän saapui sulostuttamaan perheemme elämää
maanantai-iltana ja jo tiistaina olin aika kypsää kamaa.
(Kuvituksena tekotaiteellisia otoksia auringonlaskusta…)
Mua harmitti ihan suunnattomasti ensinnäkin oma kyvyttömyyteni sanoa ei. Kun mulla ei ihan oikeasti olisi ollut tällä viikolla aikaa eikä varsinkaan mielenkiintoa mitään muuta kuin gradua ja töitä kohtaan, minkä toki yritin vaivihkaa tehdä selväksi, kun tämä kaverini kysyi skype-viestissä, josko hän voisi tulla meille lomaviikokseen. Ensi kerralla ehkä muistan että suora ei on varmin tapa saada viesti perille. Tyyppiä ei nimittäin omien sanojensa mukaan haitannut yhtään se, että mulla on tekemistä. Mun graduun keskittymistä kuitenkin haittasijonkin verran aivan järjettömästi se, että hän istui koko ajan metrin päässä tuijottamassa tyhjyyteen ja odottelemassa, että olen valmis.
Mua ihmetyttää myös suunnattomasti tämän reissun perimmäinen tarkoitus. Oletin etukäteen, että hän halusi tutustua eksoottiseen pohjoisen maahan, mutta mitään hirveää innostusta lähteä tutkimaan paikkoja omin nokkineen ei ollut. Hän ei tiennyt maasta eikä nähtävyyksistä tuon taivaallista, mutta sitten toisaalta mua vähän epäilyttää ettei vierailun syy ollut munkaan tapaaminen, koska mun kuulumisiani hän ei ollut kysellyt (tai muutenkaan pitänyt millään lailla yhteyttä) sitten viime kesän kun oltiin partioleirillä yhdessä.
Myös raha oli aika keskeinen osa ongelmaa. Mikään ei olisi saanut maksaa mitään, joten kaupunkiin ei voinut lähteä hengailemaan tai museoihin pyörimään, kun (jopa opiskelijahintaiset) muutaman euron pääsymaksut tuntuivat aivan ylivoimaisilta. Ruokaakin olisi joutunut itse ostamaan (joskin voisin kuvitella että aamuiset kahdeksan voileipää olis voineet pitää nälkää aika pitkäänkin), kun taas meillä kotonahan oli tarjolla mm. pääsiäisen juhla-ateria, johon suhtauduttiinkin sitten samalla antaumuksella kuin laivan buffettiin.
Mun vanhemmille hänelle ei ollut tullut mieleenkään tuoda mitään tuliaisia kiitokseksi viikon majoituksesta ja ylläpidosta - mä sain sentään euron suklaalevyn…!
Mun on jotenkin aivan todella vaikeaa sietää noin avoimen saitoja ihmisiä. Ymmärrän, ettei aina ole rahaa kaikkeen, mutta silloin voi myös ehkä miettä kahteen kertaan, lähteäkö matkalle ollenkaan…
Ärsyttävää alentua haukkumaan ja puhumaan pahaa ja valittamaan jopa näin julkisesti, mutta mulla on ollut oikeasti aika piinallisen pitkä viikko. Paha mieli ja ikävät ajatukset on myrkyttäneet mieltä monta päivää ja oon vain koko ajan odottanut sunnuntaita, jolloin herra lähtee. Mulla on ihan todella hyväksikäytetty olo.
Uskoisin kuitenkin oppineeni, ettei aina tarvi olla kiva kaikille. Ainakaan sellaisille jotka ei oo kivoja mulle.
(Valopää, kommentoi sisareni tämän kuvan nähtyään. Sepä se.)
Toivottavasti teillä on ollut vähän positiivisempi pääsiäisen piinaviikko! Ei mullakaan ihan kamalaa ole ollut, kiitos ihanan perheeni ja varsinkin hupsun sisareni <3
(Kuvituksena tekotaiteellisia otoksia auringonlaskusta…)
Mua harmitti ihan suunnattomasti ensinnäkin oma kyvyttömyyteni sanoa ei. Kun mulla ei ihan oikeasti olisi ollut tällä viikolla aikaa eikä varsinkaan mielenkiintoa mitään muuta kuin gradua ja töitä kohtaan, minkä toki yritin vaivihkaa tehdä selväksi, kun tämä kaverini kysyi skype-viestissä, josko hän voisi tulla meille lomaviikokseen. Ensi kerralla ehkä muistan että suora ei on varmin tapa saada viesti perille. Tyyppiä ei nimittäin omien sanojensa mukaan haitannut yhtään se, että mulla on tekemistä. Mun graduun keskittymistä kuitenkin haittasi
Mua ihmetyttää myös suunnattomasti tämän reissun perimmäinen tarkoitus. Oletin etukäteen, että hän halusi tutustua eksoottiseen pohjoisen maahan, mutta mitään hirveää innostusta lähteä tutkimaan paikkoja omin nokkineen ei ollut. Hän ei tiennyt maasta eikä nähtävyyksistä tuon taivaallista, mutta sitten toisaalta mua vähän epäilyttää ettei vierailun syy ollut munkaan tapaaminen, koska mun kuulumisiani hän ei ollut kysellyt (tai muutenkaan pitänyt millään lailla yhteyttä) sitten viime kesän kun oltiin partioleirillä yhdessä.
Myös raha oli aika keskeinen osa ongelmaa. Mikään ei olisi saanut maksaa mitään, joten kaupunkiin ei voinut lähteä hengailemaan tai museoihin pyörimään, kun (jopa opiskelijahintaiset) muutaman euron pääsymaksut tuntuivat aivan ylivoimaisilta. Ruokaakin olisi joutunut itse ostamaan (joskin voisin kuvitella että aamuiset kahdeksan voileipää olis voineet pitää nälkää aika pitkäänkin), kun taas meillä kotonahan oli tarjolla mm. pääsiäisen juhla-ateria, johon suhtauduttiinkin sitten samalla antaumuksella kuin laivan buffettiin.
Mun vanhemmille hänelle ei ollut tullut mieleenkään tuoda mitään tuliaisia kiitokseksi viikon majoituksesta ja ylläpidosta - mä sain sentään euron suklaalevyn…!
Mun on jotenkin aivan todella vaikeaa sietää noin avoimen saitoja ihmisiä. Ymmärrän, ettei aina ole rahaa kaikkeen, mutta silloin voi myös ehkä miettä kahteen kertaan, lähteäkö matkalle ollenkaan…
Ärsyttävää alentua haukkumaan ja puhumaan pahaa ja valittamaan jopa näin julkisesti, mutta mulla on ollut oikeasti aika piinallisen pitkä viikko. Paha mieli ja ikävät ajatukset on myrkyttäneet mieltä monta päivää ja oon vain koko ajan odottanut sunnuntaita, jolloin herra lähtee. Mulla on ihan todella hyväksikäytetty olo.
Uskoisin kuitenkin oppineeni, ettei aina tarvi olla kiva kaikille. Ainakaan sellaisille jotka ei oo kivoja mulle.
(Valopää, kommentoi sisareni tämän kuvan nähtyään. Sepä se.)
Toivottavasti teillä on ollut vähän positiivisempi pääsiäisen piinaviikko! Ei mullakaan ihan kamalaa ole ollut, kiitos ihanan perheeni ja varsinkin hupsun sisareni <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti