Aina välillä herään siihen todellisuuteen, että gradun olisi suotavaa olla valmis esim. ensi kuussa ja että ensi viikolla olisi tarkoitus rykäistä kokonainen luku kasaan. Ja että oon lupaillut osallistua kaiken maailman kissanristiäisiin noin joka viikonloppu tästä hetkestä kesäkuulle. Silloin hetken ahdistaa. Mutta se menee ohi. Kyllähän minä yhden gradun väsään ja muutan siinä sivussa ulkomaille.
Tämä jälkimmäinen asia askarruttaakin mieltäni sitäkin enemmän. Ajatuksissani olen selkeästi jo palauttanut gradun ja siirtynyt eteenpäin. Harmillista vain, etten tiedä, mitä tulevaisuus pitää sisällään tai edes että mitä sen haluaisin pitävän sisällään, joten mun on vaikea kuvitella itseäni sinne. Tämä on ensimmäinen kerta elämässäni, kun mulla ei ole selkeää suunnitelmaa siitä, mitä haluan tehdä vaikkapa seuraavien kolmen vuoden sisällä.
Kaikki on periaatteessa mahdollista, mutta kun en osaa päättää! Ja sitten kuitenkaan ihan kaikki ei ole enää mahdollista, mikä saa mut haikeaksi. Myös kaikki se, mitä jätän taakseni, saa mut haikeaksi. Oon aina ollut todella huono luopumaan. Ja nyt huomaan haikailevani jo sellaisten asioiden perään, jotka mulla on yhä tässä lähelläni, kuten vaikkapa Suomen ystävät, ja toisaalta eläväni jo puoliksi jossain sellaisessa tulevaisuudessa, josta en oikeastaan tiedä mitään. Carpe diem?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti