Näinhän täällä aina käy

Hajotin mun tietokoneen. Olen tällä hetkellä äitin koneen varassa, ja tästä menee ruutu mustaksi yleensä noin viiden minuutin surffailun jälkeen (onkohan se vaan asentanut tähän jonkin Anonyymit Nettiaddiktit -suojan?), joten en tiedä kuinka paljon pystyn lähiaikoina postailemaan.

Hyvät uutiset on, että koneessa oli vielä takuuta jäljellä, joten mahdollisesti se korjataan ilmaiseksi (jos huollossa huomataan, että ongelma saattaa (kröhöm) olla itse aiheutettu, joudun joko maksamaan huollon tai todennäköisemmin hankkimaan uuden koneen). Lisäksi sain kaikki tiedostot talteen, HUH! Gradusta olikin kopio jo valmiiksi, mutta esim. haastattelutiedostoja, kirjanpitoa tai valokuvia en ollut vahingossakaan kopioinut mihinkään.

Huonot uutiset on tietenkin se, että saan koneen aikaisintaan ensi viikon lopulla takaisin. En tiedä, mitä gradun etenemiselle käy. Tai mun mielenterveydelle…

Kotimaa kun taakse jäi

Muutto ja Suomesta lähteminen on pyörineet paljon mielessäni viime päivinä. Olin pitkään kuvitellut muuttavani takaisin Ranskaan tämän Suomen vuoden jälkeen, ja vasta nyt olen hitaasti alkanut oivaltaa, ettei Bryssel olekaan Ranskassa. Että Belgia on ihan oma maansa. Alkoi jännittää.

Pidänköhän Belgiasta? Yhden viikonloppuvierailun perusteella Bryssel on jopa tihkusateisena sympaattinen ja mulle sopivan kokoinen suurkaupunki, jonka asukkaat tuntuu ainakin Pariisiin verrattuna ystävällisiltä. Mutta se ei kuitenkaan ole Grenoble: siellä ei ole vuoria eikä kaunista kesäsäätä maaliskuulta lokakuulle, ei kaikkia ihania ystäviä, eikä taatusti yhtä hyvää vihanneskauppaa kuin mulle G:ssa…

Bryssel on sillä tavalla hyvä kompromissiratkaisu mulle ja Maximelle, että kummallekin on työmahdollisuuksia, mutta kummallakaan ei silti ole kotipaikkaetua. Ikävää on tietenkin se, että ollaan kaupungissa alkuun ihan yksin, eikä mitään tukiverkkoja ole lähimaillakaan - Grenobleen on yhdeksän tunnin ajomatka ja Tampereelle vähän lyhyempi lento+bussimatka. Kansainvälisestä suurkaupungista varmaan löytyy helposti kavereita, joista osasta ehkä ajan mittaan kehkeytyy hyviäkin ystäviä. Eiks juu? Kyllä silti varmasti ikävöin Suomen ja Ranskan ystäviä entiseen malliin…

Äiti kysyi multa viikonloppuna, miksi haluan muuttaa ulkomaille. Tähän muuttoon itse asiassa ainoa ja yksinkertainen syy on se, ettei Maxime halua muuttaa Suomeen. Työn löytäminen kielitaidottomana on osoittautunut täällä hankalaksi, joten M:n työn mukaan nyt sitten mennään. Tämäkin asia jännittää mua aika paljon. Tuleeko musta edustusrouva, joka muuttaa miehen työn mukana? Kestäisikö pääni sen? Mulla ei, kuten sanottu, ole juuri nyt mitään suuria ja jännittäviä tulevaisuudensuunnitelmia, mutta haluaisin kuitenkin, että jos sellaisia ilmaantuu, olisin edes jossain määrin vapaa niitä toteuttamaan.

Jossain vaiheessa tänä vuonna ajattelin, että voisihan sitä harkita jäävänsäkin Suomeen. Täällä on keskimäärin todella hyvin asiat, varsinkin jos sattuu olemaan suomalainen: sosiaaliturva etuineen on aivan huippu, asiat hoituu helposti (useimmiten yhdellä puhelinsoitolla), puhdasta luontoa on aina lähellä, ja mikä tärkeintä, täällä ovat kaikki mun tärkeimmät ihmiset - paitsi se yksi.

Suomen hyviä ja huonoja puolia on pohdittu useammassa ulkosuomalaisessa blogissa viime päivinä (täällä ja täällä vaikkapa). Mun mielestä Suomen ikävimpiin puoliin kuuluu pitkän, kylmän ja masentavan talven lisäksi ihmiset, jotka valittavat koko ajan. Joka asiasta. Ihan niin kuin minä itsekin, eipä silti… Jotenkin nurinkurista, kun kaikki asiat on niin huippuhyvin, että silti viitsitään valittaa jostain koirankakasta ja veroista ja surkeista palkoista (???). Aamulehden tekstiviestipalstaa lukiessa en yleensä oikein tiedä, itkeäkö vai nauraa.

Täällä ollaan myös tosi hitaasti lämpiäviä. Olen itsekin kasvanut kodissa, johon ei hirveän herkästi kutsuttu vieraita, koska niistä on niin paljon vaivaa ja häiriötä. Lapsena olin aina onneni kukkuloilla, kun meille tuli vieraita. Sinänsä tunnistan tämän piirteen itsessänikin, joskin ulkomailla huomaan avaavani kotini ovet huomattavan paljon herkemmin uusillekin tuttavuuksille. Ranskassa naapurit kävivät alvaarinsa koputtelemassa oveen milloin missäkin asiassa ja jäivät jutustelemaan. En muista Suomessa kerrostalossa asuessani jutelleeni ikinä kenenkään naapurin kanssa, ja mun vanhemmilla kesti kuulemma vuosikausia tutustua naapureihin, kun muuttivat tänne meidän nykyiseen kotiin.
No, kaikissa maissa on omat hyvät ja huonot puolensa, joihin on vain sopeuduttava. Vaikka mua jännittääkin ja välillä vähän huolettaakin Belgiaan muutto, enimmäkseen olen vain innoissani ja utelias uuden asuinmaan suhteen. :)

Alla kuvia siltä edelliseltä kerralta, kun olen Brysselissä käynyt (neljä vuotta sitten).

Ilmeisesti nähtävyyksiä on mun mielestä turvallista kuvata pimeässä? Ei ole nimittäin ihan ensimmäinen ja tuskin myöskään viimeinen otos laatuaan.



Näitäkin taidekuvia löytyy yhdestä jos toisesta kaupungista :D


Joku roti pitää olla sovituskopissakin!

Tähän jotain metatekstiä… (ja muita otteita gradustani)

Mua vähän stressaa se, etten stressaa juuri yhtään nyt. Tyhmää, tietenkin. Mun ajatuksissa vain stressi ja tuotteliaisuus kuuluvat erottamattomasti yhteen.



Aina välillä herään siihen todellisuuteen, että gradun olisi suotavaa olla valmis esim. ensi kuussa ja että ensi viikolla olisi tarkoitus rykäistä kokonainen luku kasaan. Ja että oon lupaillut osallistua kaiken maailman kissanristiäisiin noin joka viikonloppu tästä hetkestä kesäkuulle. Silloin hetken ahdistaa. Mutta se menee ohi. Kyllähän minä yhden gradun väsään ja muutan siinä sivussa ulkomaille.

Tämä jälkimmäinen asia askarruttaakin mieltäni sitäkin enemmän. Ajatuksissani olen selkeästi jo palauttanut gradun ja siirtynyt eteenpäin. Harmillista vain, etten tiedä, mitä tulevaisuus pitää sisällään tai edes että mitä sen haluaisin pitävän sisällään, joten mun on vaikea kuvitella itseäni sinne. Tämä on ensimmäinen kerta elämässäni, kun mulla ei ole selkeää suunnitelmaa siitä, mitä haluan tehdä vaikkapa seuraavien kolmen vuoden sisällä.

Kaikki on periaatteessa mahdollista, mutta kun en osaa päättää! Ja sitten kuitenkaan ihan kaikki ei ole enää mahdollista, mikä saa mut haikeaksi. Myös kaikki se, mitä jätän taakseni, saa mut haikeaksi. Oon aina ollut todella huono luopumaan. Ja nyt huomaan haikailevani jo sellaisten asioiden perään, jotka mulla on yhä tässä lähelläni, kuten vaikkapa Suomen ystävät, ja toisaalta eläväni jo puoliksi jossain sellaisessa tulevaisuudessa, josta en oikeastaan tiedä mitään. Carpe diem?

Sitruunapiirakoista

Tällä viikolla on ollut ihmeellisen seesteinen olo. Vaikkei kaikki millään muotoa ole mennyt kuin Strömsössä, olen suhtautunut asioihin zeniläisellä tyyneydellä. Mistäköhän tämä mielenrauha on peräisin?

(Tänään ulkona näytti tältä. Urgh)

Huomasin kyllä eilen illalla yhden aika virkistävän asian: en enää stressaa turhista (paitsi niistä sairauksista). En pode suurta syyllisyyttä siitä, että kolmen kuukauden kuntosalikortista käytin vain kolmanneksen. Tai siitä, että kasvisruokavalio on viime aikoina tarkoittanut luvattoman usein pussikeittoa ja suklaata. Melkein suutuin, kun äitin mielestä mun ruokavaliossa olisi korjaamisen varaa, kun aika usein närästää aika paljon. Minulta ei kukaan vie päivittäistä kahvikuppiani (tai kahta) enää koskaan! Punaviinistäkään en aio luopua. Vihreää teetä juon vain koska se on hyvää. Näin on aika hyvä.
***
Mulla on ollut vähän ristiriitaisia tunteita viime vuosien kotoilu-trendin kanssa. Periaatteessahan olen syntynyt kotoilijaksi. Mun mielestä paras viikonloppu on tämä tällainen jota juuri vietän: aamaista hyvän elokuvan ääressä*, hetken huumassa leivottu sitruunapiirakka, gradunkirjoittelua, neulomista ja hyvää musiikkia. Tylsää ja tavallista. Ja kuitenkin niin ihanaa. Silti jotenkin ärsyttää, että tästä on tehty trendikästä. Koska silloin se heti muuttuu suorittamiseksi.


On kyllä ankeaa, kun kotona olemistakin arvotetaan sillä minkälaisia elämyksiä siellä voi kokea. Kyllä nyt olet ahkerasti kotoillut, kun kokkasit hirvipaistia parsamuhennoksella, neuloit sukat ja keitit hilloa! Haluan saada olla rauhassa laiska kotikissa. Voin viettää tällaisia super-Anna-viikonloppuja jolloin leivon sitruunapiirakoita ja saan asioita aikaan, mutta mun mielestä ihan yhtä kivaa on viettää vapaapäivää pyjamassa telkkaria katsoen ja karkkia syöden. Siinä tuskin on mitään trendikästä?

Sinänsähän mun on ihan turha ärsyyntyä tällaisesta, koska niin kauan kun en itse koe paineita täydellisesti suoritetusta kotoilusta asian pitäisi olla ihan ok. Mutta mulla on jotenkin häiritsevästi sellainen olo, että tässä nyt tunkeudutaan mun tontille ja häpäistään mulle pyhiä asioita! Kaikki superpirtsakat supersuorittajat saa mun puolesta ihan rauhassa pinkoa trikoissa lenkkipoluilla ja tehdä satatuntista työviikkoa ja harrastaa tanssia taistelulajeja shakinpelausta ja koiranäyttelyitä ja sitten paeta kiireistä arkeaan joogaretriittiin. Mutta saisko kotonaan olla ihan rauhassa ilman että tarvii kenenkään tulla keulimaan siistillä, feng shuin periaatteiden mukaan sisustetulla kodillaan jossa tuoksuu pulla ja suitsukkeet ja kaikilla on ah niin mukavaa ja seesteistä? Ilman että mun tarvii potea jotain kriisiä siitä että pian mut voidaan niputtaa tuohon joukkoon kun täällä leuhkin sitruunapiirakallani…?

Noin, onnistuinpas ärsyyntymään jostain tälläkin viikolla :D
 
* Olkoonkin, että tämä oli töitä varten, se oli silti ihana. Ja taas mietin, että miksi minä hullu haluan vaihtaa työpaikkaa, kun missään muualla ei varmasti kukaan maksa siitä että katson kivoja elokuvia… Sitten muistan taas ne panssarivaunut.

Tärkeysjärjestys

Asia joka on ärsyttänyt tässä viime päivinä ihan suunnattomasti… Että eikö mulla tosiaan ole mitään selkärankaa ja itsekuria, kun roikun vaan ties missä nettisivuilla vältellen vuorotellen gradutiedoston avaamista, vuorotellen erään (luonnollisesti äärettömän mielenkiintoisen) panssarivaunudokumentin kääntämistä.

Tein jopa nettiriippuvuustestin, mutta siinä kyseltiin lähinnä sellaisia “tuntuuko että vain netti tuo iloa elämääsi”-kysymyksiä, ja kun tilanne on kuitenkin lähinnä sellainen, että netissä roikkuminen pitkälti turhauttaa mua ja haluaisin tehdä jotain ihan muuta enimmäkseen, niin olen kai vielä normaalin kirjoissa.

Vaan missä ratkaisu ongelmaan?

Tarina eräästä hakemuksesta

Lähetin eilen yhden työhaastattelun Brysseliin. Ehdin innostua paikasta ehkä jopa naurettavan paljon siihen nähden, etten vielä viikkoa aiemmin tiennyt siitä mitään, enkä silloin varsinkaan vielä tiennyt, että mulla on näin järkyttävä tarve löytää vakituinen työpaikka Brysselistä HETI. Mullahan on töitä, ja olin ajatellut ottaa aika rennosti tuonne syksyn puolelle ainakin. Silloin ehtisin sitten miettiä ensi vuodelle jotain uusia, parempia kuvioita. Tai olla miettimättä, jos siltä tuntuu.

Innostuin nyt kuitenkin, koska tilaisuus tuli eteen ja tilaisuuteen on tartuttava. Ja innostuin, koska olen minä ja olen (ainakin toisinaan) melko impulsiivinen. Lähetin hakemuksen ja sitten vietinkin puolet aamupäivästä käyden kohtalaisen hedelmätöntä eipäs-juupas-väittelyä paikan sihteerin kanssa siitä, oliko sähköpostiini merkitty tarpeeksi selkeästi, mitä paikkaa haen (mielestäni sen, että sähköpostiviestin otsikkona on avoinna olevan työtehtävän täydellinen nimike “hakemus”-maininnalla ryyditettynä sekä sen, että koko puljussa näkyi olevan tasan yksi avoin työpaikka, tulisi riittää selventämään, mutta mistäs minä mitään tiedän…)

Ajattelin kuitenkin soittaa tänään vielä asiasta vastaavalle henkilölle varmistuakseni, että hakemus meni perille. Olisin varmasti vaikuttanut innokkaalta ja motivoituneelta. Päätin kuitenkin äsken, etten soitakaan. En ole enää ihan varma, olenko kovin innokas ja motivoitunut. Tuli jotenkin paineita siitä turhantärkeästä sihteeristä. Tuli sellainen olo, etten ehkä kuitenkaan halua paikkaan, jossa joutuisin väistämättä niin kovin monella tavalla epämukavuusalueelleni.* Ehdinhän tänään jo lenkillä miettiä sellaisia olennaisia ja ajankohtaisia asioita kuin että mitä panisin päälleni ensimmäisenä työpäivänä (kylmä hiki kihosi selkään) tai että mitä kaikkea tuollaisessa hienossa ja tärkeässä, kansainvälisestikin merkittävässä paikassa voisikaan tällainen pieni humanisti sotkea, erityisesti nämä omat sähläysgeenini tuntien. Tässä kohtaa alipalkattu kääntämistyö alkoi taas tuntua tosi kivalta.

Kun mun mielestä on kuitenkin aika kivaa tehdä oman alan töitä. Ja on myös tosi vinkeetä että voin aamulla panna päälleni glitterleggingsit, itse kudotut keltaiset villasukat (toinen kokoa 40, eli mun omaa kokoa, ja toinen 45 - edellisestä voinee päätellä että ei ihan mun omaa kokoa…) jotka sopii kivasti keltaiseen kynsilakkaan sekä eilisen t-paidan, ja olla valmis päivän koitoksiin jos siltä tuntuu. Joskus tuntuu myös siltä että haluan mekon ja koruja ja meikkiä, ja sitten panen mekon ja koruja ja meikkiä. Mut mun ei ole pakko.

Ja sitten kuitenkin. Luulen, etten soittanut, koska vihaan puhelimessa puhumista. Ja osittain myös siksi, että en kuitenkaan ole ihan niin impulsiivinen kuin haluan antaa ymmärtää, ja mua stressaa jo nyt ajatus siitä, että joutuisin suunnittelemaan koko kevääni uudestaan jos saisinkin työpaikan ja mun pitäisi jotenkin kiirehtiä Brysseliin muuttamista.

Ehkä yritän myös todistella itselleni, etten haluakaan tuota paikkaa, jottei väistämättömältä tuntuva hylkäysviesti tuntuisi niin musertavalta. Mene ja tiedä.

****
*Teoriassa epämukavuusalueella oleminen on kai hyvä ja kehittävä asia. Käytännössä oon huomannut, että se useimmiten johtaa vain tilanteisiin joissa toivoisin voivani kadota maan pinnalta ikuisiksi ajoiksi.

Anna pelo*

Tein tänään kaikkien allergikkojen painajais-smoothieta: mansikka-kiivi-banaania (no okei, en tiedä ketään joka olis allerginen banaanille mutta noin niinku muuten). Sitten tajusin että ne mansikat on BELGIALAISIA. Eli niistä voi saada noroviruksen. Vatsaa väänsi mutta en silti pihiyttäni ja muutenkaan halunnut heittää valmista tuotosta pois, joten join sen. Nyt en kykene keskittymään mihinkään muuhun kuin miettimään mahdollisesti iskevää tautia. Kivaa olla luulosairas!

Oon aina ollut tosi pelokas. Pienenä pelkäsin lähes hysteerisesti tulipaloja (ei mitään hajua miks just niitä), joten suunnittelin joka ilta pakoreitin ja harkitsin, ehdinkö etsiä vaatteita ja rahaa mukaan tosipaikan tullen. Myös laivalla nukkuminen oli ihan kamalaa Estonian uppoamisen jälkeen. Isi köytti meidät siskon kanssa yläpetiin niillä kuminauhoilla, jotta me ei pudottaisi, mutta mua pelotti, etten pääsisi niistä pois jos yöllä jos laiva uppoaisi ja pitäisi pelastautua. Voitte muuten kuvitella, mitkä olivat tuntemukseni laivamatkailua kohtaan Titanicin nähtyäni…

Poden myös kohtalaisen kovaa korkeanpaikankammoa. Ensimmäisen kerran kun isi vei meidät laskettelemaan joskus 90-luvun alkupuolella, se joutui kannattelemaan mua kainaloista koko matkan alas asti, koska multa valahti polvet veteläksi nähdessäni Mustavuoren rinteen koko komeudessaan edessäni. Ulisin kamalaa kohtaloani koko laskun ajan. Kamalat porvarivanhemmat - miks me ei voitu harrastaa jotain uintia vaikka…? Siskoni sen sijaan hurjasteli alas tekemättä yhtään käännöstä. Äiti sai melkein sydärin.

Jollain Puuhamaan keikalla kiipesin uhkarohkean pikkusisareni perässä johonkin sellaiseen telineeseen, missä kuljettiin köysiverkkoa pitkin ehkäpä kahden metrin korkeudessa. Pääsin ylös asti ihan ongelmitta, mutta ylhäällä se valtasi minut. Lamaannus, josta yhä kärsin joutuessani liian korkealle, vaaraan pudota. Pahinta on nähdä maa jossain kaukana jalkojensa alla, niin kuin sellaisissa kamalissa ritiläportaissa.

Lapsena pelkäsin myös vaikkapa merta ja merileviä, kastematoja, oravia, kaatopaikkojen kasvamista, hapen loppumista hengitysilmasta, jumalaa, hevosia (ja melkein kaikkia muitakin koiraa isompia eläimiä), maailmanloppua, vanhempien kuolemista, muuttamista sekä kaikkia pikkuötököitä paitsi ampiaisia. Näin muutamia mainitakseni.

Suurimmasta osasta näitä pelkoja (no hyvä on, ainakin osasta) olen sittemmin päässyt eroon, mutta kun maailman realiteetit ovat alkaneet valjeta, huolen- ja pelonaiheet ovat muuttuneet. Suurin osa peloista on sellaisia aika normaaleja ja pysyy terveen rajoissa, mutta luulosairaus riistäytyy aika ajoin käsistä.

Pelkään ihan järjettömästi kaikkia tarttuvia tauteja paitsi ehkä jotain perusflunssia. Salmonella, listeria, norovirus, MRSA (äiti on töissä sairaalassa), you name it - I know all about it… Sitten pelkään myös sellaisia ei-tarttuvia ja joku voisi ehkä sanoa että tämänikäiselle jokseenkin epätodennäköisiä juttuja kuin sydänkohtaus, keuhkoveritulppa ja aivohalvaus. Ja kun sanon että pelkään, tarkoitan sellaista menetän-yöuneni-pelkoa. Olen koko ajan aavistavinani kipuja jossain päin kroppaa, ja joka ikinen kolotus tuntuu potentiaalisesti kuolemanvaaralliselta.


Tietenkin terveydestä on ihan hyväkin huolehtia, mutta koen että tämä alkaa jo häiritä mun elämää. Puhumattakaan siitä, että stressaan siitä, että stressaan ja stressihän kuulemma on vaarallisempaa sydämelle kuin esim. lihavuus tai tupakointi!

En jaksaisi koko ajan miettiä, voinko juoda vielä yhden kupin kahvia, vai nouseeko verenpaine liikaa. Tai stressata siitä, etten jaksa käydä tarpeeksi usein lenkillä. Tai siitä, miten yliopistoruokalan salaatit on valmistettu. Tai siitä, kuka on koskenut vessan ovenkahvaan/ bussin tankoon/ rappusten kaiteeseen mua ennen, ja minkä tartunnan siltä saan.

Välillä tuntuu, että järki lähtee, kun huolehdin asioista joita ei oo olemassakaan! Parempaakin käyttöä aivokapasiteetilleni nimittäin olisi.

Se yllämainittu korkeanpaikankammo elää ja voi hyvin. Se nyt ei ehkä niin haittaa elämää, vaan koen että on pikemminkin tervettä itsesuojeluvaistoa pelätä jyrkänteen reunalla. Mutta Grenoblessa asuessa sain kuitenkin huomata, että en voi tehdä ihan kaikkea haluamaani tämänkään pelon vuoksi.
Laskettelu (jota olen oppinut harrastamaan ihan omin jaloin sen ensimmäisen vähän epäonnisen kokemuksen jälkeen) on yksi harvoista vuoristolajeista, joita voin vaellusten lisäksi harrastaa, mutta sekin voi olla vähän haastavaa jos esim. pelkää hississä niin hillittömästi ettei voi pitää silmiä auki koko nousun aikana. Myös mustia rinteitä on syytä välttää, koska liian jyrkässä ja pitkässä rinteessä The Lamaannus iskee. Silleen, että kaikki raajat muuttuu keitetyksi spagetiksi ja maailma alkaa keinua. Yritä siinä sitten kääntyillä kohtalaisen vaativassa maastossa. Kun rinteet voi siellä tosiaan olla niin jyrkkiä ettei kävellenkään laskeutuminen ole oikein mahdollista ja toisaalta pyllymäkeä laskiessa voisi käydä ihan todella huonosti.

Näissä alemmissa kuvissa näkyy Grenoblen via ferrata -radan alku. Grenoblessa on paljon tällaisia urheilumahdollisuuksia, joihin monet nuoret ja vähän vähemmänkin nuoret menee viettämään aikaa viikonloppuisin. Kiipeilyä, kalliolaskeutumista, via ferrataa, riippuliitämistä jne. Haluaisin (tai siis halusin) voida osallistua, koska ne kaikki näyttää niin kivoilta, mutta en vaan jotenkin usko omiin kykyihini. Muahan alkaa tosiaan huimata jopa Pyynikin näkötornissa, joka on huikeat 26 metriä korkea. Kauhulla mietin sitä, että meidän Brysselin asunto on 8. kerroksessa. En varmaan uskalla koskaan katsoa ikkkunasta ulos tai mennä terassin kaiteen lähellekään!

Jotain siedätyshoitoa olisi varmaan syytä harrastaa sekä luulotaudin että korkeanpaikankammon selättämiseksi, mutta en oikein keksi mitään tarpeeksi vähän pelottavaa. Olisko jotain vinkkejä?

* Näillä sanoilla kuulemma ilmaisin pelkoni joskus silloin kultaisella 80-luvulla.

NIIN hyvää, niin nopeaa. Mä käytin kyllä öljyn sijaan sulatettua voita mutta muuten noudatin ohjetta kirjaimelleen. Epäilin etukäteen, voiko pelkällä kaakaojauheella saada aikaan tarpeeksi täyteläisen suklaisen lopputuloksen, mutta tiedoksi kaikille että kyllä voi!

Suosittelen :)

Kamalasti kaikkea kivaa!

Sain gradutiedoston taas auki, ja kirjoitin parissa tunnissa neljä (4) sivua. Siis NELJÄ! Vähän oon liekeissä! (ja kyllä, nyt saan käyttää juuri niin paljon huutomerkkejä kuin vain haluan :)) Mulla toimii näköjään gradun tekoon sama käänteinen psykologia kuin lenkkeilyyn. Lupaan lenkille lähtiessäni itselleni, että jos tuntuu ihan kamalalta, voin juosta vaikka vain viisi minuuttia ja tulla sitten kotiin tai kävellä loppumatkan. Tällä jipolla saan itseni huijattua kohtalaisen usein lenkkipolulle, enkä kyllä muista että olisin kertaakaan tullut kesken kotiin. Nyt täytyy siis luvata itselleen, ettei haittaa yhtään vaikka kirjoittaisi vain kaksi riviä, kunhan kirjoitan jotain.

Gradun lisäksi ajatukset on pyörineet meidän Brysselin asunnossa. Mä en malta odottaa, että pääsen näkemään sen ja miettimään kunnolla sen sisustamista. Ekaa kertaa ikinä voin sisustaa omaa (tai no, “omaa”) asuntoa, jossa luultavasti tulen asumaan pidempään kuin vuoden! Meillä ei myöskään ole sängyn ja yhden lipaston lisäksi oikein mitään huonekaluja (paitsi kissan raapimapuu, joka luultavasti täyttää esim. puolet olkkarista), joten voidaan oikeasti yrittää hankkia jotenkin järkevästi yhteen sopivia juttuja. Kivaa :)

Vähän mua on mietityttänyt se, että olen joutunut luottamaan ihan täysin Maximen arvostelukykyyn tässä asunnon valinnassa. Ei nyt sillä, etten luottaisi siihen (ainakin sitä kuuluisaa maalaisjärkeä sillä varmasti on mua enemmän), mutta silti… Onko hyvä asuinalue muka tärkeämpi kuin kaksi makuuhuonetta ja muutenkin tilavampi kämppä? Tai kannattaako siitä asuinalueesta maksaa itsensä kipeäksi? Meidän tuleva kämppä on nimittäin vaihtoehtojen sieltä kalliimmasta päästä, eikä meillä ole kuin yksi makkari, ja vaikka olkkari onkin ilmeisesti tilava, sen pitää kuitenkin toimia paitsi olkkarina, myös mun työtilana ja mitä ilmeisimmin vielä ruokasalinakin, koska meidän keittiö on niin onnettoman pieni, ettei sinne mahdu ehkä edes kahden hengen pöytää…!

No, sen näkee sitten. Sitten on muuten toukokuussa, eilen varasin just lentoliput! Jeeeeeee!!!!!

Gradun edistymisen aiheuttamaa euforiaa ehkä saattoi hiukan laskea se, että muistin juuri ottaneeni vastaan ihan helvetillisen määrän työtä ensi viikoksi. Olisi varmaan paras aloittaa urakoiminen tänä iltana… Tiedossa ei edes ole mitään ranskalaista taideleffaa, joissa puolet ajasta soitetaan synkkää viulumusiikkia, vaan jotain asia- ja puhepitoisia ÄIJÄohjelmia. Jee :D

(Toiset saa ottaa rennosti yöt ja päivät!)

Piinaviikko

Kuten jo mainitsinkin edellisessä postauksessa, kyläilevä kaveri sai tällä viikolla aikaan hieman vähemmän lämpöisiä ajatuksia mielessäni. Hän saapui sulostuttamaan perheemme elämää maanantai-iltana ja jo tiistaina olin aika kypsää kamaa.

(Kuvituksena tekotaiteellisia otoksia auringonlaskusta…)

Mua harmitti ihan suunnattomasti ensinnäkin oma kyvyttömyyteni sanoa ei. Kun mulla ei ihan oikeasti olisi ollut tällä viikolla aikaa eikä varsinkaan mielenkiintoa mitään muuta kuin gradua ja töitä kohtaan, minkä toki yritin vaivihkaa tehdä selväksi, kun tämä kaverini kysyi skype-viestissä, josko hän voisi tulla meille lomaviikokseen. Ensi kerralla ehkä muistan että suora ei on varmin tapa saada viesti perille. Tyyppiä ei nimittäin omien sanojensa mukaan haitannut yhtään se, että mulla on tekemistä. Mun graduun keskittymistä kuitenkin haittasi jonkin verran  aivan järjettömästi se, että hän istui koko ajan metrin päässä tuijottamassa tyhjyyteen ja odottelemassa, että olen valmis.

Mua ihmetyttää myös suunnattomasti tämän reissun perimmäinen tarkoitus. Oletin etukäteen, että hän halusi tutustua eksoottiseen pohjoisen maahan, mutta mitään hirveää innostusta lähteä tutkimaan paikkoja omin nokkineen ei ollut. Hän ei tiennyt maasta eikä nähtävyyksistä tuon taivaallista, mutta sitten toisaalta mua vähän epäilyttää ettei vierailun syy ollut munkaan tapaaminen, koska mun kuulumisiani hän ei ollut kysellyt (tai muutenkaan pitänyt millään lailla yhteyttä) sitten viime kesän kun oltiin partioleirillä yhdessä.

Myös raha oli aika keskeinen osa ongelmaa. Mikään ei olisi saanut maksaa mitään, joten kaupunkiin ei voinut lähteä hengailemaan tai museoihin pyörimään, kun (jopa opiskelijahintaiset) muutaman euron pääsymaksut tuntuivat aivan ylivoimaisilta. Ruokaakin olisi joutunut itse ostamaan (joskin voisin kuvitella että aamuiset kahdeksan voileipää olis voineet pitää nälkää aika pitkäänkin), kun taas meillä kotonahan oli tarjolla mm. pääsiäisen juhla-ateria, johon suhtauduttiinkin sitten samalla antaumuksella kuin laivan buffettiin.

Mun vanhemmille hänelle ei ollut tullut mieleenkään tuoda mitään tuliaisia kiitokseksi viikon majoituksesta ja ylläpidosta - mä sain sentään euron suklaalevyn…!

Mun on jotenkin aivan todella vaikeaa sietää noin avoimen saitoja ihmisiä. Ymmärrän, ettei aina ole rahaa kaikkeen, mutta silloin voi myös ehkä miettä kahteen kertaan, lähteäkö matkalle ollenkaan…

Ärsyttävää alentua haukkumaan ja puhumaan pahaa ja valittamaan jopa näin julkisesti, mutta mulla on ollut oikeasti aika piinallisen pitkä viikko. Paha mieli ja ikävät ajatukset on myrkyttäneet mieltä monta päivää ja oon vain koko ajan odottanut sunnuntaita, jolloin herra lähtee. Mulla on ihan todella hyväksikäytetty olo.

Uskoisin kuitenkin oppineeni, ettei aina tarvi olla kiva kaikille. Ainakaan sellaisille jotka ei oo kivoja mulle.

(Valopää, kommentoi sisareni tämän kuvan nähtyään. Sepä se.)

Toivottavasti teillä on ollut vähän positiivisempi pääsiäisen piinaviikko! Ei mullakaan ihan kamalaa ole ollut, kiitos ihanan perheeni ja varsinkin hupsun sisareni <3