Jos metsään haluat mennä nyt

Tänä viikonloppuna suureellisena suunnitelmanamme oli lähteä telttailemaan ja vaeltamaan. Alkutilanne tiistaina oli se, ettei meillä ollut telttoja, karttaa eikä oikein kohdettakaan. Makuupussien, -alustojen, lamppujen ja muun leireilymateriaalin sijainti oli myös hämärän peitossa edellisen muuton jäljiltä. Hyvät lähtökohdat siis.

Aloitin vaikeimmasta, eli kunnollisten vaelluskarttojen hankkimisesta. Vietin melko hikisen parituntisen kiertäen Brysselin keskustaa etsien netistä löytämäni listan avulla kauppoja, joissa GR-karttoja piti olla myynnissä. No, ei ollut. Yhdessäkään. Viimeisessä paikassa “asiakaspalvelija” pyöritteli silmiään kysymykselleni ja valisti tyhmää ulkomaalaista, että tämä on Bryssel - ei täällä mitään vaelluskarttoja myydä. Kostuin siis tästä reissusta kohonneen verenpaineen lisäksi ilmaisen jäätelön (niitä jaettiin kadulla) sekä pahan tuulen verran. Lopulta löysin sentään oppaan, jossa esittellään Wallonian luonnonpuistoja, joten ostin sen sekä melko tarkan tiekartan. Paras A-ryhmähän vie tunnetusti tuurilla homman kotiin…

Luonnonpuisto-oppaan avulla valitsimme kohteemme, eli pikkuruisen Martelangen kylän Etelä-Belgiassa. Netistä kaivelin tietoa majoitustilanteesta, ja päädyimme pienelle leirintäalueelle ihan kylän viereen. Telttailukamppeet löytyivät kellarikomerosta ja telttaa kävimme mallailemassa Decathlonissa, mistä sopiva ehdokas pienten neuvottelujen jälkeen löytyi. Maxime olisi halunnut ostaa pienen ja halvan, minä ison ja kalliin. Onneksi tarjolla oli myös keskikokoinen ja melkein halpa ;)

Lauantaina leirimobiili pääsi siis vihdoin liikenteeseen puolenpäivän aikaan, ja saimme nauttia paitsi kirkastuvasta taivaasta (Brysselissä oli koittanut jokaviikkoiseen tapaan aurinkoisen arjen jälkeen pilvinen lauantaiaamu) myös lähes tyhjistä teistä sekä kuninkuudestaan luopuvan Albert II:n viimeisestä puheesta. En tiedä, oliko vika kuuntelemassamme radiokanavassa, mutta tämä viimeksimainittu kuultiin ranskaksi ja (rankasti lyhennettynä) saksaksi, muttei flaamiksi, vaikka kuninkaan tärkein sanoma tuntui olevan, että kieliryhmien tulisi pysyä solidaarisena toisilleen. Loogista.
Perillä meitä odotti leppoisasti parin kukkulan kainalossa uinuva kylä ja sen leirintäalue, jossa aika tuntui pysähtyneen jonnekin 90-luvulle, ainakin mikäli ihmisten asuista ja päärakennuksen kesäsiirtolahenkisestä sisustuksesta saattoi jotain päätellä. Siellä oli myös - pettymysten pettymys! - uima-allas . Meillä ei tietenkään ollut uimapukuja mukana…

Varasimme siis vain telttapaikan mahdollisimman rauhallisesta kulmasta puron rannasta ja suuntasimme viisikkomaisine eväinemme päivän vaellusreitille. Kävi ilmi, että 15 kilometriä mäkisessä maastossa ja 30 asteen helteessä oli metrolla ajeluun tottuneille jaloillemme hiukan pitkänpuoleinen aloitus retkeilyyn. Hauskaa meillä silti oli, ja mikä parasta, metsästä löytyi mustikoita! (En ole Maximen ottamissa kuvissa pissalla puun takana vaan noukin sormet sinisinä marjoja.)
Selvisimme eksymisestä huolimatta ennen pimeää leirintäalueelle, missä meitä oli vastassa melko kirjava joukko naamareihin sonnustautunutta väkeä, joka suuntasi uima-altaalle juhlistamaan Belgian kansallispäivää. Hetken harkitsimme juhlaan liittymistä, mutta ilta-aterian ja suihkun jälkeen jo luomet painoivat, eikä hollanninkielinen diskohumppa ja kovaääninen yhteislaulu oikein houkutellut enää…

Seuraavana aamuna oli ihana herätä lintujen lauluun metron jyrinän sijaan, ja kömpiä teltasta suoraan aamukahville pihalle. Kuin lomalla konsanaan… Sunnuntaina teimme vielä toisen, vähän maltillisemman kävelyretken maaseudulla, minkä jälkeen seurasimme uteliaina opaskylttejä toisen maailmansodan muistomerkille Bastogneen.
Etelä-Belgiassa, Ardenniassa on käyty toisen maailmansodan yksi verisimpiä taisteluita, jossa kuoli tai haavoittui enemmän amerikkalaissotilaita kuin yhdessäkään toisessa taistelussa historian aikana - lähes 80 000 miestä. Jenkit ovatkin pystyttäneet paikalle jättimäisen muistomerkin, joka kertaa käänteentekevän Bastognen taistelun käänteet kiveen hakattuna.

Retkellä Liègessä

Heinäkuun viikonloput ovat olleet yhtä juhlaa, kun ensin vietettiin Ranskan kansallispäivää (ja prinsessa Victorian syntymäpäivää ja meidän Alpon 6-vuotissynttäreitä) ja tasan viikon päästä, eli viime sunnuntaina, oli Belgian kansallispäivä. Meiltä molemmat juhlat menivät kyllä lahjakkaasti ohi viikonloppureissuissa.

Ranskan kansallispäivän juhlallisuuksia meillä oli vakaa aikomus mennä katsomaan ranskankielisen Belgian suurimpaan kaupunkiin Liègeen, mutta paikan päällä selvisi, että ilotulitus alkaisi vasta kymmenen maissa illalla. Loogista sinänsä, koska silloin vasta alkaa pimetä, mutta harvinaisen epäkäytännöllistä, jos asuu yli tunnin ajomatkan päässä ja seuraavana päivänä on oltava reippaana töissä… Olin sitä paitsi varannut meille saunan samaksi illaksi, joten kotiin oli palattava ajoissa.

Päätimme kuitenkin hyödyntää tilausuuden ja tutkailla Liègen tarjontaa kuumana kesäsunnuntaina. Pettymys oli valtava, kun saimme todeta kaupungin olevan iso, arkkitehtuuriltaan harvinaisen ruma sekä aamuisen torin jäljiltä täynnä roskaa. Kuumuus lisäsi roskaisille kaduille vielä oikein pikantin tuoksun.


Me päädyimme hortoilemaan hiukan kaupungin kaduilla (päädyttiin epähuomiossa myös hollantilaisen leffan kuvauksiin) sekä tietenkin maistelemaan paikallisia erikoisuuksia. Peket oli oikein raikas kesäjuoma, mutta suuresti odottamani café liègois oli jo toinen pettymys tälle päivälle. Tällä nimellä myyty jäätelöannos oli kyllä herkullinen, mutta vasta kotona wikipedian avulla sain selville, missä meni vikaan: olen (ilmeisesti jo monta vuotta) sekoittanut iloisesti café viennois -kahvijuoman sekä café liègois -jäätelöannoksen päässäni. Kuvittelin saavani kahvia kermavaahdolla (join tätä joka kerta, kun menin terassille kahville viime kesänä Dolessa <3) mutta sainkin jäätelöä…

(Ja meillä kaikilla oli niiiiin mukavaa :))
Surkea reissu sai ihan mukavan lopetuksen kuitenkin, kun Brysselissä odotti rentouttava saunareissu!

Huomenna palaan asiaan meidän tämän viikonlopun seikkailuiden merkeissä. Tot morgen!
p.s. Näin viikkoa myöhemmin ja valokuvista kaupunkia katsellen se ei enää näytäkään ihan niin vastenmieliseltä. Kumma juttu :D

Brussels calling!

Ai niin, mulla on tää blogikin… Pitäis varmaan joskus jotain kirjoittaa. Mut ei nyt ehdi. Tai oikeastaan jaksa. Paan ihan vähän vaan nää silmät kiiiiiiinniiiikrrooohhhh…

Vähän tällaista on ollut viime päivinä. Eka viikko töissä laiskahkon gradun kirjoittelun ja omaan tahtiin tehtyjen friikkutöiden jälkeen tuntui suunnilleen samalta kuin olisi vahingossa jäänyt tuulimyllyn lapaan kiinni ja saanut aika kovasti kyytiä. Nyt olen palannut taas maan pinnalle ja alan vähitellen tuntea itseni omaksi itsekseni. Enimmäkseen.

En vieläkään oikein tajua, että olen täällä. En oikein edes uskalla mennä ulos yksinäni, mikä johti kohtalaisen surkuhupaisaan viikonloppuun, kun hyljättynä vetistelin olohuoneen lattialla miten tällainen lähes maisterisnainen jolla on ikääkin jo kunnioitettava neljännesvuosisata ja monen vuoden (kröhöm) kokemus ulkomailla asumisesta voi pelätä ulosmenoa uudessa kotikaupungissaan! Yksin siis. Enimmäkseen kai pelkään sitä, että joku huomaa, etten oikein kuulu joukkoon. Että olen maalaishiiri kaupunkilaisten joukossa. Mutta voitin pelkoni toistellen mielessäni Ötökän elämästä opittua mantraa ja kävin kaupungilla. Kahdesti. Mutta enimmäkseen kyllä vain katsoin Mad Meniä koneelta ja söin niin paljon pakastepitsaa että lähimarketin myyjäpoika jo sunnuntaina tunnisti mut…………………….

******************

Tuohon asti pääsin noin neljä viikkoa sitten, kun mietin, että olisi varmaan asiallista päivittää välillä kuulumisiaan tänne(kin). Äitikin ehti jo laittaa viestiä ja varmistaa, että olen yhä elossa. Tuli vain kaikenlaista. Sitä paitsi rehellisesti sanottuna olen ihan iloinen, että olen tässä rauhassa yrittänyt sulatella asioita, enkä heti rientänyt esim. tänne parkumaan, kun aluksi meinasi olla vähän vaikeaa. Koska onhan sellaista nyt yleensäkin odotettavissa, kun elämässä tulee isoja muutoksia vastaan, ja nyt ollaan jonkin aika perustavanlaisen äärellä. Äkkiä kaukainen tulevaisuus onkin tässä ja nyt, eikä sellaista ole kauhean helppo tajuta tai varsinkaan ottaa tyynesti vastaan!

********************

Kaikenlaisiin pieniin asioihin pitää tottua. Kovaäänisiin belgialaisiin, jotka kuulostaa vihaisilta puhuessaan ihan normaalisti. Irtonaisiin katukiviin, jotka sinkoaa varomattoman kulkijan päälle mutaisen suihkun sadepäivinä. Auringonpaisteeseen, joka voi sekunnissa muuttua kaatosateeksi ja ukkoskuuroksi. Leipään, joka ei maistu kriittiselle ranskalaiselle muttei kyllä oikein minullekaan, vaikka suvaitsevaisempi olenkin. Ravintoloihin, joissa laskun maksamishetkellä voi hyvin kuvitella olevansa yhä Suomessa.

On niitä mukaviakin asioita. Autot, jotka jarruttaa vaikka mistä vauhdista päästämään jalankulkijan tien yli. Maailman ihanin asunto, joka alkaa vihdoin viimein asettua kuosiinsa (meillä on jopa keittiön pöytä!). Kivat työkaverit ja leppoisa ilmapiiri töissä. Kissa, joka palasi parin päivän karkumatkalta - nyt jo naapurit tietää soitella perään heti kun se erehtyy pöllöilemään tuonne katolle, great!

Niin ja sellaistakin pääsi tapahtumaan against all odds, että sain gradun valmiiksi. GRADUN. VALMIIKSI. OO ÄM GEE. Nyt voin vihdoin alkaa taas elää… Ja blogata :)