Raskauspahoinvointi loppui juuri sopivasti joulun alla, ja suklaakin alkoi varovasti maistua. Joululomalle koukkasin juurihoidon ja jo perinteeksi käyneen jouluflunssan kautta, mutta muuten elo ja olo alkoi olla varsin miellyttävää. Hammaslääkärilläni oli kiva etunimi, jota alitajuntani jäi ilmeisesti työstämään, kun se lopulta mahavauvalle päätyi. ;)
Lennähdimme jouluksi Suomeen, missä sukuloimme urakalla, kerroimme iloiset vauvauutiset vihdoin suurelle yleisölle ja viihdytimme siskoani neljän tunnin ajomatkalla loputtomalla etunimihaarukoinnilla: "Marcel?" "non", "Olavi?" "non", "Ombeline?" "quoi? NON!". Vauvan sukupuoli ei tietenkään vielä ollut tiedossa, joskin mulla oli alusta asti ollut varsin vahva olo tytöstä. (Näin kerran untakin kolmen päivän ikäisestä, kauniista valkotukkaisesta tyttövauvastani - unessa muuten vauveli painoi kahdeksaisen kiloa näin vastasyntyneenä huolimatta siitä että olin kokonaan unohtanut imettää häntä.) Mua alkoi kuitenkin vähitellen huolettaa ajatus siitä, jos tulokas olisikin poika. Ei siksi, että pojassa olisi ollut jotain vikaa, mutta mulla oli (ja on edelleen tosi häiritsevästi) sellainen olo, etten osaisi olla pojan äiti. Pelkäsin etten osaisi rakastaa poikaa, vaikka tavallaan järjellä tiedän tällaisen aika turhaksi huoleksi. Arveluni siitä ettei pojalle olisi löytynyt meitä kumpakin miellyttävää nimeä sen sijaan olisi hyvinkin voinut käydä toteen...
Tammikuun puolella päästiin jälleen ultraan kurkkimaan mahanahan taakse, missä vauvanen tällä kertaa liikuskeli vähän vilkkaammin. Saimme varovaisen tyttöarvauksen, ja äkkiä hän muuttui paljon todemman tuntuiseksi pikkuihmiseksi. Minun tyttäreni siellä polskutteli menemään, kuinka hassua.
Maha tulla pullahti esiin melkeinpä yhdessä yössä oikeastaan heti joululoman jälkeen. Ei se mikään kummoinen kumpare vielä ollut, mutta asettipa kuitenkin hieman haasteita työpukeutumiseen. Olin alun perin ajatellut tulla kaapista töissä jo ennen joulua, mutta vuoden sijaisuuden lähestyessä loppuaan työsuhdekuviot alkoivat koukeroineen muistuttaa lähinnä jotain salkkareiden käsikirjoittajan kynästä syntynyttä. Tyydyin siis jännäilemään kohtaloani salamatkustajaa jättivillapaitoihin piilotellen (onneksi oli tosiaan tammikuu), kunnes asia ratkesi ja sain jatkoa vähän vakkarihommaani jännempiin juttuihin.
Viikko tämän draaman päättymisen jälkeen oli rakenneultran aika. Lääkärini on, kuten ehkä mainittu, melko vauhdikas setä ja myöskin belgialaisen suurpiirteinen. Rutiinikäynneillä raskauden aikana hän muisti kysyä aina koskeeko johonkin ja tuleeko verta. Jos vastaus kumpaankin kysymykseen oli ei, kaikki varmastikin oli hyvin. Noin joka toisella kerralla hän muisti punnita minut ja aina vilkaistiin vähän vauvaa. Kysymyksiini hän vastaili aina asiallisesti, mutta yleensä kuitenkin huolenaiheita hövelisti sivuun huitaisten. Melko hyvillä mielin ja huoletta sain siis hiihdellä koko odotusajan! Rakenneultrassa kuitenkin tutkailtiin pitkään ja tarkkaan tulokasta, joka osoittautui kaikin puolin täydelliseksi ja terveen oloiseksi pieneksi tytöksi. Edelleen toki tyttönen oli viikkojaan isompi, mutta mitenkä kahdesta tällaisesta hujopista kovin pientä vauvaa syntyisikään...
Rakenneultran jälkeen iltapäivällä seisoin tutisevin polvin pomoni toimiston ovella uutisteni kanssa. Jännitti ihan sairaasti kertoa, että kaiken draamailun ja säädön jälkeen olenkin tässä siirtymässä äitiyslomailemaan vain muutaman kuukauden päästä. Onneksi pomo oli lähinnä innostunut ja sydämellinen, eikä lainkaan syyllistävä. Mun elämänlaatu ja yöunet paranivat noin kolmellasadalla prosentilla heti vieritettyäni tämän kiven sydämeltäni. Oli myös kivaa voida pukeutua taas ihan juuri niihin vaatteisiin kun huvitti (ja joihin vähä vähältä paisuva pötsi mahtui). Maha oli omasta mielestäni varsin selvä, mutta sitten kuitenkin sen verran diskreetti, että viimeisen kollegan järkytin äitiyslomauutisillani sinä samana toukokuisena perjantaina kun paniikissa paiskoin hommia kasaan ja siivosin työpöytää sijaistani varten.
Hankinnat vauvaa varten oli aloitettu tammikuun alennusmyyntien aikaan eräällä varsin ikimuistoisella retkellä suureen lastentarvikeliikkeeseen Brysselin laitamilla. Siellä me ensikertalaiset seisoimme sormi suussa tuijottamassa monen monta hyllymetriä tutteja. Mitä ihmeen eroa niissä on keskenään? Miten ikinä osaamme valita oikean meidän lapselle? Onneksi sen pohdinnan (samoin kuin monta muuta) saatoimme jättää vähän tuonnemmaksi, koska oikeasti olimme tulleet katsomaan autonistuinta. Sellainen oli välttämätöntä ennen vauvan syntymää hankkia, ja olin vakaasti sitä mieltä että se tulisi ostaa uutena. Oikealle osastolle löydettyämme lannistuimme jälleen miljoonat eri vaihtoehdot edessämme. Myyjästä ei ollut apua, koska emme tienneet, millaiset vaunut haluaisimme hankkia - bien sûr. Vaunuosastolle lampsis. Siellä räikeästi meikattu flaamimummeli yritti väen väkisin kaupata meille aivan ihmeellisen edullisessa tarjouksessa olevia vaunuja, jotka kuitenkin mun silmään olivat sen verran huteran oloiset että vähänkin reippaampi aivastus saisi ne kaatumaan kumoon. Kun yritimme kysellä muista malleista ja niiden yhteensopivuudesta autonistuinten kanssa, hän huitaisi kädellä ympärilleen. Tuollahan noita on. Joo, dank u well vaan. Hortoilimme siis omin nokkinemme katsomassa vaunuja, vaikka meillä ei tässä vaiheessa ollut muuta kuin epämääräinen ajatus siitä että vaunut olis varmaan ihan kivat. Maxime kyseli jopa muutamalta ostoksilla olevalta tulevalta äidiltä neuvoja, ja sai tietenkin ympärilleen saman tien innostuneesti kaakattavan naisparven (mies lastentarvikeliikkeessä, kuinka ihastuttavaa...). Emme kuitenkaan tulleet juuri hullua hurskaammaksi ja noin viisi tuntia (okei, ehkä kaksi) myöhemmin istuimme liikkeen edessä tammikuun valjussa auringonpaisteessa takki tyhjänä. Maxime alkoi selailla paikallista huutonettiä puhelimella ja kas, joku oli juuri ladannut ilmoituksen myynnissä olevista vaunuista autonistuimella ja ratasosalla. Soitimme heppulille saman tien, kävimme koeajamassa mallin liikkeessä ja totesimme sen varsin tukevaksi ja ihan kivaksi. Konsultoin vielä äitiä (voinko ostaa käytetyn autonistuimen?!), ja sitten retkeilimme Pizza Hutin kautta Waterloon tuolle puolen katsomaan tarjokasta livenä. Kotiin palasimme täysin tuliterät ja erittäin edulliset vauvanvaunut takapaksissa. Maxime olisi vienyt kärryt kellarikomeroon, minä halusin tietenkin pystyttää ne eteiseen missä saatoimme kissan kanssa niitä koeajella.
Venyvä vatsanahka ja jännittävät ultrauutiset tekivät toki raskaudesta vähä vähältä konkreettisemman, mutta oikeastaan vasta kun pikkuisen liikkeet alkoivat tuntua, saatoin vähitellen uskoa, että sisälläni majaili toinen ihminen. Ensimmäistä selvää potkua metsästin iltakaudet sohvalla makoillen - internet kun tietää kertoa, että selinmakuu ja illan rauha ovat otollisimmat olosuhteet tälle touhulle. Meidän mini kuitenkin päätti muljahtaa ensi kertaa tunnistettavasti kesken meikän työpalaverin. Hieman oli kasvonilmeessä pitelemistä, kun puljumme päällikkö pui jotain vakavaakin vakavampaa asiaa ja mun teki mieli vain virnuilla suupielet korvissa asti. Jatkossakin töpaikan aamupalaverit ja erityisesti päällikön ääni saivat aikaan valtavan mylläyksen, samoin aamukahvi ja makeat herkut (toisen polven pullahiiri). Tai no, okei, raskauden loppua kohden ihan mikä vain sai ikiliikkujan möyrimään niin että maha heilui vain. mutta siitä lisää ensi kerralla!
Lennähdimme jouluksi Suomeen, missä sukuloimme urakalla, kerroimme iloiset vauvauutiset vihdoin suurelle yleisölle ja viihdytimme siskoani neljän tunnin ajomatkalla loputtomalla etunimihaarukoinnilla: "Marcel?" "non", "Olavi?" "non", "Ombeline?" "quoi? NON!". Vauvan sukupuoli ei tietenkään vielä ollut tiedossa, joskin mulla oli alusta asti ollut varsin vahva olo tytöstä. (Näin kerran untakin kolmen päivän ikäisestä, kauniista valkotukkaisesta tyttövauvastani - unessa muuten vauveli painoi kahdeksaisen kiloa näin vastasyntyneenä huolimatta siitä että olin kokonaan unohtanut imettää häntä.) Mua alkoi kuitenkin vähitellen huolettaa ajatus siitä, jos tulokas olisikin poika. Ei siksi, että pojassa olisi ollut jotain vikaa, mutta mulla oli (ja on edelleen tosi häiritsevästi) sellainen olo, etten osaisi olla pojan äiti. Pelkäsin etten osaisi rakastaa poikaa, vaikka tavallaan järjellä tiedän tällaisen aika turhaksi huoleksi. Arveluni siitä ettei pojalle olisi löytynyt meitä kumpakin miellyttävää nimeä sen sijaan olisi hyvinkin voinut käydä toteen...
Tammikuun puolella päästiin jälleen ultraan kurkkimaan mahanahan taakse, missä vauvanen tällä kertaa liikuskeli vähän vilkkaammin. Saimme varovaisen tyttöarvauksen, ja äkkiä hän muuttui paljon todemman tuntuiseksi pikkuihmiseksi. Minun tyttäreni siellä polskutteli menemään, kuinka hassua.
 |
| Yksi suurimmista harmistuksen aiheista tässä raskaudessa on se että (lähes) ainoat mahakuvat on räpsitty pimeässä makkarissa surkealaatuisella puhelimellani... Tällaista pötsiä vielä piilottelin töissä alkuvuodesta! |
Maha tulla pullahti esiin melkeinpä yhdessä yössä oikeastaan heti joululoman jälkeen. Ei se mikään kummoinen kumpare vielä ollut, mutta asettipa kuitenkin hieman haasteita työpukeutumiseen. Olin alun perin ajatellut tulla kaapista töissä jo ennen joulua, mutta vuoden sijaisuuden lähestyessä loppuaan työsuhdekuviot alkoivat koukeroineen muistuttaa lähinnä jotain salkkareiden käsikirjoittajan kynästä syntynyttä. Tyydyin siis jännäilemään kohtaloani salamatkustajaa jättivillapaitoihin piilotellen (onneksi oli tosiaan tammikuu), kunnes asia ratkesi ja sain jatkoa vähän vakkarihommaani jännempiin juttuihin.
Viikko tämän draaman päättymisen jälkeen oli rakenneultran aika. Lääkärini on, kuten ehkä mainittu, melko vauhdikas setä ja myöskin belgialaisen suurpiirteinen. Rutiinikäynneillä raskauden aikana hän muisti kysyä aina koskeeko johonkin ja tuleeko verta. Jos vastaus kumpaankin kysymykseen oli ei, kaikki varmastikin oli hyvin. Noin joka toisella kerralla hän muisti punnita minut ja aina vilkaistiin vähän vauvaa. Kysymyksiini hän vastaili aina asiallisesti, mutta yleensä kuitenkin huolenaiheita hövelisti sivuun huitaisten. Melko hyvillä mielin ja huoletta sain siis hiihdellä koko odotusajan! Rakenneultrassa kuitenkin tutkailtiin pitkään ja tarkkaan tulokasta, joka osoittautui kaikin puolin täydelliseksi ja terveen oloiseksi pieneksi tytöksi. Edelleen toki tyttönen oli viikkojaan isompi, mutta mitenkä kahdesta tällaisesta hujopista kovin pientä vauvaa syntyisikään...
 |
| Kaapista tultu viikkoa aiemmin. Työkaverini ovat mahdollisesti sokeita (joskin pidin kyllä tässä päällä paksua, löysää villapaitaa). |
Hankinnat vauvaa varten oli aloitettu tammikuun alennusmyyntien aikaan eräällä varsin ikimuistoisella retkellä suureen lastentarvikeliikkeeseen Brysselin laitamilla. Siellä me ensikertalaiset seisoimme sormi suussa tuijottamassa monen monta hyllymetriä tutteja. Mitä ihmeen eroa niissä on keskenään? Miten ikinä osaamme valita oikean meidän lapselle? Onneksi sen pohdinnan (samoin kuin monta muuta) saatoimme jättää vähän tuonnemmaksi, koska oikeasti olimme tulleet katsomaan autonistuinta. Sellainen oli välttämätöntä ennen vauvan syntymää hankkia, ja olin vakaasti sitä mieltä että se tulisi ostaa uutena. Oikealle osastolle löydettyämme lannistuimme jälleen miljoonat eri vaihtoehdot edessämme. Myyjästä ei ollut apua, koska emme tienneet, millaiset vaunut haluaisimme hankkia - bien sûr. Vaunuosastolle lampsis. Siellä räikeästi meikattu flaamimummeli yritti väen väkisin kaupata meille aivan ihmeellisen edullisessa tarjouksessa olevia vaunuja, jotka kuitenkin mun silmään olivat sen verran huteran oloiset että vähänkin reippaampi aivastus saisi ne kaatumaan kumoon. Kun yritimme kysellä muista malleista ja niiden yhteensopivuudesta autonistuinten kanssa, hän huitaisi kädellä ympärilleen. Tuollahan noita on. Joo, dank u well vaan. Hortoilimme siis omin nokkinemme katsomassa vaunuja, vaikka meillä ei tässä vaiheessa ollut muuta kuin epämääräinen ajatus siitä että vaunut olis varmaan ihan kivat. Maxime kyseli jopa muutamalta ostoksilla olevalta tulevalta äidiltä neuvoja, ja sai tietenkin ympärilleen saman tien innostuneesti kaakattavan naisparven (mies lastentarvikeliikkeessä, kuinka ihastuttavaa...). Emme kuitenkaan tulleet juuri hullua hurskaammaksi ja noin viisi tuntia (okei, ehkä kaksi) myöhemmin istuimme liikkeen edessä tammikuun valjussa auringonpaisteessa takki tyhjänä. Maxime alkoi selailla paikallista huutonettiä puhelimella ja kas, joku oli juuri ladannut ilmoituksen myynnissä olevista vaunuista autonistuimella ja ratasosalla. Soitimme heppulille saman tien, kävimme koeajamassa mallin liikkeessä ja totesimme sen varsin tukevaksi ja ihan kivaksi. Konsultoin vielä äitiä (voinko ostaa käytetyn autonistuimen?!), ja sitten retkeilimme Pizza Hutin kautta Waterloon tuolle puolen katsomaan tarjokasta livenä. Kotiin palasimme täysin tuliterät ja erittäin edulliset vauvanvaunut takapaksissa. Maxime olisi vienyt kärryt kellarikomeroon, minä halusin tietenkin pystyttää ne eteiseen missä saatoimme kissan kanssa niitä koeajella.
 |
| Vielä mahtuu omat vaatteet päälle! |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti