Uusi arki

En ollut hirveän huolissani tai peloissani vauva-ajan suhteen ennen pätkän syntymää ‒ lähinnä kai koska en tiennyt, mitä odottaa. Öiden sujuminen tietenkin jännitti, samoin mahdollinen kotiin jumiutuminen ja mökkihöpertyminen. En kuitenkaan osannut aavistaa lainkaan, miten sitovaa ja uuvuttavaa ja jännittävää ja palkitsevaa voikaan olla huolehtia pienen ihmisen kaikista tarpeista.

Ekat viikot synnytyksen jälkeen kuljin sumussa. Vaaleanpunaisessa, taikapölyllä glitteröidyssä sumussa mutta sumussa silti. Kaikki oli uutta, vauva pieni avuton rääpäle joka ei osannut aluksi syödä tai vähintään nukahti autuaana saatuaan vihdoin tissin suuhun, vierailijoita valui tasaisena virtana ovesta sisään, toinen toistaan ristiriitaisempia neuvoja sateli, imetyshiki virtasi ja olo oli kertakaikkisen puusta pudonnut. Samalla leijuin omassa erinomaisuuden kuplassani hieman maanpinnan yläpuolella. Vauva kasvoi hienosti minun maidollani, oivalsi melkein heti yön ja päivän eron ja nukkui pitkiä pätkiä heti syntymästään asti. Itselläni kävi geenilotossa tuuri ja mahduin omiin vaatteisiini kaksi viikkoa synnytyksestä, jaksoin pitää kodin siistinä, enkä hormonipöllyn ansiosta ollut erityisen väsynyt yösyötöistä huolimatta. Äitinä oleminen tuntui helpolta ja ihanalta, ja ihmettelin miksi siitä on luotu niin kauhean negatiivinen kuva. Lähdimme jopa ajamaan Brysselistä Suomeen kesälomalle seitsemänviikkoisen kanssa ‒ kaikki sujui luonnollisesti kuin tanssi.

Aamiaiskattaus

 Lomalta palasimme kyydissä melkein kolmekuinen vauva, jolle takaisin arkeen laskeutuminen tuottikin vähän vaikeuksia. Oli jotain vaihetta, uuden oppimista ja vanhojen rutiinien hylkäämistä, minkä vuoksi meidän hienosti toimiva päivärytmi jouti romukoppaan. Olin äkkiä Maximen kesäloman ja pitkän sukuloinnin jälkeen kaksin kotona kärttyisen, öisin pahimmillaan tunnin välein heräilevän vauvan kanssa. Koti oli hujanhajan, vaatehuolto toimi narulta päälle -periaatteella (koska vaatekaapissa raskausvaatteet huojuivat edelleen kasan päällimäisenä ja kuka sieltä alta jaksaa mitään kaivaa...), lounaaksi ehti useimmiten haukata banaanin ja päivät tuntuivat kuluvan tiukkaa vauva vastaan päiväunet -matsia tuomaroidessa (hieman saatoin olla enemmän päiväunien kuin pää punaisena karjuvan vauvan puolella). Parin tunnin yöunet, matala verensokeri ja selkä kaarella toista tuntia ulvova vauva saavat tällaisen vähän rauhallisemmankin äiti-ihmisen pohtimaan mihin on oikein ryhtynyt. Joinain aamuina olisin riemusta kiljuen lähtenyt töihin, ja pitkinä iltapäivinä väsynyttä, kiukkuista pätkää viihdyttäessä päiväkoti alkoi tuntua ihan oivalta paikalta kolmikuiselle. Hyi minua.

Nyt reilua kuukautta myöhemmin alamme päästä uuden, ison vauvan rytmin jäljille. Päivät helpottuivat, kun (lamaannuttavasta väsymyksestä huolimatta) aloin nousta heti puoli kahdeksan jälkeen pikku-Een hihkaistua herätyksen. Päivävaatteet reippaasti päälle, aamiaista naamariin ja vauvanen ekoille päiväunille vaunukoppaan sillä aikaa, kun minä raivaan keittiön, pakkaan päivän kamppeet, meikkaan (!) ja mahdollisesti neulon vähän radiota kuunnellen. Kas näin olimme valmiita kello kymmenen väli-imetyksen ja vaipanvaihdon jälkeen heti siirtymään ulos kävelylle ja seuraavia päiväunia etsimään, sen sijaan että vauva ehtisi väsähtää, hermostua ja huutaa itsensä hikiseksi äitinsä ryntäillessä paniikinomaisesti ympäri kämppää vain toinen sukka jalassa ja tukka pystyssä etsimässä minipieniä käsineitä ja pipoa (ihan näin esimerkinomaisesti). Nämä aamupäivän unet ovat yleensä päivän pisimmät, ja joinain hurjina päivinä pikkuinen jää nukkumaan vaunukoppaan vielä sisään tultuamme, jolloin minä saan syödä lounaan kaikessa rauhassa. Tämän jälkeen iltapäivä sujuu yleensä varsin hyväntuulisissa merkeissä, eikä iltapäivätorkuista tarvitse taistella, kun hän ei olekaan aivan yliväsynyt. Iltakitinät nitistetään laulamalla ja tanssimalla joko tv:n musavisan tai youtuben tarjonnan tahdissa, ja seitsemän aikaan aloitettujen iltatoimien jälkeen pinnasänkyyn jää odottamaan unta itsekseen hiljaa jutusteleva tyttö. Äkkiä äitiyslomailu onkin taas varsin mukavaa!

Etsi kuvasta virhe

Tällä viikolla mammajoogassa ryhmän (sillä kertaa) ainoa kahden äiti kysyi meiltä ensikertalaisilta, mitä mieltä olemme äitiydestä. Suoralta kädeltä en osannut kuin hymistellä jotain ympäripyöreää, mutta jälkikäteen pohdittuani totesin tämänhetkisen kokemukseni tiivistyvän jotakuinkin kello kahden yöherätykseen. Oma olo on kuin haudasta kaivetulla ja väsyttää niin että tekisi mieli lyödä jotakuta (ei kuitenkaan vauvaa, ei huolta), mutta kun könyää pinnasängyn viereen, sieltä tervehtii korvasta korvaan hangonkeksinä hymyilevä pieni ihminen, jonka vain teki mieli keskellä yötä harjoitella mahalleen kääntymistä ja istumaan nousemista. "Äiti! Mahtavaa että säkin heräsit! Eikö olekin ihan huikeaa olla hereillä?" sanoisi hän varmaan noina hetkinä jos osaisi. Sydänhän siinä sulaa. Ja sitten yrittää unenpöpperössä valita, syöttääkö vauvan (sillä se taintuu takuuvarmasti mutta justhan se söi, ei se tarvi ruokaa näin usein, totutanko sen huonoille tavoille ja tuleeko siitä ylipainoinen aikuinen...?!) vai yrittääkö tutin avulla selviytyä kriisistä (todennäköisesti sen saa nousta tuuppaamaan suuhun senkin seitsemän kertaa, mutta ainakin pätkä vähitellen ehkä tottuu pidempiin syöttöväleihin yöllä, ehkä). Vaikeita valintoja ilman oikeita vastauksia, uupumusta ja sydämen pakahduttavaa rakkautta. Sellaista on ainakin toistaiseksi viittä vaille nelikuisen äitinä oleminen.

Vieläkin tuntuu kummalta, että olen jonkun äiti. On hämmentävää ja ihan järjettömän upeaa, kun vauvanen lakkaa itkemästä lipaston kulmaan kolauttamaansa kantapäätä, koska minä annan taikapusun. Vastuu tuntuu musertavalta, mutta samalla on maailman hienointa saada seurata meille muuttaneen pienen ihmisen kasvua ja kehitystä.