Synnytys - vihdoin tapahtuu!

Heräsin päivää ennen juhannusaatolle sovittua yliaikakontrollia puoli viideltä aamulla raskauden ekaan oikeaan supistukseen. Ei siinä tarvinnut arvailla, mistä on kyse, ihan niin kuin kaikki oli sanonutkin. Kyllä sen sitten tietää kun supistaa. Kyllä sen tiesi. En kuitenkaan enää kuolemaksenikaan muista tai pysty tarkalleen kuvailemaan tuntemusta (ehkä ihan hyvä niin). Tuntui ehkä vähän sellaiselta harjoitussupistuksen kaltaiselta kiristykseltä mutta kymmenen kertaa voimakkaampana, samalla poltteli ja särki ja oli sellainen perhosia vatsassa -olo. (Hassua kyllä alkuraskauden pahoinvoinnin muistan edelleen varsin elävästi ja välillä se olo jostain hajusta hetkeksi palautuukin...)

Toista supistusta sain odotella yli tunnin, mutta jännästi oli siinä uni karissut silmistä (nytkö mennään?!?), joten kuuden pintaan nousin jo ylös ja aloin kaikessa rauhassa puuhata aamupalaa itselleni. Edellinen yö oli ollut viikkoja jatkuneen helteen huipentuma, ja illalla yhdentoista aikaan oli vielä mittarissa +28. Olin siis pitkälti pyörinyt (no, ei sen mahan kanssa juuri pyöritty, mutta you know) koko yön, rampannut vessassa ja vettä juomassa ja kärsinyt levottomista jaloista. Ei varsinaisesti ollut kovin levännyt olo, mutta onneksi kuitenkin synnytys alkoi heti aamusta.

Seitsemän jälkeen supistukset muuttuivat säännöllisemmiksi, ja niitä tuli 5-10 minuutin välein, kuitenkin välillä vähän vaimeampina. Ne salpasivat hengityksen, mutta jaksoin kuitenkin olla pystyssä ja puuhailla suht normaalisti. Mulla oli sellainen olo, että ihan hetkeen tuskin tulisi kiire, joten lähetin levottomana eteisen ja keittiön väliä ramppaavan Maximen vielä aamuksi töihin vannottaen sitä pitämään puhelimen koko ajan vierellä.

Vietin aamun rauhassa kotosalla. Kuuntelin radiota, pakkailin sairaalakasseihin viimeisiä puuttuvia juttuja, luin Emma Puikkosen Eurooppalaisia unia ja laitoin vielä vähän välipalaa. Supistukset seurasivat toisiaan yhä tiheämmällä tahdilla, mutta selvisin niistä edelleen hyvin hengittelemällä ja yhdellä paracetamolilla. Parhaat asennot oli seinään käsiä nojaten tai lattialla nelinkontin keinutellen. Merkkailin aikoja ja supistusten voimakkuutta ylös (toki oli tuossa vaiheessa vielä vaikea arvioida kuinka voimakas olisi kympin supistus asteikolla 1-10, mutta sellaisella normaalilla kipuasteikolla arvelin tuolloin olevani ehkä jossain viitosessa). Aurinko paistoi, päivä oli autereinen ja vielä edellisiäkin kuumempi. Olo oli lähinnä tosi epätodellinen. Yhtäaikaa jännitti vähän ja oli kuitenkin täysin tyyni olo, ei yhtään sellainen että kohta tässä synnytetään.

Yhdentoista jälkeen supistukset muuttuivat selvästi napakammiksi ja niitä tuli jo 3-4 minuutin välein. Soitin sairaalaan kysyäkseni neuvoa, koska olin kyllä tosi kipeä, mutta kuitenkin tuntui siltä että on vielä varaa olla tosi paljon kipeämpikin. Sairaalasta ohjeistettiin menemään kylpyyn, koska se joskus vie supistukset pois. Jos kylpy ei toisi helpotusta, voisimme tulla näytille. Laskin siis kuuman kylvyn (onnittelin itseäni samana maanantaina suoritetusta kylppärin siivouksesta) ja kiipesin sinne romaanin kanssa kuulostelemaan oloa. Kuuma vesi yltti juuri mahan yli ja loivensi kyllä ihanasti supistusten kipua, mutta ei vienyt niitä pois. Kylppärin ikkuna ei pysynyt millään auki, joten ilman lämpötila kiipesi varmaan lähemmäs +40 astetta, ja hiki valui noroina pitkin nenää ja niskaa. Laskettuani kymmenisen supistusta en kestänyt enää istua keittämässä itseäni (ja vauvaparkaa!) elävältä, vaan siirryin viileän suihkun kautta takaisin olkkariin. Soitin Maximelle, että saisi alkaa vähitellen suoriutua kotia kohti, sen verran ikävä olo mulle tuli heti kuumasta vedestä poistuttuani.

Maxime saapui vähän ennen kahta, ja mä vedin päälleni ainoan sopivan säänmukaisen asun, eli sen saman maximekon jossa olin hiihdellyt jo pari edeltävää viikkoa. Lähdettiin saman tien autolle, enkä edes huomannut sanoa Maximelle että vaihtaisi työvaatteet (suorat housut ja kauluspaidan) johonkin vähän mukavampaan ja viileämpään. Se vissiin kuvitteli että meillä on sellaiseen elokuvatyyliin kiire, kun ei uskaltanut ehdottaakaan mokomaa... Ajeltiin alkuiltapäivän tyhjillä kaduilla kohti sairaalaa ja ihmeteltiin toisillemme epätodellista fiilistä. Että oikeastiko tullaan takaisin vauvan kanssa?

Maxime jätti mut sairaalan eteen sillä välin, kun meni itse pysäköimään autoa vähän kauemmas. Istuin aulaan odottamaan, ja koska mulla edelleen oli supistusten välissä ihan hyvä ja normaali olo, aloin vähän epäillä itseäni. Ehkä olisi kuitenkin pitänyt odotella vielä kotona? Supistuksen iskiessä päälle hengittäminen ja seisominen ja ylipäätään oleminen oli kuitenkin todella vaikeaa, ja niitä tuli edelleen viiden minuutin välein.

Löysimme synnytysosastolle, joskaan en enää oikein muistanut ohjeistusta siitä mihin piti ilmoittautua (olin niin varma että tullaan keskellä yötä että olin näemmä täysin skipannut ohjeet siitä miten virka-aikana toimitaan...). Hortoiltiin siis käytävällä etsien jotain henkilökuntaa, jolle ilmoittaa saapumisestamme. Ensimmäinen henkilö johon törmäsimme työnteli kärryjä (?) joiden päällä oli jättimäinen, verinen möykky jonka älysin olevan istukka. Huhhuh. Löydettiin sitten onneksi kanslia ja meidät otti huomaansa mukava Anne-niminen kätilö, joka vei meidät yhteen synnytyshuoneista käyrien ottamista varten. Sinne meidät jätettiin reiluksi tunniksi keskenämme odottelemaan. Supistukset tulivat alkuun vielä parin kolmen minuutin välein, mutta alkoivat sitten taas vähän harventua ja mun olo oli muutenkin hetkellisesti parempi.

Vähän ennen neljää Anne tuli tarkastamaan tilanteen ja tekemään sisätutkimuksen. Kohdunkaula oli lähes täysin kadonnut ja kohdunsuu noin 1,5cm auki. Olin vähän pettynyt, kun 12 tunnissa ei ollut tapahtunut enempää edistystä. Anne ehdotti, että menemme vielä vähäksi aikaa kotiin tai käymme vähän kävelemässä ja arvioidaan tilanne sitten uudestaan. Valitsimme jälkimmäisen vaihtoehdon, koska mua masensi liikaa ajatus palata kotiin ilman vauvaa.

Oli todella epätodellista palata ulkomaailmaan, missä oli ihan tavallinen, helteinen kesäkuun iltapäivä. Ihmiset kaitsivat lapsiaan koulusta kotiin, katuja oli suljettu huippukokouksen vuoksi ja Tervurenin varrella paloi talo. Me tallusteltiin rauhallista mummeli-vauhtia parin korttelin ympäri, ja noin kymmenen metrin välein mun oli pysähdyttävä ottamaan seinästä tukea ja puuskuttamaan. Sairaalalla kiivettiin vielä vähän portaita, mutta mulla alkoi olla uudestaan jo tosi kipeä olo, joten puoli kuuden aikaan palattiin tuomiolle. Kohdunsuu oli nyt 3cm auki, ja Anne oli sitä mieltä että saamme jäädä synnyttämään. Pyysin päästä samantien kylpyyn, koska kaipasin lievitystä kipuun ja aamulla kylpy oli toiminut niin kivasti. Sillä välin kun vettä laskettiin join yhden pillimehun ja söin yhden (1) synnytyskeksin ajatuksenani kerätä vähän voimia tulevaan koitokseen. :D Tästä hetkestä eteenpäin mulla oli aika "sumea" olo ja muistikuvatkin hetkittäin vähän hataria, olin niin keskittynyt vain selviämään supistuksista ja yhä vain voimistuvasta kivusta.

 Helteen vuoksi mulle laskettiin viileä kylpy, ja sehän ei lieventänyt kipuja lainkaan. Ehkä puoli tuntia jaksoin virua siellä vedessä, supistuksen tullessa kiemurrellen epätoivoisena ja roikkuen reunoissa. Uikutin surkeana ja vannoin nurkassa tosi huolestuneen näköisenä istuneelle Maximelle että ihan kohta tulen pois ja vaadin epiduraalin. Yritin kuitenkin sinnitellä aina vielä yhden supistuksen, kun mua nolotti että se jättimäinen allas oli täytetty vain mua varten ja sitten en edes kiittämättömänä saanut siitä mitään apua...!

Kylvyn jälkeen kohdunsuu oli edelleen vain 3cm auki, ja tässä kohtaa muistaakseni itkin vähän. Olin tolkuttoman kipeä ja umpiväsynyt, koska en ehtinyt supistusten välillä juuri levätä, sen verran tiheään niitä jo tuli. Sanoin Annelle haluavani epiduraalin, mutta että pelkään sen hidastavan synnytystä entisestään. Anne vakuutti mulle vauvan syntyvän vielä samana iltana (en todellakaan uskonut sitä silloin) ja kutsui nukutuslääkärin.

Tähän asti olin yrittänyt pysytellä liikkeessä, osittain siksi että se vähän helpotti supistusten kipua ja osittain siksi että synnytysvalmennuksessa sitä oli suositeltu lapsen laskeutumisen edistämiseksi. Nyt kuitenkin kiipesin helpottuneenä sänkyyn odottamaan puudutusta. Kuulemieni tarinoiden perusteella odotin sen vievän kivut täysin mennessään ja haaveilin pienistä nokosista. Tässä kohtaa vaivuin supistusten väleissä aina ihan pieneksi hetkeksi unenomaiseen horrokseen, vaikka muhun sattui tosi paljon myös silloin. Olin vaan niin uupunut. En enää edes muista kunnolla sitä kipua, muistan vain sen epätoivon kun kaikissa asennoissa oli aivan sietämätöntä.

Kahdeksalta olin vihdoin saanut epiduraalin ja kalvot oli puhkaistu, ja kätilön ja nukutuslääkärin poistuttua lähetin myös Maximen syömään, koska arvelin illasta ja yöstä tulevan vielä pitkän. Sain oikeastaan heti yksin jäätyäni todeta, että epiduraali ei todellakaan vienyt multa kipuja pois. Se vaikutti vain toispuoleisesti ja helpotti kyllä oloa supistusten välillä, mutta niiden aikana takerruin sairaalasängyn kuin henkeni hädässä. En pystynyt millään pysymään paikoillani, mikä oli vähän hankala yhdistelmä tunnottomaksi puutuneen vasemman jalan kanssa. Ehkä puoli tuntia jaksoin taistella yksin olojeni kanssa, mutta sitten supistukset alkoivat muuttua tosi rajuiksi ja alapäässä tuntua varsin pakottavaa paineen tunnetta, joten hälytin Annen takaisin paikalle.

Kohdunsuu oli auennut alle kahdessa tunnissa 9 senttiin (mikä selittänee rajut supistukset...). Anne kehotti mua soittamaan Maximen pikaisesti paikalle ja lähti itse haetuttamaan mun lääkäriä. Maxime saapui vähän ajan kuluttua lievästi pakokauhuisen oloisena, suupielet vielä ihan pitsasta rasvaisina, ja äkkiä huoneessa oli hirveän paljon hoitohenkilökuntaa (no okei, ehkä neljä tai viisi ihmistä?). Mua ponnistutti mutta en saanut ponnistaa ja se oli kyllä yksi hirveimmistä asioista mitä olen koskaan kokenut. Surisin synnytysvalmennuksen ohjeiden mukaan ja kiemurtelin ja huusin supistuksen tullessa. Olin niin järjettömän kipeä, että muistikuvat näistä hetkistä ovat (onneksi) melko hämäriä. Muistan Maximen leyhytelleen mua sairaalan esitteellä, koska edelleen oli niin kuuma että hiukset liimaantuivat hikisinä otsalle. Muistan kätilöiden ihmetelleen jo melko hätäisen kuuloisina, mihin mun lääkäri oli oikein jäänyt hituroimaan. "Se sanoi syövänsä eka loppuun." "Sanokaa sille että tää vauva tulee jo!" Muistan tulenpunaisen, polttavan kivun alavatsalla, tuntui kuin mua olisi sahattu kahtia, oli vaikea saada henkeä ja pari kertaa olin vähällä oksentaa.

Lopulta lääkäri oli paikalla, kohdunsuu oli auennut viimeisen sentin ja sain alkaa luvan kanssa ponnistaa. Yritin pidättää synnytysvalmennuksessa saatujen ohjeiden mukaan ponnistuksen ajan hengitystä, mutta kipu oli niin rajua, että huusin aivan holtittomasti. Tuntui että halkean kahtia, että voimat loppuu ja kuolen heti paikalla. Puristin Maximen kättä kuin hukkuva pelastusrengasta kunnes Anne (jo varmaan ties kuinka monetta kertaa) huomautti, että olisi varmaan helpompaa ponnistaa jos pitäisin jaloista kiinni. Ponnistusvaihe tuntui loputtoman pitkältä, ja oikeasti selvisin siitä vain siksi että sekä lääkäri että kätilöt ja hoitajat kannustivat mua kuorossa koko ajan. Hyvin menee, sä ponnistat tosi upeasti, hiukset näkyy jo! Ihan kohta, enää tää supistus!

Ikuisuuden jälkeen (oikeasti varmaan enintään puolen tunnin) se oli kuitenkin äkkiä ohi. Äkkiä pää oli syntynyt ja helvetillinen kipu loppui kuin seinään. Vartalo luiskahti ulos kuin itsestään ja mun vauva oli syntynyt. Se nostettiin saman tien mulle syliin, joku oli aukonut sairaalakaapua valmiiksi ja ehdin nähdä että tyttö tosiaan tuli. Sitten se jo makasi siinä mun rinnan päällä pienenä ja lämpimänä ja tahmaisena. Tuskin uskalsin koskea tätä heiveröistä, vauvankinan peittämää, turpeanaamaista pikku muukalaista, koska pelkäsin rikkovani sen. Ympärillä kävi kauhea kuhina: jälkeiset syntyivät, napanuora katkaistiin, mua parsittiin kasaan ja Maxime ehti ottaa ja lähettää whatsapissa miljoona kuvaa. Me vain tuijotettiin toisiamme mahan päällä köllivän pienen otuksen kanssa, taatusti molemmat yhtä ihmeissämme uudesta tilanteesta.

Kello oli vähän vaille kymmenen, ilta alkoi pimentyä Brysselin yllä ja meidän ihmeellinen, ihana esikoisemme oli juuri syntynyt.

Synnytys - alkuhorinat

Aloin kirjoittaa tätä tekstiä ajatuksenani rykäistä tähän synnytyskertomukseni (koska onko mitään ihanampaa kuin päästä jaarittelemaan omasta synnytyksestään ilman pelkoa että tylsistyttää kuulijansa? ei ole!), mutta postauksesta oli tulossa kilometrin pituinen jo ennen ensimmäistäkään supistusta, joten tässä vasta alustus. Ensi kerralla luvassa se verta ja suolenpätkiä -osio.

***

Kevään edetessä, pötsin kasvaessa ja työpäivien vähentyessä uhkaavasti mielessä alkoi siinnellä sellainen aiemmin kovin kaukaiselta tuntunut ajatus kuin synnytys. Tuntui ihan utopistiselta ajatella, että joutuisin pusertamaan mahassa möyrivän mini-ihmisen tähän maailmaan. Sellaista tapahtuu vain muille ihmisille, tyyliin jossain telkkarissa, ei minulle. Tämän vuoksi en oikein osannut pelätä tai jännittääkään koko tapahtumaa etukäteen.

Toiveita mulla oli virallisesti yksi, ja se oli synnyttää alakautta. Koko homma meinasi toki mennä pilalle, kun vauvanen oli vain muutamaa viikkoa ennen laskettua aikaa järjestellyt itsensä takaisin perätilaan ja siellä sitten tyytyväisenä kökötti. Mun lääkäri oli sitä mieltä, että ensimmäinen lapsi (ja vieläpä keskimääräistä isokokoisempi yksilö) kyllä leikataan ulos, ja sitä sitten itkeskelin ja jännitin seuraavat päivät ja viikot. Yritin kotona heilutella mahaa ja huvitin Maximea kenottamalla iltakaudet peppu pystyssä olkkarissa, kun netissä sanottiin, että se voisi saada lapsen kiepsahtamaan oikein päin. En tiedä tepsikö juuri tämä, vai päättikö tyttönen muuten vain olla mulle mieliksi, mutta viikon 38 kontrollissa hän oli taas raivotarjonnassa (vitsit mua on naurattanut jo pitkään tämä raivotarjonta, mistähän sekin tulee?), ja saatoin huokaista helpotuksesta.

Eniten mua ehkä jännitti se, että en esimerkiksi tunnistaisi supistuksia ja huomaisi, että synnytys on käynnissä. Meiltä on sinänsä matkaa kaksi kilsaa sairaalaan, enkä missään vaiheessa elätellyt harhakuvitelmia, että synnyttäminen olisi niin kivutonta puuhaa, että vaikkapa vahingossa vessareissulla plumpsauttaisin vauvan pyttyyn, mutta silti asia huoletti. Ennen laskettua päivää mulla ei ollut tullut yhden yhtä kivuliasta supistusta, ja harjoitussupistuksiksi tulkitsemani mahan kiristelyt eivät olleet useimmiten edes hirveän häiritseviä, joten pohdin hiljaa mielessäni, missä kohtaa oikeasti tietää synnytyksen käynnistyneen.

Täällä on sellainen systeemi, että viikolta 38 alkaen lääkärikontrollin yhteydessä käydään käyrillä makaamassa. Ensin siis otetaan puolen tunnin ajan käyrää supisteluista ja vauvan sydänäänistä ja sitten lääkäri katsoo tarkastuksen yhteydessä, onko kaikki kunnossa. Ekan käynnin jälkeen hän tyytyväisenä osoitti, miten mulla oli piirtynyt säännölliset supistukset muistaakseni kymmenen minuutin välein siihen paperille. Olin koko puolituntisen tavaillut tylsistyneenä jotain imetyslehtisiä ja harmitellut, etten ottanut kirjaa mukaan, enkä todellakaan huomannut yhtään mitään tavallisuudesta poikkeavaa...

Mulla oli laskettuna päivänä kontrollikäynti, ja silloin siellä odotushuoneessa istuessani bongasin ensimmäistä kertaa jotain pientä polttelua mahalla harjoitussupistuksen aikana. Alkoi naurattaa ajatus, että synnytys käynnistyisi laskettuna päivänä lääkärin vastaanottohuoneessa, mutta ei se nyt sentään ihan niin täsmällisesti käynyt. Lääkärisetä teki sisätutkimuksen ja totesi iloisesti, että tulee varmaan nopea synnytys kun paikat on niin valmiina. Olin toki tyytyväinen tähän lausuntoon (olin jo pari viikkoa toiveikkaana ryystänyt vadelmanlehtiteetä pari kolme kuppia päivässä), mutta hyvin skeptinen vauvan ripeän syntymisen suhteen. Olen itse syntynyt kaksi viikkoa yliaikaisena, ja jotenkin olin täysin asennoitunut synnytyksen käynnistykseen. Sovimme seuraavan kontrollin kolmen päivän päähän juhannusaatolle, ja lähdin samalta seisomalta ostamaan kuusi kerää lankaa vauvanpeittoa varten. Kun on tässä vielä tätä aikaa kulutettavana.

3/3

Kevään koittaessa ja pötsin paisuessa olo alkoi oikeasti tuntua raskaalta. Maha tuntui isolta ja oli tiellä, sohvalta ja sängystä ylös könyäminen kävi notkeasti kuin norsulta, närästi ja hengästytti, öisin selkää särki ja lantiota vihloi ja jalkakrampit herättivät säännöllisesti aamuyöstä. (Kerran kun oikein kovasti koski päästin kai pahan kuuloisen ulvaisun ja Maxime-parka sinkosi kuin ohjus peiton alta ylös. Sitten se toljotti mua tukka pystyssä ja silmät ristissä, että eikö tässä ollakaan lähdössä synnyttämään...)

Samaan aikaan mieliala seilasi jatkuvasti laidasta laitaan. Olin pääasiassa ihan järjettömän onnellinen siitä, että odotin meidän ensimmäistä vauvaa. Millään muulla ei ollut väliä, kun oli niin ihanaa kuulostella pienen melska-petterin sekoilua mahassa ja nauttia kaikesta erityiskohtelusta jota pregnant ladyna tietenkin sain. Sitten samaan aikaan kuitenkin haikeilin jo etukäteen sitä, miten ihanaa ja erityislaatuista aikaa elin ja miten onnellinen olin - kun kohtahan se on jo melkein ohi! Ahdistuin myös suunnattomasti toivottoman hitaasti työkiireiden vuoksi edistyvistä vauvavalmisteluista ja päiväkirjan mukaan myös kriiseilin siitä, pitäisikö ehtiä pesettää verhot ja matot ja täkit vauvan tuloa varten (en pesettänyt). Jotain pesänrakennusviettiä oli siis ilmassa, mutta aikaa ja energiaa liian vähän kaiken toteuttamiseen... Onneksi raskaus kestää tosiaan yhdeksän kuukautta ja (työkaverin sanoin) selvittiin sitä 70-luvullakin ilman kaikenmaailman pelejä ja vempeleitä!

Vielä vaan mahtuu oma mekko päälle!

Ensimmäisenä hoidettiin tietenkin tärkeimmät asiat, ja siinä seitsemännen raskauskuukauden korvalla seistiin lähipäiväkodin ovella odottamassa infoillan alkua. Meidän mini oli ilmoitettu päiväkotijonoon heti neljännellä raskauskuulla, ja suurin toivein olimme tulleet kuulemaan toivepäikyn johtajan terveisiä. Tärkein anti tältä illalta oli kuitenkin se, että meidän lapsemme tuskin pääsisi kunnalliseen hoitoon, koska emme olleet ilmoittaneet häntä jonoon sinä päivänä kun raskaus oli kestänyt tasan kolme kuukautta ja lisäksi emme ole tarpeeksi pienituloisia. Päiväkoti itsessään oli aivan ihana, tilava ja valoisa ja täynnä houkuttelevia leikkisoppia, ja (tärkeintä kaikessa) se sijaitsee toisella puolen tietä meiltä. Mutta kun soitin huhtikuussa tiedustellakseni meidän tilaamme jonotuslistalla, puhelimeen vastannut nainen käski odottaa hetken, kun hän ei ollut vielä ihan sinne asti tulostanut listaa. Joo kiitti hei... Yksityiselle tiemme siis kävi, ja sielläkin saimme melko kärppänä vaania paikkoja huolimatta melko kirpeistä 800-900 euron kuukausimaksuista. Ja paikkaa tosiaan haettiin vuoden päähän.

Toinen tärkeä vierailu suoritettiin tulevaan synnytyssairaalaan. Olin odottanut jotain pikaista kierrätystä osastolla ja ehkäpä mahdollisuutta esittää kysymyksiä, mutta meille luennoikin lähes kahden tunnin ajan vanhempi mieskätilö niin synnytyksestä kuin pikkuvauva-ajasta, ja samalla käytiin katsomassa pääkallopaikkoja. Kätilö seisautti meidät osaston ovelle ennen sisäänmenoa ja käski pitämään mielessä, että sen illan ainoa synnyttäjä ei ollut ottanut kivunlievitystä, ja se olikin ihan hyvä alustus se, sen verran vertahyytäviä huutoja käytävän toisesta päästä kuului. Yhden jos toisenkin katseissa alkoi illan mittaan olla hieman pakokauhua... Maxime oli onneksi tällä kierroksella mukana, koska sille tuli roppakaupalla uutta tietoa. Se muun muassa aiheutti yleistä hilpeyttä kysymällä kätilöltä, miten hän oikein osaa mitata, koska mun kohdunsuu on täysin auennut. Kätilö arveli, että parempi ehkä olisi jättää arviot ammattilaisten huoleksi ja yhdyin tähän täydestä sydämestäni. :D

Oli tosi kiva voida nähdä synnytyshuone ja kivunlievitystä varten varattu allas ja kaikki muukin etukäteen. Synnytys muuttui äkkiä paljon todellisemmaksi, ja vaikka se vähän jännittikin, oli helpottavaa tietää, että ainakin nyt osataan oikeille mestoille tilanteen ollessa päälle.

Kavereiden luona etelässä pääsiäistä viettämässä. Tällä kuvalla tulin facebookissa ulos raskaus-kaapista. :)

Pääsiäisenä retkeilimme autolla Ranskaan Maximen perheen luo. Yhdeksän tunnin ajomatka ison mahan kanssa oli melkoinen koettelemus, mutta onneksi perillä odotti kesäinen lämpö ja joukko melko ällikällä lyötyjä kavereita. Maxime ei ollut kertonut niille, että meille tulee vauva! Ensin meinasin suuttua sille, mutta olihan se aika koomista nähdä kavereiden naamat meikän vääntäytyessä jättipötsin kanssa autosta. Oli ihanaa pitkän ja (töiden puolesta) melko stressaavan kevään jälkeen vetää vähän henkeä - ja tajuta, että äitiyslomaan oli enää kolme hassua työviikkoa aikaa.

Melkoiset kolme viikkoa ne olivatkin, kun piti ahkeroida oma pieni maailma valmiiksi sijaista varten, järjestää läksiäiset, kirjoittaa testamentti, käydä kaikki arkistojen aarteet läpi neljän vuoden ajalta ja (kauheinta kaikesta) siivota toimisto. Olo oli aika ryytynyt ja turvonnut ja kaikin puolin karsea tämän jälkeen, mutta tyytyväisenä saatoin todeta viimeisenä perjantaina kahdeksan aikaan kamoja pakkaillessani että valmista tuli. Sitten aloin tietenkin itkeä, kun en enää maanantaina saa tulla töihin ja kaikki varmaan pian unohtaa kuka mä edes olen. Siinäpä teille tiivistetysti raskauslogiikkaa ja mielialan vauhdikkaita vaihdoksia...

Vappupallo ja varsin ryytynyt tuleva äiti...

Ekalla äitiyslomaviikolla toukokuussa pötsiä ulkoiluttamassa Oostendessa.

Vaikka olin etukäteen ihmetellyt, miksi ihmeessä äitiysloma pitää aloittaa niin ajoissa, niin kyllä ne viisi lepoviikkoa tekivät ihan älyttömän hyvää ja tulivat tarpeeseen. Olin työkavereille vitsaillut, että kauniit säät alkavat mun äitiysloman myötä, ja niinhän siinä kävikin. Alkuviikot siis lähinnä nautin kauniista säästä (loppua kohden alkoi olla jo vitsit vähissä ison mahan ja helteen kanssa), puuhastelin ajan kanssa kotia ja itseäni valmiiksi pikkutyypin tuloa varten ja näin kavereita. Ehdinpä myös sairaalan synnytysvalmennukseen puhisemaan jumppamatolle muiden tulevien äitien kanssa. Pääosin kuitenkin tuntui, kuin olisin pitkällä, leppoisalla kesälomalla. Onnittelin itseäni vauvan varsin onnistuneesta ajoituksesta (joskin vastaus hämmentävän usein esitettyyn kysymykseen on että emme yrittäneet erityisesti juhannusvauvaa vaan ihan vaan mitä tahansa vauvaa...).

Ehdin vihdoin puunata asuntoa sydämeni kyllyydestä, pakkailla sairaalakasseja ja järjestellä pikkuruisia vastasyntyneen vaatteita lipastoon. (Kyseinen mööpeli oli kotiutettu edellisestä kodistaan Monsista auton peräluukku auki minkä seurauksena Maximen auto huusi hälytystä koko tunnin ajomatkan ja meillä oli vessapaperia korvissa kuuloa suojaamassa :D.) Ekalla äitiyslomaviikolla saapui myös odotettu äitiyspakkaus! Kyttäsin koko viikon aamupäivisin kotosalla, jotta ei tarvitsisi itse noutaa pakettia postista, mutta posteljooni ei edes soittanut meidän summeria. Löysin postilaatikosta lapun, jossa väitettiin toimitusta yritetyn varttia vaille yksi (jolloin olin istunut lounastamassa keittiön pöydän ääressä noin kahden metrin päässä summerista) ja että kun emme olleet kotona niin paketin voi itse noutaa. Marssin varsin ärtyneenä kolmen kilometrin päähän postitoimistoon ja tiedustelin tädiltä, miksei mun pakettia toimitettu kotiin. Sain ensin vastaukseksi belgialaisen pahantuulista olkien kohauttelua, mutta palatessaan takahuoneesta pakettini kanssa täti vilkaisi ensin mun muhkeaa mahaani ja sitten uudestaan jättimäistä laatikkoa ja ehdotti, josko kuitenkin sovittaisiin uusi toimitus. Raahasin kuitenkin pakkauksen (raivolla ja metrolla) samalta seisomalta kotiin - kuin ihmeen kaupalla mahduimme molemmat metron porteista läpi...

Helteet olivat alkaneet. Pysyvä olotila mahan kanssa oli tuskanhiki.

Kesäkuuhun saavuttaessa alkoi olla vähitellen valmista. Työkaverilta ilmaiseksi saatu pinnasänky oli pystytetty makuuhuoneen nurkkaan, pikkuiselle pedattu ensipeti äitiyspakkauksen laatikkoon, hoitopöytä järjestelty lipaston päälle ja pienet vaatteet pesty valmiiksi. Päiväkodin paperit oli allekirjoitettu (sinne ensimmäisenä ilmoitin vauvasen omalla etunimellään - kotiintultuani ilmoitin Maximelle että nyt ei sitten enää voi vaihtaa mieltä!) ja sairaalakasseihin oli haalittu minipieniä vaippoja vauvalle ja jättimäisiä siteitä ja verkkoalkkareita äidille. Täällä kaikki pitää viedä itse sairaalaan (tai ostaa sieltä), joten sairaalakassi oli oikeasti tosi tärkeä olla valmiina, tai oikeastaan jopa kaksi. Mulla oli kangaskassissa varusteet synnytystä varten (vauvalle ensivaatteet, vaippoja ja vähän hoitotarpeita, minulle pyjama, toilettilaukku, pillimehua ja synnytyskeksejä, kirja ja kännykän laturi, ainakin) ja matkalaukussa loput tarpeet sairaalassaoloa varten.

Maailmanhistorian pisin helle Brysselissä vain jatkui ja jatkui, mikä tuntui lähinnä tosi huonolta vitsiltä, kun mahanympärys lähenteli metriä ja verenpaine oli niin alhaalla että silmissä mustui ja korvissa suhisi aina ylös noustessa. Nukuin yöt noin tunnin pätkissä, koska vuoroin janotti, pissatti, kramppasi, särki ja närästi. Päivät vietin joko puistossa puiden varjossa pientä tuulenvirettä toivoen tai kotisohvalla alusvaatteissa tuulettimen edessä hikoillen. Aloin olla fyysisesti enemmän kuin valmis saamaan pätkän mahanahan paremmalle puolen.

Alle viikko laskettuun aikaan, iiiiik!

Samaan aikaan kuitenkin aloin (oikeastaan ensi kertaa koko raskauden aikana, mikä ajoitus) vähän panikoida. Mitä ihmettä mä olin oikein ajatellut, miten musta oikein on jonkun äidiksi?! Mitä jos en pärjää ollenkaan, jos väsyn ja masennun ja alan vihata vauvaani? Mitä jos puolen vuoden päästä jo katkerana muistelen onnellista elämääni ennen lapsen saamista? Apuaaah!

Näihin tunnelmiin on hyvä päättää tämä tolkuttoman pitkä raskaushorina. Ensi kerralla päästäänkin jo tositoimiin synnytyksen merkeissä, mutta sitä ennen vielä yksi ihan oikealla kameralla otettu kuva minusta ja mahasta. Kuva on otettu Tervurenin Arboretumissa vain kolme päivää ennen laskettua aikaa.