Synnytys - vihdoin tapahtuu!

Heräsin päivää ennen juhannusaatolle sovittua yliaikakontrollia puoli viideltä aamulla raskauden ekaan oikeaan supistukseen. Ei siinä tarvinnut arvailla, mistä on kyse, ihan niin kuin kaikki oli sanonutkin. Kyllä sen sitten tietää kun supistaa. Kyllä sen tiesi. En kuitenkaan enää kuolemaksenikaan muista tai pysty tarkalleen kuvailemaan tuntemusta (ehkä ihan hyvä niin). Tuntui ehkä vähän sellaiselta harjoitussupistuksen kaltaiselta kiristykseltä mutta kymmenen kertaa voimakkaampana, samalla poltteli ja särki ja oli sellainen perhosia vatsassa -olo. (Hassua kyllä alkuraskauden pahoinvoinnin muistan edelleen varsin elävästi ja välillä se olo jostain hajusta hetkeksi palautuukin...)

Toista supistusta sain odotella yli tunnin, mutta jännästi oli siinä uni karissut silmistä (nytkö mennään?!?), joten kuuden pintaan nousin jo ylös ja aloin kaikessa rauhassa puuhata aamupalaa itselleni. Edellinen yö oli ollut viikkoja jatkuneen helteen huipentuma, ja illalla yhdentoista aikaan oli vielä mittarissa +28. Olin siis pitkälti pyörinyt (no, ei sen mahan kanssa juuri pyöritty, mutta you know) koko yön, rampannut vessassa ja vettä juomassa ja kärsinyt levottomista jaloista. Ei varsinaisesti ollut kovin levännyt olo, mutta onneksi kuitenkin synnytys alkoi heti aamusta.

Seitsemän jälkeen supistukset muuttuivat säännöllisemmiksi, ja niitä tuli 5-10 minuutin välein, kuitenkin välillä vähän vaimeampina. Ne salpasivat hengityksen, mutta jaksoin kuitenkin olla pystyssä ja puuhailla suht normaalisti. Mulla oli sellainen olo, että ihan hetkeen tuskin tulisi kiire, joten lähetin levottomana eteisen ja keittiön väliä ramppaavan Maximen vielä aamuksi töihin vannottaen sitä pitämään puhelimen koko ajan vierellä.

Vietin aamun rauhassa kotosalla. Kuuntelin radiota, pakkailin sairaalakasseihin viimeisiä puuttuvia juttuja, luin Emma Puikkosen Eurooppalaisia unia ja laitoin vielä vähän välipalaa. Supistukset seurasivat toisiaan yhä tiheämmällä tahdilla, mutta selvisin niistä edelleen hyvin hengittelemällä ja yhdellä paracetamolilla. Parhaat asennot oli seinään käsiä nojaten tai lattialla nelinkontin keinutellen. Merkkailin aikoja ja supistusten voimakkuutta ylös (toki oli tuossa vaiheessa vielä vaikea arvioida kuinka voimakas olisi kympin supistus asteikolla 1-10, mutta sellaisella normaalilla kipuasteikolla arvelin tuolloin olevani ehkä jossain viitosessa). Aurinko paistoi, päivä oli autereinen ja vielä edellisiäkin kuumempi. Olo oli lähinnä tosi epätodellinen. Yhtäaikaa jännitti vähän ja oli kuitenkin täysin tyyni olo, ei yhtään sellainen että kohta tässä synnytetään.

Yhdentoista jälkeen supistukset muuttuivat selvästi napakammiksi ja niitä tuli jo 3-4 minuutin välein. Soitin sairaalaan kysyäkseni neuvoa, koska olin kyllä tosi kipeä, mutta kuitenkin tuntui siltä että on vielä varaa olla tosi paljon kipeämpikin. Sairaalasta ohjeistettiin menemään kylpyyn, koska se joskus vie supistukset pois. Jos kylpy ei toisi helpotusta, voisimme tulla näytille. Laskin siis kuuman kylvyn (onnittelin itseäni samana maanantaina suoritetusta kylppärin siivouksesta) ja kiipesin sinne romaanin kanssa kuulostelemaan oloa. Kuuma vesi yltti juuri mahan yli ja loivensi kyllä ihanasti supistusten kipua, mutta ei vienyt niitä pois. Kylppärin ikkuna ei pysynyt millään auki, joten ilman lämpötila kiipesi varmaan lähemmäs +40 astetta, ja hiki valui noroina pitkin nenää ja niskaa. Laskettuani kymmenisen supistusta en kestänyt enää istua keittämässä itseäni (ja vauvaparkaa!) elävältä, vaan siirryin viileän suihkun kautta takaisin olkkariin. Soitin Maximelle, että saisi alkaa vähitellen suoriutua kotia kohti, sen verran ikävä olo mulle tuli heti kuumasta vedestä poistuttuani.

Maxime saapui vähän ennen kahta, ja mä vedin päälleni ainoan sopivan säänmukaisen asun, eli sen saman maximekon jossa olin hiihdellyt jo pari edeltävää viikkoa. Lähdettiin saman tien autolle, enkä edes huomannut sanoa Maximelle että vaihtaisi työvaatteet (suorat housut ja kauluspaidan) johonkin vähän mukavampaan ja viileämpään. Se vissiin kuvitteli että meillä on sellaiseen elokuvatyyliin kiire, kun ei uskaltanut ehdottaakaan mokomaa... Ajeltiin alkuiltapäivän tyhjillä kaduilla kohti sairaalaa ja ihmeteltiin toisillemme epätodellista fiilistä. Että oikeastiko tullaan takaisin vauvan kanssa?

Maxime jätti mut sairaalan eteen sillä välin, kun meni itse pysäköimään autoa vähän kauemmas. Istuin aulaan odottamaan, ja koska mulla edelleen oli supistusten välissä ihan hyvä ja normaali olo, aloin vähän epäillä itseäni. Ehkä olisi kuitenkin pitänyt odotella vielä kotona? Supistuksen iskiessä päälle hengittäminen ja seisominen ja ylipäätään oleminen oli kuitenkin todella vaikeaa, ja niitä tuli edelleen viiden minuutin välein.

Löysimme synnytysosastolle, joskaan en enää oikein muistanut ohjeistusta siitä mihin piti ilmoittautua (olin niin varma että tullaan keskellä yötä että olin näemmä täysin skipannut ohjeet siitä miten virka-aikana toimitaan...). Hortoiltiin siis käytävällä etsien jotain henkilökuntaa, jolle ilmoittaa saapumisestamme. Ensimmäinen henkilö johon törmäsimme työnteli kärryjä (?) joiden päällä oli jättimäinen, verinen möykky jonka älysin olevan istukka. Huhhuh. Löydettiin sitten onneksi kanslia ja meidät otti huomaansa mukava Anne-niminen kätilö, joka vei meidät yhteen synnytyshuoneista käyrien ottamista varten. Sinne meidät jätettiin reiluksi tunniksi keskenämme odottelemaan. Supistukset tulivat alkuun vielä parin kolmen minuutin välein, mutta alkoivat sitten taas vähän harventua ja mun olo oli muutenkin hetkellisesti parempi.

Vähän ennen neljää Anne tuli tarkastamaan tilanteen ja tekemään sisätutkimuksen. Kohdunkaula oli lähes täysin kadonnut ja kohdunsuu noin 1,5cm auki. Olin vähän pettynyt, kun 12 tunnissa ei ollut tapahtunut enempää edistystä. Anne ehdotti, että menemme vielä vähäksi aikaa kotiin tai käymme vähän kävelemässä ja arvioidaan tilanne sitten uudestaan. Valitsimme jälkimmäisen vaihtoehdon, koska mua masensi liikaa ajatus palata kotiin ilman vauvaa.

Oli todella epätodellista palata ulkomaailmaan, missä oli ihan tavallinen, helteinen kesäkuun iltapäivä. Ihmiset kaitsivat lapsiaan koulusta kotiin, katuja oli suljettu huippukokouksen vuoksi ja Tervurenin varrella paloi talo. Me tallusteltiin rauhallista mummeli-vauhtia parin korttelin ympäri, ja noin kymmenen metrin välein mun oli pysähdyttävä ottamaan seinästä tukea ja puuskuttamaan. Sairaalalla kiivettiin vielä vähän portaita, mutta mulla alkoi olla uudestaan jo tosi kipeä olo, joten puoli kuuden aikaan palattiin tuomiolle. Kohdunsuu oli nyt 3cm auki, ja Anne oli sitä mieltä että saamme jäädä synnyttämään. Pyysin päästä samantien kylpyyn, koska kaipasin lievitystä kipuun ja aamulla kylpy oli toiminut niin kivasti. Sillä välin kun vettä laskettiin join yhden pillimehun ja söin yhden (1) synnytyskeksin ajatuksenani kerätä vähän voimia tulevaan koitokseen. :D Tästä hetkestä eteenpäin mulla oli aika "sumea" olo ja muistikuvatkin hetkittäin vähän hataria, olin niin keskittynyt vain selviämään supistuksista ja yhä vain voimistuvasta kivusta.

 Helteen vuoksi mulle laskettiin viileä kylpy, ja sehän ei lieventänyt kipuja lainkaan. Ehkä puoli tuntia jaksoin virua siellä vedessä, supistuksen tullessa kiemurrellen epätoivoisena ja roikkuen reunoissa. Uikutin surkeana ja vannoin nurkassa tosi huolestuneen näköisenä istuneelle Maximelle että ihan kohta tulen pois ja vaadin epiduraalin. Yritin kuitenkin sinnitellä aina vielä yhden supistuksen, kun mua nolotti että se jättimäinen allas oli täytetty vain mua varten ja sitten en edes kiittämättömänä saanut siitä mitään apua...!

Kylvyn jälkeen kohdunsuu oli edelleen vain 3cm auki, ja tässä kohtaa muistaakseni itkin vähän. Olin tolkuttoman kipeä ja umpiväsynyt, koska en ehtinyt supistusten välillä juuri levätä, sen verran tiheään niitä jo tuli. Sanoin Annelle haluavani epiduraalin, mutta että pelkään sen hidastavan synnytystä entisestään. Anne vakuutti mulle vauvan syntyvän vielä samana iltana (en todellakaan uskonut sitä silloin) ja kutsui nukutuslääkärin.

Tähän asti olin yrittänyt pysytellä liikkeessä, osittain siksi että se vähän helpotti supistusten kipua ja osittain siksi että synnytysvalmennuksessa sitä oli suositeltu lapsen laskeutumisen edistämiseksi. Nyt kuitenkin kiipesin helpottuneenä sänkyyn odottamaan puudutusta. Kuulemieni tarinoiden perusteella odotin sen vievän kivut täysin mennessään ja haaveilin pienistä nokosista. Tässä kohtaa vaivuin supistusten väleissä aina ihan pieneksi hetkeksi unenomaiseen horrokseen, vaikka muhun sattui tosi paljon myös silloin. Olin vaan niin uupunut. En enää edes muista kunnolla sitä kipua, muistan vain sen epätoivon kun kaikissa asennoissa oli aivan sietämätöntä.

Kahdeksalta olin vihdoin saanut epiduraalin ja kalvot oli puhkaistu, ja kätilön ja nukutuslääkärin poistuttua lähetin myös Maximen syömään, koska arvelin illasta ja yöstä tulevan vielä pitkän. Sain oikeastaan heti yksin jäätyäni todeta, että epiduraali ei todellakaan vienyt multa kipuja pois. Se vaikutti vain toispuoleisesti ja helpotti kyllä oloa supistusten välillä, mutta niiden aikana takerruin sairaalasängyn kuin henkeni hädässä. En pystynyt millään pysymään paikoillani, mikä oli vähän hankala yhdistelmä tunnottomaksi puutuneen vasemman jalan kanssa. Ehkä puoli tuntia jaksoin taistella yksin olojeni kanssa, mutta sitten supistukset alkoivat muuttua tosi rajuiksi ja alapäässä tuntua varsin pakottavaa paineen tunnetta, joten hälytin Annen takaisin paikalle.

Kohdunsuu oli auennut alle kahdessa tunnissa 9 senttiin (mikä selittänee rajut supistukset...). Anne kehotti mua soittamaan Maximen pikaisesti paikalle ja lähti itse haetuttamaan mun lääkäriä. Maxime saapui vähän ajan kuluttua lievästi pakokauhuisen oloisena, suupielet vielä ihan pitsasta rasvaisina, ja äkkiä huoneessa oli hirveän paljon hoitohenkilökuntaa (no okei, ehkä neljä tai viisi ihmistä?). Mua ponnistutti mutta en saanut ponnistaa ja se oli kyllä yksi hirveimmistä asioista mitä olen koskaan kokenut. Surisin synnytysvalmennuksen ohjeiden mukaan ja kiemurtelin ja huusin supistuksen tullessa. Olin niin järjettömän kipeä, että muistikuvat näistä hetkistä ovat (onneksi) melko hämäriä. Muistan Maximen leyhytelleen mua sairaalan esitteellä, koska edelleen oli niin kuuma että hiukset liimaantuivat hikisinä otsalle. Muistan kätilöiden ihmetelleen jo melko hätäisen kuuloisina, mihin mun lääkäri oli oikein jäänyt hituroimaan. "Se sanoi syövänsä eka loppuun." "Sanokaa sille että tää vauva tulee jo!" Muistan tulenpunaisen, polttavan kivun alavatsalla, tuntui kuin mua olisi sahattu kahtia, oli vaikea saada henkeä ja pari kertaa olin vähällä oksentaa.

Lopulta lääkäri oli paikalla, kohdunsuu oli auennut viimeisen sentin ja sain alkaa luvan kanssa ponnistaa. Yritin pidättää synnytysvalmennuksessa saatujen ohjeiden mukaan ponnistuksen ajan hengitystä, mutta kipu oli niin rajua, että huusin aivan holtittomasti. Tuntui että halkean kahtia, että voimat loppuu ja kuolen heti paikalla. Puristin Maximen kättä kuin hukkuva pelastusrengasta kunnes Anne (jo varmaan ties kuinka monetta kertaa) huomautti, että olisi varmaan helpompaa ponnistaa jos pitäisin jaloista kiinni. Ponnistusvaihe tuntui loputtoman pitkältä, ja oikeasti selvisin siitä vain siksi että sekä lääkäri että kätilöt ja hoitajat kannustivat mua kuorossa koko ajan. Hyvin menee, sä ponnistat tosi upeasti, hiukset näkyy jo! Ihan kohta, enää tää supistus!

Ikuisuuden jälkeen (oikeasti varmaan enintään puolen tunnin) se oli kuitenkin äkkiä ohi. Äkkiä pää oli syntynyt ja helvetillinen kipu loppui kuin seinään. Vartalo luiskahti ulos kuin itsestään ja mun vauva oli syntynyt. Se nostettiin saman tien mulle syliin, joku oli aukonut sairaalakaapua valmiiksi ja ehdin nähdä että tyttö tosiaan tuli. Sitten se jo makasi siinä mun rinnan päällä pienenä ja lämpimänä ja tahmaisena. Tuskin uskalsin koskea tätä heiveröistä, vauvankinan peittämää, turpeanaamaista pikku muukalaista, koska pelkäsin rikkovani sen. Ympärillä kävi kauhea kuhina: jälkeiset syntyivät, napanuora katkaistiin, mua parsittiin kasaan ja Maxime ehti ottaa ja lähettää whatsapissa miljoona kuvaa. Me vain tuijotettiin toisiamme mahan päällä köllivän pienen otuksen kanssa, taatusti molemmat yhtä ihmeissämme uudesta tilanteesta.

Kello oli vähän vaille kymmenen, ilta alkoi pimentyä Brysselin yllä ja meidän ihmeellinen, ihana esikoisemme oli juuri syntynyt.