Synnytys - alkuhorinat

Aloin kirjoittaa tätä tekstiä ajatuksenani rykäistä tähän synnytyskertomukseni (koska onko mitään ihanampaa kuin päästä jaarittelemaan omasta synnytyksestään ilman pelkoa että tylsistyttää kuulijansa? ei ole!), mutta postauksesta oli tulossa kilometrin pituinen jo ennen ensimmäistäkään supistusta, joten tässä vasta alustus. Ensi kerralla luvassa se verta ja suolenpätkiä -osio.

***

Kevään edetessä, pötsin kasvaessa ja työpäivien vähentyessä uhkaavasti mielessä alkoi siinnellä sellainen aiemmin kovin kaukaiselta tuntunut ajatus kuin synnytys. Tuntui ihan utopistiselta ajatella, että joutuisin pusertamaan mahassa möyrivän mini-ihmisen tähän maailmaan. Sellaista tapahtuu vain muille ihmisille, tyyliin jossain telkkarissa, ei minulle. Tämän vuoksi en oikein osannut pelätä tai jännittääkään koko tapahtumaa etukäteen.

Toiveita mulla oli virallisesti yksi, ja se oli synnyttää alakautta. Koko homma meinasi toki mennä pilalle, kun vauvanen oli vain muutamaa viikkoa ennen laskettua aikaa järjestellyt itsensä takaisin perätilaan ja siellä sitten tyytyväisenä kökötti. Mun lääkäri oli sitä mieltä, että ensimmäinen lapsi (ja vieläpä keskimääräistä isokokoisempi yksilö) kyllä leikataan ulos, ja sitä sitten itkeskelin ja jännitin seuraavat päivät ja viikot. Yritin kotona heilutella mahaa ja huvitin Maximea kenottamalla iltakaudet peppu pystyssä olkkarissa, kun netissä sanottiin, että se voisi saada lapsen kiepsahtamaan oikein päin. En tiedä tepsikö juuri tämä, vai päättikö tyttönen muuten vain olla mulle mieliksi, mutta viikon 38 kontrollissa hän oli taas raivotarjonnassa (vitsit mua on naurattanut jo pitkään tämä raivotarjonta, mistähän sekin tulee?), ja saatoin huokaista helpotuksesta.

Eniten mua ehkä jännitti se, että en esimerkiksi tunnistaisi supistuksia ja huomaisi, että synnytys on käynnissä. Meiltä on sinänsä matkaa kaksi kilsaa sairaalaan, enkä missään vaiheessa elätellyt harhakuvitelmia, että synnyttäminen olisi niin kivutonta puuhaa, että vaikkapa vahingossa vessareissulla plumpsauttaisin vauvan pyttyyn, mutta silti asia huoletti. Ennen laskettua päivää mulla ei ollut tullut yhden yhtä kivuliasta supistusta, ja harjoitussupistuksiksi tulkitsemani mahan kiristelyt eivät olleet useimmiten edes hirveän häiritseviä, joten pohdin hiljaa mielessäni, missä kohtaa oikeasti tietää synnytyksen käynnistyneen.

Täällä on sellainen systeemi, että viikolta 38 alkaen lääkärikontrollin yhteydessä käydään käyrillä makaamassa. Ensin siis otetaan puolen tunnin ajan käyrää supisteluista ja vauvan sydänäänistä ja sitten lääkäri katsoo tarkastuksen yhteydessä, onko kaikki kunnossa. Ekan käynnin jälkeen hän tyytyväisenä osoitti, miten mulla oli piirtynyt säännölliset supistukset muistaakseni kymmenen minuutin välein siihen paperille. Olin koko puolituntisen tavaillut tylsistyneenä jotain imetyslehtisiä ja harmitellut, etten ottanut kirjaa mukaan, enkä todellakaan huomannut yhtään mitään tavallisuudesta poikkeavaa...

Mulla oli laskettuna päivänä kontrollikäynti, ja silloin siellä odotushuoneessa istuessani bongasin ensimmäistä kertaa jotain pientä polttelua mahalla harjoitussupistuksen aikana. Alkoi naurattaa ajatus, että synnytys käynnistyisi laskettuna päivänä lääkärin vastaanottohuoneessa, mutta ei se nyt sentään ihan niin täsmällisesti käynyt. Lääkärisetä teki sisätutkimuksen ja totesi iloisesti, että tulee varmaan nopea synnytys kun paikat on niin valmiina. Olin toki tyytyväinen tähän lausuntoon (olin jo pari viikkoa toiveikkaana ryystänyt vadelmanlehtiteetä pari kolme kuppia päivässä), mutta hyvin skeptinen vauvan ripeän syntymisen suhteen. Olen itse syntynyt kaksi viikkoa yliaikaisena, ja jotenkin olin täysin asennoitunut synnytyksen käynnistykseen. Sovimme seuraavan kontrollin kolmen päivän päähän juhannusaatolle, ja lähdin samalta seisomalta ostamaan kuusi kerää lankaa vauvanpeittoa varten. Kun on tässä vielä tätä aikaa kulutettavana.