Täytyy todistaa itselle ja muillekin, etten ole aivan kuukahtanut.
Välillä tosin tuntui tuossa viimeisen viikon aikana, etten ole ainakaan
sanan varsinaisessa merkityksessä elossakaan, ennemminkin unessa tai
horroksessa. Väsymys ja yhä enenemässä määrin myös vitutus (joka
kulminoitui eräänä yönä tällä viikolla kun ensin raaputin sormet
kirjaimellisesti verillä tarroja tehtaan muovimatosta ja sitten vaihdoin
kahteensataan myyntilaatikkoon uudet akut) saavat aikaan sen, ettei
viikonpäivällä, säällä tai millään muullakaan ole enää mitään
merkitystä, ainoastaan sillä, koska seuraavan kerran pääsee nukkumaan ja
kuinka kauan sitä autuutta kestää.
Tänään on kuitenkin
vapaapäivä, ja vaikka nukuinkin pientä sosiaalista elämää varten
irroitettua taukoa lukuunottamatta lähes vuorokauden yhteen putkeen,
olen ehtinyt myös olla ulkona - ensimmäistä kertaa moneen aikaan
yhtäaikaa auringon ja muiden turkulaisten kanssa. Kevät ja aavistus
kesästä ja lämmöstä ovat tulleet kuin varkain ja nautin
Kupittaanpuistossa täysin siemauksin auringosta ja vihreydestä. Kävelin
kapinallisesti nurmikolla, koska se tuntui tennarinpohjaan niin ihanan
pehmeältä. Tuntui hyvältä ja virkistävältä nähdä ja kuulla ja haistaa ja
tuntea kevät niin konkreettisesti, kun tähän mennessä olen viettänyt
kaikki kauniit kevätpäivät sisätiloissa pää väsymyksestä niin
tukkoisena, että kaikki on vain yhtä ja samaa harmaata puuroa...
Viikonloppu on onneksi tulossa eikä mulla ole kuin kaksi aamuvuoroa
ennen seuraavaa vapaapäivää (sunnuntaina!) ja perjantaina on edessä
allaskonsertti kuoron kanssa Naantalin kylpylässä:P
Mulla on niin kevyt olo juuri nyt.
40 päivää Ranskaan
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti