Tuutori

Apu-va...! Onko Maxime tytön vai pojan nimi? Mun käsittääkseni se voisi kai olla kumman vain.

Sain eilen sähköpostissa henkilökohtaisen kv-tuutorini mailiosoitteen, ja sen tyypin nimi on siis Maxime. Kai tää asia selviäis ihan vain kirjoittamalla sille, mut antaisin ehkä paremman ensivaikutelman itsestäni kun tietäisin edes et onko se tyttö vai poika (voin tietty esim vain taivuttaa verbit maskuliinin mukaan ja sit esittää tyhmää ulkomaalaista jos meni väärin)... Sääli kun Karen ei ole töissä, kun voisin muuten kysyä siltä :/

De här e livet!

Melkoinen viikko takana. Draamaa ja parkumista, mutta myös uusia kokemuksia, monta kerättyä kesäpistettä, herkuttelua ja herkistelyä...

En ollut yhtään juhannusfiiliksissä alkuviikosta, suunnittelin tulevani kotiin katsomaan dvd:itä ja nukkumaan. Olin ehkä vähän vihainen V:llekin vaikka eihän se senkään vika ollut, ei se ollut kenenkään vika että oli inhottavaa ja kamalaa viime perjantaina. Se ilmestyi vähän yllättäen Raumalle keskiviikkona kun olin huonosti nukutun yön ja parin ylityötunnin jälkeen ihan loputtoman väsynyt. En edes ollut kotona - lähdin kävelemään töiden jälkeen että pysyisin hereillä ja mulla olikin hetken ihan kivaa kun valikoin Syväraumasta sitä huvilaa jossa haluaisin asua jos joskus tilapäisessä mielenhäiriössä muuttaisin Raumalle (ja olisin tositosi rikas). Tuntui että tarvitsen omaa rauhaa pitkästä aikaa. Sitten V soittaa että se on mun pihassa... Olin aika tyly sinä iltana eikä se viipynyt kauaa, ja sitten kadutti jo heti seuraavana päivänä, kun olin paremmin levännyt ja virkeänä kykenin ajattelemaan selkeästi.

Sain onneksi sitä viikonlopun draamaa sen verran setvittyä että tietääkseni olen taas väleissä kaikkien osapuolten kanssa, mutta parasta kaiketi silti pitää aika matalaa profiilia. (Ja hei milloin mun elämästä tuli tällaista leimiä Salatut elämät -saippuaoopperaa...?)

Tulin myös sen verran järkiini että tajusin ettei kotijuhannus yksin ole kauhean viisas idea vaikka omaa aikaa tarvisinkin, ja hyväksyin mökkikutsun. Perjantaina mut siis poimittiin Turusta tulleeseen mökkimobiiliin Tampereen linja-autoasemalta ja matka (melko täyteen ahdetussa!) pikku-volkkarissa jatkui kohti Hauhoa - eli nykyistä suur-Hämeenlinnaa, mikäli se ketään kiinnostaa. Vietin siis elämäni ensimmäisen mökkijuhannuksen, näin ekaa kertaa juhannuskokon ja kastoin tilaisuuden kunniaksi talviturkin. Seura oli kovin suomenruotsalaispainotteista, eli juhannuspöytään kuului olennaisena osana snapsit ja snapsilaulut - olin tosi iloinen että olen käynyt sitseillä sivistämässä itseäni tältäkin osalta :) Sateesta huolimatta oli aivan ihanaa viettää juhannusta tosi perinteisesti, ja oikeasti ekaa kertaa elämässäni tajusin ton viehätyksen. Oon ennen pitänyt hiukan tärähtäneenä sitä että halutaan vetäytyä vesisateeseen hyttysten syötäväksi johonkin metsän ja/tai pellon keskelle, ja onhan se sitä, mutta oli silti aika kivaa...!

Sinänsä parasta varmaan oli se, että mut otettiin niin välittömästi vastaan porukkaan ja hyväksyttiin automaattisesti V:n seuralaisena (seuralainen kuulostaa tosi pölöltä, mut en keksi parempaakaan sanaa). Mun ei tarvinnut pyydellä olemassaoloani anteeksi tai selitellä kenellekään miten tähän on päädytty. Kaikki tuntui samantien paljon luonnollisemmalta.

Tänään jatkoin uusien kokemusten keräämistä, kun äiti vei mut illalla avoautoajelulle. Olin viettänyt ihanan rentoa ja raukeaa iltapäivää auringossa loikoillen ja nauttien siitä, että meillä on nyt kalusteiden tultua niin kivan näköistä kotona, ja ajelu kruunasi mun päivän...! On myös ihanaa kun voi jäädä tänne vielä sunnuntaiyöksi, vaikka se tarkoittaakin heräämistä puoli kuudelta että ehdin seiskan junaan Turkuun. Ei tarvitse käydä nukkumaan karulle patjalle vaan saa käpertyä omaan pehmeään sänkyyn ja katsella postikorteilla juuri koristeltuja seiniä... Huomenna vietän vielä yhden "lomapäivän" Turussa ja vasta tiistaina palaan Raumalle, missä odottaa (toivottavasti) lämmin ja kesäinen viikko, melomista, elokuvia ja rannalla löhöilyä!

Mulla on siis ollut kaikin puolin aika täydellinen juhannus - mun kesä alkoi virallisesti tästä!

Tervetuloa valintojen maailmaan

Ei tässä pitänyt näin käydä. Ei mun pitänyt joutua tilanteeseen, jossa mun pitää valita M tai V. Vielä ihan vähän aikaa sitten tuo tai oli ja ihan itsestään selvästi vaikka ne erosivatkin jo pari vuotta sitten, minkä takia mulla on ihan alusta asti ollut pasmat vähän sekaisin ja nyt vielä enemmän. Tajuan toimineeni tosi tökerösti ja epähienotunteisesti perjantaina, ja tajuan oikeutuksen sille että nyt mulle ei enää puhuta - tai vielä inhottavampaa ja satuttavampaa, mua ei kuunnella eikä huomioida lainkaan. Mua ei oo sille olemassakaan. Haluaisin vain tilaisuuden saada sanoa miten pahoillani olen :(

Nyt tuntuu myös tosi ahdistavalta yrittää miettiä onko koko tämä omituinen, puolittain vahingossa alkanut juttu kaiken sähläämisen ja välirikon arvoinen. Kun ollaan kahdestaan, oon ihan vakuuttunut että kannattaa vielä jatkaa ja katsoa niin kauan kuin kesää vain riittää - sen pidemmälle en todellakaan tällä hetkellä ole valmis sitoutumaan tai edes ajattelemaan. Muiden seurassa se kaikki vain muuttuu niin rumaksi ja vääräksi. En jaksa. En mä ole paha tai ilkeä ihminen, en halua satuttaa ketään, mutta en myöskään halua että muhun itseeni sattuu...

Ja ihan turhaan mä taas tänne ruikutan, kun pitäisi mieluummin selvittää juttua itse asianosaisten kanssa. Toinen kyl kuuntelis, mutta sen kanssa en juuri nyt jaksa puhua, toinen taas juurikin blokkasi mut mesessä. Tajuan kyllä vähemmälläkin.

Olin eilen melomassa, virallisesti ekaa kertaa elämässäni. (Oon joskus lippukunnan kämpällä kokeillut pikkukajakkia ja kerran ollut myös inkkarikanootilla yön yli kestävällä melontavaelluksella, mut ei sitä lasketa... Ainakaan olo ei eilen ollut yhtään sellainen että olisin koskaan nähnytkään kajakkia ennen.) Lopputulos kolmen tunnin kurssikerrasta oli se, että olin vyötäröstä ylöspäin likomärkä, kädet kipeinä ja veressä ja olo kertakaikkisen uupunut - osittain myös edellisen yön neljän ja puolen tunnin yöunien takia. Mutta pakko päästä uudestaan! Oli ihan mahtava fiilis, kun tajusin Otanlahdessa lilluessani että mä olen KESKELLÄ merta. En siis tietenkään kirjaimellisesti keskellä mutta tarpeeksi keskellä voidakseni periaatteessa hukkua. Meri oli ihan tyyni ja muutenkin oli täydellisen rauhallista ja kesäistä, ja mulla oli todella irrallinen olo. Olkiluoto ja toimiston hyörinä oli ihan jossain toisessa maailmassa...
Huomenna on tiedossa toinen kurssikerta ja retki johonkin vähän pidemmälle - eilen siis lähinnä harjoiteltiin tekniikkaa ja hiulattiin Otanlahtea edestakaisin. Jänskä-pänskää :)

Pääsin taas mösjöön kyydillä Turusta Raumalle sunnuntai-iltana, loogisesti kun olin mennyt Tampereelle viikonlopuksi... :S Halusin vähän selvittää, mikä tämä juttu on ja mistä se tuli mutta kuulemma MÄ olen iskenyt HÄNET. Joo-o. Kun muistais vielä vähän selkeämmin mitä sinä iltana tapahtui. Vaikka ei kai sillä nyt enää ole niin väliä.

Joka tapauksessa oon aika tyytyväinen elooni ja olooni juuri tällä hetkellä. (Ja juuri kun kirjoitin tämän, pöydän viereen tuotiin 15 laatikollista lisää töitä - VIISTOISTA, terve...!)

Les chiens aboient, la caravane passe

Ööääääh. En tajua. MÄ en valinnut mitään enkä ketään alunperin. Lähdin vain matkaan kun mut niin luontevasti napattiin kainaloon, ja sanoisinko vielä omaksi puolustuksekseni että olin melko edesvastuuttomassa tilassa. En pannut toki vastaan, kun oikeastaan se tuntui niin hyvältä silloin ja tuntuu kyl vieläkin. Mutta mutta mutta... Miks mulla silti on sellainen olo, että jouduin tähän vähän huomaamattani? Miks se halus just mut? Enhän edes tunne sitä niin hyvin.. Ja silti on tositosi kivaa, kun se soittaa joka päivä ihan vaan kun on kuulemma niin ikävä tai haluaa ihan välttämättä lähteä umpiväsyneenä heittään mua Raumalle moottoripyörällä :)

Eli ei valittamista, kaiketi... Haluaisin vain olla jotenkin paremmin tilanteen tasalla.