Tapahtui eräänä maanantaina

Heräsin aamulla ennen herätyskelloa (mitä tapahtuu keskimäärin aika harvoin näin työ(maanantai)aamuina), koska mietin pitäiskö se tyhjä kasvorasvapurkki pestä ja täyttää aurinkovoiteella jo nyt aamusta että voin laittaa ison matkalaukun Suomeen menemään heti tänään. Päätin kuitenkin, fiksusti ja kypsästi, että huomennakin ehtii. Ehdin sitten jopa syödä aamiaisen. Ja tsekata itseni sisään viikonlopun lennolle, panikoida vähän kun ensi viikon paluulennolle en tätä voinut tehdä (ehkä siellä Ranskassakin on tulostimia?) ja huomata että eihän mulla ole töihin eväitä...

Töissä soitin aamusta TNT:lle kysyäkseni hintaa matkalaukun lähetykselle. Tai no, yritin, mun puhelin ei toiminut ja pomo joutui tekemään sen mun puolesta. Hiukan alentuvasti myhäillen... Halvin hinta-arvio oli päälle sata euroa, joten päätin säästää vanhempani sydänkohtaukselta ja laittaa laukun postissa. Mikä tarkoittaa huomisia pakkaussulkeisia laukun ja vanhojen pahvilaatikoiden parissa, looking forward to it.

Ostin myös pomolle lounaaksi epähuomiossa paistettujen papujen sijaan ihan tavallisia papuja. Olin niin tyytyväinen kun en ainakaan ostanut chilipapuja niin kuin Zarina muutama viikko sitten, mutta herralle ei sitten tämäkään kelvannut. Eikä nyt pidä ymmärtää väärin. Thomas on oikeasti kiva ja symppis pomo, vähän vain..ruokatottumuksiltaan vajavainen! Ja tämä sattumus vain yksi tämän ei-niin-onnistuneen päivän ei-niin-onnistuneista osasista.

Pohdin kotimatkallani varavaihtoehtoa ensi sunnuntaille siltä varalta että matkalaukku onkin liian iso ryanairin mitoitusten mukaan. Kangaskassiin mulla ainakin pitäisi mahtua ihan kaikki tietokoneesta makuupussiin - enkä niiden lisäksi paljon bikineitä kummempaa ole viiden päivän rantalomalle raahaamassakaan - joten pahimmassa tapauksessa hylkään vanhan ja hyvin palvelleen laukun lentokentälle ja survon kamani kangaskassiin.

***

 

Kaikki tällainen muuttaminen, kamojen raijaaminen, pakkaaminen purkaminen lähettäminen, paikasta toiseen palloilu alkaa vähitellen käydä jonkin verran hermoille. Tykkään matkustaa ja nähdä maailmaa mutta välillä pitää saada myös palata kotiin, hengähtää, antaa pään levätä. Stressivatsani oireilee ja on lisäksi saanut seurakseen jomottavan päänsäryn - eipä ole mikään ihmekään kun päässä on enemmän ajatuksia kuin sinne kaiken järjen mukaan mahtuu...

 

Kotiin palattuani (tai no, ei tämä kyllä kodin statusta ansaitse, mutta menköön) mittailin firmalahjaksi saadulla puuviivottimella matkalaukkujani ja tulin siihen tulokseen että kumpikin läpäisee ainakin mittavaatimukset. Painoraja on sitten asia erikseen. Iso laukku on nyt yhtä villapaitaa vaille pakattu, menee edelleen melko väkivallattomasti kiinni ja jaksan yhä nostaa sen, eli mahdollisuudet ovat suuret että saan sen huomenna Suomeen menemään (sormet ristissä). Sen jälkeen voikin jo vähän huokaista helpotuksesta. Ei tämä nyt sen kummempaa ole, samaa sättäämistä kuin aina ennenkin.

 

 

 

p.s. Sain ruokaa, vaikkei eväitä ollutkaan: työkaveri oli lahjoittanut mulle vuosikerta-painonvartijoiden-tölkkikeiton. Joka oli jopa aika hyvää. Ei tämä päivä kai yhtään hullumpi ollut sittenkään.