Chatouillements

Lomalla on aika kivaa olla. Maximea oli ollut jo ihan liian kova ikävä, mutta hämmästyksekseni huomasin, että olin huomaamattani ikävöinyt myös Ranskaa. Tuntuu kivalta kuulla ihmisten puhuvan ranskaa ympärillä, ja nautin ihan suunnattomasti ruokakaupassa käymisestä - syömisestä nyt puhumattakaan (joitain poikkeuksia lukuunottamatta... tämän päivän lounas artisokkineen ja maksamöykkyineen oli aika koettelemus, mutta raahasin sen jälkeen monsieur'n kaupungille teelle ja leivokselle :)). Lakkoilu ei täällä näy hirveästi arjessa, paitsi bensa-asemilla, joille on pitkät jonot, mutta keskustelua se kyllä herättää sitäkin enemmän. Naurattaa vain, näin ulkopuolisena, miten pöhkön itsepäistä kansaa tämä on... Barrikadeille on päästävä vähimmästäkin syystä, vaikkei mitään yleistä yksimielisyyttä olekaan siitä, miksi tätäkin reformia vastustetaan.

Mä annan politiikan olla ja nautin kauniista päivistä, herkuista ja laatuajasta monsieur'n kanssa täysin rinnoin!

Matka Turusta Grenobleen kävi hiukan isompien kylien, kuten Helsingin, Pariisin ja Geneven kautta. Saatte arvata mikä edellä mainituista on kuvassa...

Sain noin tunti sitten yhden pitkään kestäneen käännösprojektin valmiiksi. Se oli vika homma, joka piti hoitaa yliopistoa varten ennen lomaa, JEEEEEEE! Tai no, huomenna pitää muistaa ilmoittautua tenttiin, kun se ei onnistunutkaan netissä, mutta tähän hommaan vaaditaan lähinnä sisäluku- sekä kirjoitustaitoa, joten enköhän selviä siitä rasittamatta itseäni liikaa.

Hassua, että eka periodi on jo ohi. Neljännes tästä vuodesta... Seitsemän viikon päästä on jo joululoma ja Ranskasta palattuani voin jo melkein ruveta kuuntelemaan joulumusiikkia ja suunnittelemaan tämän vuoden piparitaloa! Joulua edeltäviin viikkoihin kuuluu kylläkin myös mm. pari tenttiä, palautettavia ryhmätöitä, esseitä, oppimispäiväkirjoja ja toivottavasti myös ihan palkkatöitä, joten taidanpa nyt vielä keskittyä intoilemaan ensi viikon lomasta. Tykkään toki opinnoistani, ja eka periodi sujui yllättävän kivuttomasti, mutta tykkään myös kovasti lomista!

Jos Ranskassa lakkoilevat bensiininjalostamot eivät estä mun lentosuunnitelmia, jo kahden päivän päästä olen monsieur'n luona nauttimassa sivistyneistä keski-eurooppalaisista lämpötiloista (tänään iltapäivällä Turussa mitattiin päätä huimaavat +2,8 astetta!), leipomoiden tuoreista tuotteista ja monien kivojen ihmisten seurasta. Tapaan yhden parhaista vaihtokavereistanikin, koska osutaan Grenobleen yhtä aikaa! Onnellista.

Dolce far niente

Kämppis lähti Tallinnaan viikonlopuksi ja jätti mut tänne ihan yksin. Olen saanut yli kaksi vuorokautta kaikessa rauhassa noudattaa neuroottista järjestelmällisyyttä kaikissa asioissa, joissa se musta tuntuu sopivalta, soittaa huonoa musiikkia, aloittaa keittiökolistelun heti herättyäni ja kulkea säädyttömästi pukeutuneena ympäri kämppää. Mutta pieni seinähulluus tässä uhkaisi, ellen pian taas saisi seuraa ja huomenna palaisi ruotuun ja yliopistolle. Viihdyn kyllä yksin, mutta mielellään vain rajattuja aikoja. On silti ihan kiva huomata, etten kokonaan ole menettänyt taitoa, koska saan näistä hetkistä niin paljon irti.

Aavistin jo joskus kaksi viikkoa sitten että tulen tarvitsemaan tällaisen viikonlopun kaiken hulinan keskellä, enkä lähtenytkään Tampereelle niin kuin tavallisesti, jos sattumalta jonain viikonloppuna ei ole mitään, mikä erityisesti pakottaa mut jäämään tänne (eli yleensä korkeintaan kerran kuukaudessa). Olen katsonut hyviä elokuvia ja Gilmoren tyttöjä dvd:ltä, laittanut ruokaa, juonut viiniä lounaalla, ostanut japanilaisia kahvikuppeja kirpputorilta ja opiskellut unkaria niin että se on tullut uniinkin. Olo on fyysisesti rennompi kuin aikoihin, ja mielikin tuntuu levollisemmalta, kun se on saanut hetken lähennellä koomanomaista tilaa ja järjestäytyä.

Tämmöistä pitäisi olla useamminkin, ilman erillistä järjestelyä. Tämmöistä ihan tavallista, että on vaan ja juo kahvia tosi sievästä ruusukupista ja laittaa dvd:n pauselle siksi aikaa että hakee lisää omenapiirakkaa. Kodin tunnusta puuttuu vain koira kuorsaamasta sängyltä... Kai tämä on vain taas mun strömsö-elämän kaipuutani, vaikka tiedän nauttivani vähintään yhtä paljon kaoottisesta arjestani.

Aurinkoa ikävä

Bileet on vasta tulossa, ja mua väsyttää jo nyt. Alanko tulla vanhaksi? Sinänsä myös pimeys jaksaa yllättää mut joka ilta - että jo seitsemältä on kuin keskiyöllä! Tosi ahdistavaa. Miten olin muka voinut unohtaa, enhän mä ollut kuin vuoden pois, ja sen vuoden nimenomaan taivastelin sitä, miten Ranskassa ei missään vaiheessa tullut kauhean masentavan epätoivoisen pimeää. Ehdin kai kuitenkin romantisoida pimeydenkin semmoiseksi mukavaksi kodikkaaksi kynttilöiden poltteluksi ja suklaan syömiseksi. Mitäs sitten kun illalla pitääkin vielä jaksaa lähteä ulos, käydä jumpassa, kaupassa, bileissä, tai edes kirjoittaa vaikka koulutöitä seiskan jälkeen illalla? Itselläni unihormonin eritys on niin tehokasta, että heti pimeän laskettua alkaa ramaista...

Kävin katsomassa siskon kanssa Eat Pray Loven elokuvissa, ja tuli juuri sellainen olo, että miksen tee noin. Miksen vaan valitse paikkaa, jonne lähtisin, missä viihtyisin niin hyvin että vihdoin voisi olla sellainen olo että on siellä missä pitää, eikä vain jossain vähän väliaikaisesti... (sinänsä en koe olevani vielä niin vanha että olisi pakko löytää, mutta aina silti vähän kyttään matkoilla fiilistä paikasta. että olisiko juuri siellä niin paljon viehätysvoimaa, että voisin jäädä ja olla. vielä ei ole löytynyt.) Kaikkialla on tietty sekä hyviä että huonoja puolia, ja varmaan aina jossain vaiheessa miettisin että mitä hittoa oikein luuhaan täällä toisella puolen maailmaa, kun yhtä hyvin voisin olla kotonakin. Ongelma on vain se, etten tunne ihan täysin olevani kotonani missään... Olen liian levoton. Ja utelias.

Syksy

Kävinpä taas toteamassa, etten ole luotu aerobikkaamaan. Ei sen pitäisi enää olla mikään yllätys, mutta joka kerta masennun yhtä kovasti, kun tunnen olevani niin huono. Ehkä pudotus maan pinnalle oli ihan odotettavissa, kun viime päivinä kaikki on sujunut niin sairaan helposti ja miellyttävästi - tai ainakin olo on ollut hirveän reipas, lähes maaninen. Onneksi en ole äitini tapainen pessimisti, joka hyvinäkin hetkinä lähinnä kyttää että mistä se alamäki alkaa (eihän näin kivaa voi ja saa kellään olla kauhean kauaa!), vaan osaan ihan nauttia kun menee hyvin. Joskus sitten vaan täytyy jaksaa sitä, että ei osaa jumpata (voi kyynel) eikä sämpylätaikinakaan nouse... Oon ihan varma että syy on kuivahiivassa, koska se ei nostata myöskään limpputaikinaa, ainakaan mun leipomana. Höh.

 

 

 

Sain kuitenkin vihdoin kuvia ladattua blogiin, jes! Kuljin viime viikolla ahkerasti kamera kädessä ikuistamassa ihanan kaunista syksyä väreineen. Rrrrrakastan auringonpaistetta, ja yritin nyt imeä sitä itseeni mahdollisimman paljon, varastoon talven varalle nääs. Luotettavan lähteen (äitin, joka oli kuullut tämän vielä luotettavammasta lähteestä eli martoilta) mukaan lehdet putoaa tämän viikon jälkeen, joten nyt on todellakin viimeiset hetket ihastella kivan värisiä lehtiä.

 

 

 

Elämässä on sentään nimpalkauhiast kaikkea kivaa just nyt! Perhejuhlia (viikonloppuna oli koossa 80-vee mummua juhlimassa kaikki viisi lasta puolisoineen, 11 lastenlasta ja kuusi lastenlastenlasta ja karjalaiseen tapaan tunnelma korkealla jo lounasaikaan), innostavia projekteja (vaikka juuri jostain luinkin että sana projekti tappaa innostuksen ja luovuudeen ajaa ihmisen loppuunpalamisen partaalle.. itsessäni ei vielä ole kyseisiä oireita havaittavissa joten menköön), partiota, kavereita, kämppis... Ja juuri tällä hetkellä punaviiniä vauhdittamaan illan käännösurakkaa!