Magic can happen for real in Rio?

Voisinpa jatkaa viimekertaista valitusvirttäni vielä vähän, kun satuin saamaan viime yönä aika mojovan kesäflunssan ja olen tänään niistänyt valehtelematta noin 40 talouspaperin palasta läpimäräksi… Mutta en viitsi valittaa, kun mieli on jo muuten parempi ja sitä paitsi maailmassa tapahtuu kaikkea paljon tärkeämpää kuin mun flunssani.
Tänään pärähti nimittäin käyntiin hartaasti valmisteltu Rio+20-huippukokous, mikä tarkoittaa sitä, että satoja tärkeitä vaikuttajia lennätetään ekologian ja maapallon tulevaisuuden nimissä Brasiliaan allekirjoittamaan sopimus. Uutiset tietävät kertoa, että kokouksen loppuasiakirja oli kuitenkin valmis jo ennen itse kokouksen alkua, joten mun nähdäkseni koko kokous vaikuttaa aika turhalta rahan ja juurikin niiden luonnonvarojen tuhlaamiselta. Ylipäätään olen aika skeptinen kokouksen ja sopimuksen vaikutuksen suhteen. Varmasti tämä lisää taas ihmisten tietoisuutta ympäristöongelmista, mutta kun niistä on tiedetty jo 70-luvulta asti, nyt olisi mun mielestä aika jo velvoittaa ihmiset ja valtiot konkreettiseen toimintaa - ennen kuin on liian myöhäistä… Rion sopimuksessa ei mitään suoranaisia velvotteita vaadita, ja mun mielikuva on sellainen että suurin osa maista ajaa vain omaa etuaan välittämättä oikeastaan luonnon tilasta sen kummemmin.
Ilmoittauduin GoodPlanet.info-nimisen sivuston uutiskirjelistalle, ja saan päivittäin sähköpostiini kokoelman ajankohtaisia ympäristöuutisia, joista onneksi osa on sentään positiivisiakin. Välillä meinaa kuitenkin aamupuuro jumiutua kurkkuun niitä selaillessa. Nimenomaan yllämainittu mahdollinen ekosysteemin romahtaminen parin sukupolven kuluessa tuntuu kamalan uhkaavalta. Mihin maailmaan mä olen oikein syntynyt? Miksei ketään muuta kiinnosta se, että jutun mukaan osa asiantuntijoista ja tutkijoista on kauhuissaan? Miksi samainen juttu oli Hesarissa piilotettu jonnekin luontosivuille, eikä sitä hehkutettu isoin kirjaimin etusivulla? Tiedän, etten ole ainoa, joka haluaa toimia ja tehdä jotain nyt, kun muutos vielä on mahdollinen, mutta miten kaikesta voidaan tehdä niin kauhean vaikeaa? (juuri tätä kirjoittaessani Canal+:n zappingissa näytetään kuvia poltetusta sademetsästä Amazoniassa…)
Luin tänään Libération-lehdestä mielenkiintoisen artikkelin* amerikkalaisesta ekologistista (onko se sana???) Dennis Meadowsista, joka on vuoden -72 Tukholman ympäristökokouksesta asti ajanut samaa asiaa - muutosta kulutushysteriaan ja luonnonvarojen tuhoamiseen. Turhaan. Rivien välistä oli luettavissa melkoista skeptisyyttä siihen, että tulevaisuus toisi tullessaan jotain parempaa. Meadows oli sitä mieltä, että jo 30 vuodessa nykyinen elämäntapa ja elintaso tulee olemaan historiaa. Ihminen ehkä selviää tästä kriisistä, mutta millä hinnalla? Mun fatalistinen puoleni pelkää jopa sitä, ettei ihminen ehkä selviäkään. Planeetta selviää ja varmasti elämäkin jossain muodoissaan, mutta meille olisi jopa ihan oikein kadota täältä…
Edistystä ja inspiroivia projekteja maailman parantamiseksi toki löytyy, niin kuin jo sanoin. Riossa valtava joutomaa oli muutettu koko slummin yhteiseksi puistoksi, jossa kasvatetaan kukkia ja kierrätetään. Brasiliassa niin ikään teinipoika perusti hyväntekeväisyysjärjestön, joka tekee tärkeää työtä Amazonian sademetsän takaisinistutuksessa. Järjestön toiminta on huiman 10 dollarin alkupääoman jälkeen paisunut kansainväliseksi, ja se on saanut miljoonien arvosta lahjoituksia. Tavoitteena on istuttaa 18 000 hehtaaria metsää takaisin. Kiinassa (kaikista paikoista) on rakennettu kokonainen ekokaupunki, Tianjin.
Näitä juttuja lukiessa mun tekisi ihan hirveästi mieli tehdä jotain vastaavaa - mieluiten pelastaa koko maailma kerralla! Mutta vaikkei se ihan suoralta kädeltä olisikaan mahdollista (loistoideaa odotellessa), netti pursuaa vinkkejä kantaa oma kortensa kekoon. Päätin jo aiemmin tänä keväänä pitää vuoden loppuun asti ostolakon, eli olla ostamatta vaatteita, jos se ei ole ihan täysin mahdotonta (en ole vielä kohdannut tätä mahdotonta tilannetta). Ylipäätään mua ahdistaa kauhea tavaran määrä kotona, enkä näe järkeä ostaa uutta tilalle ennen kuin vanha on oikeasti käyttökelvotonta (mihin ei valitettavasti Halvan ja Mauttoman rievuissa kauaa kestä - ja mistäköhän blogista tuon osuvan nimityksen taas nappasin? sori, oon tällainen varas!). Niin kuin Meadows yllämainitussa artikkelissa sanoo, on kaksi tapaa olla onnellinen :

 Il y a deux façons d’être heureux : avoir plus ou vouloir moins. Comme je trouve qu’il est indécent d’avoir plus, je choisis de vouloir moins.

= Joko voi omistaa lisää tai haluta vähemmän. Koska on hävytöntä omistaa lisää, valitsen haluta vähemmän. (heh, kyllä huomaa, että mulla on kääntäjänkoulutus :D)
Muita projekteja on meidän pienen talouden kierrätyksen tehostaminen, joskin mua risoo se, ettei Ranskassa olla vielä kuultukaan biojätteiden keräämisestä kaupunkialueilla. Kaikilla kun ei välttämättä ole parvekkeettomassa kerrostalokaksiossa tilaa kompostille… Yritämme kiinnittää monsieur’n kanssa huomiota ostosten pakkauksiin, ja he-vi-ostokset on keskitetty naapurin bio-kauppaan.
Jos joku muukin (toivottavasti!) innostuu haastamaan itsensä muuttamaan tapojaan, vaikka yhden kerrallaan, olen listannut tähän joitain vinkkejä. Osa on varmasti kaikille itsestäänselviä, mutta kiinnittääkö niihin silti arjessa huomiota?

•  Vaihda hakukoneesi Googlesta ecosia.org-hakukoneeseen, joka on sitoutunut lahjoittamaan rahaa metsänistutukseen.
• Vähennä lihansyöntiä, ja suosi porsasta ja kanaa ennemmin kuin nautaa.
• Kompostoi tai kierrätä biojätteet aina kuin mahdollista.
• Suosi lähiruokaa ja kauden vihanneksia ja hedelmiä.
• Sammuta tv, tietokone ja muut viihdelaitteet, kun et niitä käytä. Esim. katkaisijalla toimivasta jatkojohtosta on helppo sammuttaa kaikki apparaatit kerralla.
• Pienennä lämmitystä! (Ei ehkä kovin ajankohtainen ohje, mutta talven taas tullessa tiedän, että monessa suomalaiskodissa hiihdellään t-paidassa ja ilman sukkia vaikka ulkona olisi pakkasta kuinka paljon…)
• Käy lyhyemmässä suihkussa -se vähentää huomattavasti lämmityskuluja ja myös siis sähkönkulutusta. Suihkun (ja se kannattaa) sammuttaa saippuoinnin ajaksi - pesusieni helpottaa pesua huomattavasti. (Mua ihan oikeasti ahdistaa tietää, että jopa mun pikasuihkuihin kuluu noin 40 litraa vettä, kun leirillä kuupalla pestessä sitä kuluu noin 10 litraa…)
• Mieti tarkasti ostoksiasi. Suosi kierrätettyjä tuotteita.
• Jos innostut oikein hardcore-ituhipiksi, voit myös esim. asentaa kuivakäymälän kotiisi!

Eihän kuulosta kauhean vaikealta, eihän??? Jottei tämä menisi ihan saarnaamiseksi, niin lopetan tällä kertaa tähän :) Innostun aina vaahtoamaan tästä aiheesta, enkä halua, että joku erehtyy pitämään mua ihan hulluna! Jos joku ihan oikeasti saa jonkin herätyksen tästä kirjoituksesta, kuulisin mielelläni, mitä te teette/aiotte tehdä planeettamme hyväksi.

P.s. Löysin Kuukausiliitteen arkistoista mielenkiintoisen jutun hiilijalanjäljestä. Käykää lukemassa, jos kiinnostaa miettiä oman hiilijalanjäljen koostumusta. Myös eri laskureista saa usein hyviä vinkkejä ekologisempaan elämään ;)

*Sorry, vain ranskaksi :(

Plääh

Tänään kaikki on plääh. Alan vähitellen kyllästyä siihen, että mun elämäni rajoittuu muutaman neliömetrin sisään. Aamulla siirryn makuuhuoneesta olkkariin töihin ja illalla olkkarista makuuhuoneeseen nukkumaan. Ainoana seurana on tietokone ja kissa, joka sekin tuntuu toisina päivinä vain oikein kerjäävän vaikeuksia. Käyn kävelemässä tai juoksemassa joka päivä saman reitin. Joka päivä pitäisi imuroida (hei vaan, pöly ja kissankarvat, odottelen tässä vielä inspiraatiota), ja kun ehdotan monsieur’lle että siivotaan niin se vaan nauraa ja sanoo että siivotaan vaan. Eli minä siivoan. Kaikki on vain niin ankeaa ja tylsää… Mulla on työn alla ohjelma, joka käsittelee puiden kaatamista. Fascinant…!

Useimmiten musta on ihan kivakin jäädä tänne aamulla kaikessa rauhassa ilman, että tarvii rynniä kiireessä ja hätäisen aamiaisen jälkeen ulos, nuokkua päivä jossain hikisessä toimistossa tehden jotain, mikä ei oikeastaan kiinnosta mua lainkaan. Useimmiten tykkään työstäni ja jopa tosta kiusanhenki-kissasta, joka vastaa työpaikan virkistystoiminnasta. Mutta sitten tulee näitä päiviä, kun tarvitaan kahdet päiväunet ja kilo salmiakkia, että saan edes jotain tehtyä. Ja silti kaikki ärsyttää.
Haluaisin niin pois täältä maalta, jonnekin missä tapahtuu jotain ja voi tavata uusia kivoja ihmisiä (jotka on alle 75-vuotiaita) ja mihin voisi jopa kuvitella asettuvansa. En jaksa jatkuvaa epävarmuutta siitä, missä joskus puolen vuoden päästä ollaan. Vaikka onhan se omalla tavallaan jännää ja vapauttavaa ja kaikkea…

Joo, vali vali. Menen takaisin virkkaamaan!

Bienvenu à Dole

Eli tervetuloa kylään kaupunkiin, jossa ainakin kesän loppuun majailen! (Suru-uutisena mainittakoon, että Bryssel-haaveet saadaan haudata ainakin ensi helmikuuhun asti, eikä silloinkaan mikään ole varmaa. Maxime jää siis vielä maalle ja mä tuun syksymällä sivistyksen pariin Tampereelle <3)

Kiersin muutama viikko sitten helteisen lauantain kunniaksi Dolen turistikierroksen, eli Circuit du Chat perché, jonka nimi juontaa juurensa täällä eläneen kirjailija Marcel Aymén lastenkirjasta nimeltään Les contes rouges du Chat perché. Chat perché on käsittääkseni myös jonkinlainen litan/hipan variaatio.

Kartassa näkyy kaupungin historiallinen keskusta ja vieressä virtaava kanava.

Tällaisia nuolia seuraamalla voi seurata kierrosta ilman karttaakin, mutta kartta tosin antaa paljon mielenkiintoista lisätietoa reitin varrella. (mun silmissä toi kissa näyttää aina ihan hiireltä… ehkä se johtuu siitä että olen tottunut oman kissan muhkeahkoon häntään?)

Kanavan varressa sijaitsevassa Jardin de Chevannes -puutarhassa kasvatettiin keskiajalla hamppua köysiä ja kankaita varten. Nykyään siellä kasvaa rohdoskasveja.

Kaupunki kasvaa tiiviinä talorivistönä kanaalin toisella puolen. Tässä kohtaa aina mietin, miksei mekin asuta tässä veden äärellä! Pieni terassi ei olisi yhtään hullumpi :)

Itse kanaali, La canal des Tanneurs. Nimi tulee siitä, että ennen vanhaan kanavan varren korkeissa taloissa muokattiin eläinten nahkoja. Kellareista oli kuulemma suora pääsy kanavalle, koska parkitsemistyöhön tarvittiin vettä.

Dolen suurimman julkkiksen, Louis Pasteurin, kotitalo (oikealla) ja muistomerkki (vasemmalla).

Meidän “puutarhassa” eli tien toisella puolen levittäytyvässä puistossa. Le cours Saint Moris -puistolla on kaksi osaa: ylempänä on tasainen, puistomainen alue hiekkakäytävineen, nurmikoineen, penkkeineen ja patsaineen, alempana taas polut pujottelevat puiden välissä huomattavasti “metsäisemmissä” maisemissa ja puro muuttuu villeiksi putouksiksi. Alaosa on mun lempparipaikka!

Päätän tämän päivän turistikierroksen Place Jules Grévy -aukiolle, eli Dolen keskustorille. Vasemmalla juuri kuvan ulkopuolelle jää toinen meidän lempikahviloistamme, ja meille kotiin matkaa kertyy huimat sata metriä. Jules Grévy oli III tasavallan presidentti vuosina 1879-1887. Mutta kuka arvaa, mitä toi suihkulähde esittää???

Oodi SNCF:lle

Selvisin kuin selvisinkin viikonlopusta! Kymmenistä hyttysenpuremista ja särkevistä jäsenistä huolimatta muistan taas, miksi olen partiossa. On aika priceless löytää itsensä istumasta puolenyön aikaan vuoren juurelta paistamassa vaahtokarkkeja itse (märästä puusta…) sytytetyssä nuotiossa ja katsomassa tähtiä. Ja loppujen lopuksi retkipaikan omistaja oli ihan mukava noin 95-vuotias papparainen, joka esitteli innoissaan meille tiluksensa Rooman valtakunnan aikaisine raunioineen (jotka hänen isoisänsä oli 1850-luvulla löytänyt!). Kerrankin johtajien harteille jäi vain kaiken mukavan tekeminen, niin kuin telttojen pystytys, nuotion sytytys, aikataulun hallinnointi ja ohjelmiin osallistuminen, koska tytöt olivat itse tehneet ohjelman. Kyl ne on taitavia <3

Rivien välistä voinee siis lukea, että viikonloppu oli kuin olikin melkoinen suksee - jos mukaan ei lasketa junamatkoja sinne ja takaisin. Mun paluumatka kulkee valitettavasti aina Lyonin Part-Dieu-aseman kautta, ja siellä vallitsee sunnuntaisin noin klo 18-21 aivan helvetillinen kaaos. Ihmiset rynnivät päättömästi laumoina sinne tänne noin satametrisessä asemahallissa tosi kätevine perässä vedettävine matkalaukkuihin (joihin on tosi kätevää kompastua, kun itse yrittää pujotella kahteen suuntaan vellovan lauman läpi omalle laiturille), valtavine rinkkoineen, kissoineen, koirineen, lastenvaunineen, pyörätuoleineen…

Oman pikantin lisänsä sekamelskaan luo se, että oman junan laiturin saa tietää keskimäärin kolme minuuttia ennen junan lähtöä (ja SNCF:n kuulutusten mukaan junaan ei välttämättä päästetä enää, jos junan lähtöön on alle kaksi minuuttia, hehheh), ja silloin on parasta on olla nopeat refleksit, jos meinaa saada junasta paikan. Täällä kun ei harrasteta muissa kuin luotijunissa paikkalippuja. Nopeat syövät siis hitaat… Edellämainitusta syystä junaan saatetaan myös myydä paljon enemmän lippuja kuin siellä todellisuudessa on paikkoja, mikä varsinkin lakkojen aikaan voi aiheuttaa sen, ettei junaan välttämättä kirjaimellisesti enää mahdu sisään, vaikka lipun olisikin saanut ostettua ihan ongelmitta. Olen kerran jos toisenkin matkannut äärettömän mukavasti vessan ovien edessä rinkan päällä istuen ja haukkoen happea jokaisen aseman kohdalla.

Ei ole paljon kehumista täkäläisessä junamatkustamisessa, ei… (VR:stä olen kuullut paljon pahaa, eikä kaiketi ainakaan Hki-Tku-radalla junien täsmällisyyttä voi varsinaisesti kiitellä, mutta Tku-Tre-välillä en muista kohdanneeni yhtään yli 15 minuutin myöhästymistä monivuotisen edestakaisin suhaamisen aikana. Ja istumapaikka on AINA.) Täällä ei ainakaan oman kokemukseni mukaan pitkänmatkan busseja juuri ole, joten pitkään matkustamisessa on ollut vaihtoehtona joko oma auto tai SNCF:n diktatuuriin alistuminen.

Viime vuosien aikana on kuitenkin huomattavasti yleistynyt covoiturage eli suomeksi kimppakyydit. Suosituin sivusto on kahdeksan vuotta sitten perustettu covoiturage.fr-sivusto, jonne kirjauduttuaan voi etsiä itselle sopivia kyytitarjouksia tai vastaavasti jättää itse ilmoituksen tarjoten kyytiä halukkaille. Etuina tässä ovat mm. edullisuus ja matkan nopeus (ei junien vaihtoja, ja jos vain sopiva kyyti löytyy, on mahdollistä päästä lähes ovelta ovelle) ja lisäksi on tietysti mukava tutustua uusiin ihmisiin. Tietysti kuulostaa aika pelottavalta lähteä ihan kenen tahansa kyytiin, mutta sivustolla on muiden käyttäjien arvioiden perusteella helppo nähdä, onko kuljettaja “luotettava”. Omalle kohdalle on osunut lähes pelkästään opiskelijoita, jotka ajelevat viikonlopuiksi kotiin, ja tunnelma on ollut lähes aina todella rento.

Viime vuonna, kun loin oman tilini sivustolle, yhteyden kuskeihin sai suoraan joko viestittämällä sivun kautta tai puhelimitse. Sovittiin tapaamispaikka, -aika ja hinta, ja asia oli sillä selvä. Nyt sivusto on uudistunut, ja nykyään kyytiä etsivien on pakko lisätä pankkitietonsa profiiliin ja tehdä varaus sivuston kautta. Maksu hoituu suoraan tilisiirtona, joka kulkee myöskin sivuston ylläpidon kautta, ja heille jää välityspalkkiona muutama euro per kyyti. Tämä on ainakin kuulemieni tarinoiden mukaan huomattavasti laimentanut intoa luoda tili sivustolle, mikä on todella sääli. Ilmeisesti myös SNCF:llä on näppinsä pelissä, ja ainakin huhujen mukaan kimppakyydeistä pitäisi myöhemmin maksaa veroja. Onhan se nyt ihan huutava vääryys, jos rahaa valuu sekä SNCF:n että Ranskan valtion näppien ohi! Kyllä minä niin mieleni pahoitan tällaisesta touhusta…

Mun ei käsittääkseni pitänyt kirjoittaa yhtään mitään SNCF:ään liittyvää tänään, mutta kun aloitin, tekstiä vain tuli ja tuli, joten olkaatte hyvät. Jotain positiivisempaa ajattelin rustailla ensi kerralla ;)
***
p.s. Koska aiheeseen liittyvää kuvitusta ei ollut saatavilla, saatte taas tyytyä aiheeseen liittymättömään kissakuvitukseen… Maunolla on selvästi jalkafetissi. Se rakastaa varpaita, sukkia ja kenkiä. Mitä haisevammat, sitä paremmat. Aamulla on ihana herätä siihen, että karhea kieli kutittaa jalkapohjia.

Onks pakko jos ei taho?

Onks pakko lähtee, jos ei huvita? Edessä on partioviikonloppu, jonka järjestelyt on edelleen ihan levällään. Ei olla ostettu ruokia, ei tiedetä, kuinka monta lasta on tulossa tarkalleen, ja retkipaikan omistaja on nyt jo suuttunut meille. Juhuu. Onneksi repussa on äitin lähettämää salmiakkia <3

Äidinkielen unohtaa voi, synnyinmaata koskaan ei*

Otsikon lausahdus on napattu jo kuukausia sitten erään facebook-kaverin statuksesta, ja jäin miettimään sitä. Itse olisin intuition perusteella sanonut juuri päinvastoin… En halua uskoa, että voisin koskaan unohtaa suomen kielen, joka on mulle kuitenkin se kaikkein tärkein ja rakkain ja ilmaisuvoimaisin. Kotimaa sen sijaan tuntuu hiukan erilaiselta joka kerta, kun sinne palaa muualta, vaikka ihan lyhyenkin ajan jälkeen. Jotkin ennen niin itsestäänselvät asiat alkavat tuntua täysin absurdeilta, ja huomaan katsovani joitain tapoja ja ilmiöitä kuin ulkopuolinen
.
Joskus saan itseni kiinni ajattelemasta, etten halua palata Suomeen. Ettei se tunnu enää omalta paikalta. En varmaan kehtaisi sanoa sitä ääneen, mutta usein tuntuu, että ulkomailla kaikki on paremmin (vaikka järjellä ajateltuna tiedänkin, ettei se ole niin). Alkaa aina hävettää, kun huomaan miettiväni tällaisia. Tai anteeksipyyteleväni maani puolesta kummasteleville ulkomaalaisille. Muualla maailmassa Suomea ylistetään suunnilleen jonain maanpäällisenä paratiisina (lukekaa vaikka tämä juttu), ja minä vain nolostelen.

Miksi mun pitäisi pyytää anteeksi sitä, että me ollaan vähän outoja? Että suomalaiset kiihkoilee suu vaahdossa jostain karppauksesta, tuijottaa itsenäisyyspäivänä monta tuntia putkeen kätteleviä ihmisiä, ylpeilee angry birdseillä vaikkei ketään muuta kiinnosta kyseisen pelin kotimaa, kierii alasti lumihangessa tai katoaa yhtenä miehenä metsään järven rannalle juhannuksen koittaessa. Että kaikki toimii aina samoin. Että sääntöjä noudatetaan pilkulleen typeryyteen asti. The list goes on…

Ehkä meillä on jotain hassuja tapoja, mutta eipä olla ainoita. Ranskassa kulttuuri ei ehkä ole yhtä yhtenäistä kuin meillä, eikä sen vuoksi koko kansaa yhdistäviä tosi kummallisia tapoja ole olemassa, mutta kyllä mulla täälläkin aina välillä silmät pyörii. (Mua naurattaa esim. ranskalaisten kiihkeä intohimo etanoihin. Ei ne pallerot maistu yhtään miltään paitsi voilta ja valkosipulilta! Munkin mielestä voi ja valkosipuli on herkullinen yhdistelmä, mutta nautin ne mieluiten ilman limanuljaskoita…)

Kun katson listaa asioista, joita on vaikea enää hyväksyä ainoana oikeana toimintana ulkomailla oleskelun jälkeen, kyse onkin tavoista ja asenteista eikä niinkään itse maasta. Itse Suomea järvineen, metsineen ja jopa lumihankineen kaipaan välillä ihan hirveästi. (Useammin tosin näin alkukesästä kuin vaikkapa lokakuussa, myönnetään) Kaipaan saunaa ja järvipulahdusta, kaipaan lämpimiä kesäpäiviä, jotka venyy myöhäisiksi valoisiksi öiksi, kaipaan jopa synkkää ja pimeää marraskuuta ja ensilumen luomaa ihanaa joulutunnelmaa. Kaipaan myös Kelaa (suosittelen kaikkia kyseistä puljua haukkuvia muuttamaan vaikkapa vuodeksi Ranskaan, kyllä sen jälkeen taas kelpaa asioida vanhan kunnon Kelan kanssa… Niillä ei koskaan ole dossierit hukassa <3), ja yleisesti tehokkuutta. Kaipaan sitä, että voin luottaa ihmisiin, eikä koko ajan tarvitse miettiä, että pöllitäänköhän mun takki, jos jätän sen hetkeksi naulakkoon.

Viimeksi olen viettänyt koko kesän suomessa vuonna 2009 (kuvat ovat myös siltä kesältä, pääasiassa Raumalta), ja nyt sitä muistellessani olo on ihan hirveän nostalginen. Se oli kaunis kesä, ja mä kävin kesätöissä vailla huolen häivää. Lagailin iltapäivät rannalla tai meressä meloen, vanhassa Raumassa kävellen, jätskiä syöden ja romaaneja ahmien. Vietin aidon mökkijuhannuksen (ekaa kertaa elämässäni) ja suhasin viikonloppuisin Turkuun, Tampereelle, Helsinkiin, Poriin, Imatralle, Karkkilaan… Se oli hieno kesä, ja mielelläni viettäisin toisen mokoman. Valitettavasti mulla on nyt myös tuo ranskis matkassa, ja hän haluaisi “välillä lomailla muuallakin kuin Suomessa.” Huoh.

Eli ei se kotimaa ole mihinkään unohtunut. Äidinkielikin pysyy käytössä, ainakin näin kirjallisena, sekä töiden että facebookin ansiosta. Puhuminen tuntuukin sitten joka kerta tauon jälkeen jotenkin hupsulta. (Puhumattakaan typeristä kirjoitusvirheistä, joita nykyään teen vähän joka toisessa lauseessa. Alan ymmärtää ulkomaalaisten tuskaa meidän kaksoisvokaalien ja -konsonanttien kanssa. Joudun itse harva se päivä tavuttamaan sanoja selvittääkseni mahdolliset kaksoiskonsonantit………)

*Juha Lehti Sir Elwoodin kappaleessa Kirje kotiin