Otsikon lausahdus on napattu jo kuukausia sitten
erään facebook-kaverin statuksesta, ja jäin miettimään sitä. Itse
olisin intuition perusteella sanonut juuri päinvastoin… En halua uskoa,
että voisin koskaan unohtaa suomen kielen, joka on mulle kuitenkin se
kaikkein tärkein ja rakkain ja ilmaisuvoimaisin. Kotimaa sen sijaan
tuntuu hiukan erilaiselta joka kerta, kun sinne palaa muualta, vaikka
ihan lyhyenkin ajan jälkeen. Jotkin ennen niin itsestäänselvät asiat
alkavat tuntua täysin absurdeilta, ja huomaan katsovani joitain tapoja
ja ilmiöitä kuin ulkopuolinen
.
Joskus saan itseni kiinni ajattelemasta, etten halua palata Suomeen. Ettei se tunnu enää omalta paikalta. En varmaan kehtaisi sanoa sitä ääneen, mutta usein tuntuu, että ulkomailla kaikki on paremmin (vaikka järjellä ajateltuna tiedänkin, ettei se ole niin). Alkaa aina hävettää, kun huomaan miettiväni tällaisia. Tai anteeksipyyteleväni maani puolesta kummasteleville ulkomaalaisille. Muualla maailmassa Suomea ylistetään suunnilleen jonain maanpäällisenä paratiisina (lukekaa vaikka tämä juttu), ja minä vain nolostelen.
Miksi mun pitäisi pyytää anteeksi sitä, että me ollaan vähän outoja? Että suomalaiset kiihkoilee suu vaahdossa jostain karppauksesta, tuijottaa itsenäisyyspäivänä monta tuntia putkeen kätteleviä ihmisiä, ylpeilee angry birdseillä vaikkei ketään muuta kiinnosta kyseisen pelin kotimaa, kierii alasti lumihangessa tai katoaa yhtenä miehenä metsään järven rannalle juhannuksen koittaessa. Että kaikki toimii aina samoin. Että sääntöjä noudatetaan pilkulleen typeryyteen asti. The list goes on…
Ehkä meillä on jotain hassuja tapoja, mutta eipä olla ainoita. Ranskassa kulttuuri ei ehkä ole yhtä yhtenäistä kuin meillä, eikä sen vuoksi koko kansaa yhdistäviä tosi kummallisia tapoja ole olemassa, mutta kyllä mulla täälläkin aina välillä silmät pyörii. (Mua naurattaa esim. ranskalaisten kiihkeä intohimo etanoihin. Ei ne pallerot maistu yhtään miltään paitsi voilta ja valkosipulilta! Munkin mielestä voi ja valkosipuli on herkullinen yhdistelmä, mutta nautin ne mieluiten ilman limanuljaskoita…)
Kun katson listaa asioista, joita on vaikea enää hyväksyä ainoana oikeana toimintana ulkomailla oleskelun jälkeen, kyse onkin tavoista ja asenteista eikä niinkään itse maasta. Itse Suomea järvineen, metsineen ja jopa lumihankineen kaipaan välillä ihan hirveästi. (Useammin tosin näin alkukesästä kuin vaikkapa lokakuussa, myönnetään) Kaipaan saunaa ja järvipulahdusta, kaipaan lämpimiä kesäpäiviä, jotka venyy myöhäisiksi valoisiksi öiksi, kaipaan jopa synkkää ja pimeää marraskuuta ja ensilumen luomaa ihanaa joulutunnelmaa. Kaipaan myös Kelaa (suosittelen kaikkia kyseistä puljua haukkuvia muuttamaan vaikkapa vuodeksi Ranskaan, kyllä sen jälkeen taas kelpaa asioida vanhan kunnon Kelan kanssa… Niillä ei koskaan ole dossierit hukassa <3), ja yleisesti tehokkuutta. Kaipaan sitä, että voin luottaa ihmisiin, eikä koko ajan tarvitse miettiä, että pöllitäänköhän mun takki, jos jätän sen hetkeksi naulakkoon.
Viimeksi olen viettänyt koko kesän suomessa vuonna 2009 (kuvat ovat myös siltä kesältä, pääasiassa Raumalta), ja nyt sitä muistellessani olo on ihan hirveän nostalginen. Se oli kaunis kesä, ja mä kävin kesätöissä vailla huolen häivää. Lagailin iltapäivät rannalla tai meressä meloen, vanhassa Raumassa kävellen, jätskiä syöden ja romaaneja ahmien. Vietin aidon mökkijuhannuksen (ekaa kertaa elämässäni) ja suhasin viikonloppuisin Turkuun, Tampereelle, Helsinkiin, Poriin, Imatralle, Karkkilaan… Se oli hieno kesä, ja mielelläni viettäisin toisen mokoman. Valitettavasti mulla on nyt myös tuo ranskis matkassa, ja hän haluaisi “välillä lomailla muuallakin kuin Suomessa.” Huoh.
Eli ei se kotimaa ole mihinkään unohtunut. Äidinkielikin pysyy käytössä, ainakin näin kirjallisena, sekä töiden että facebookin ansiosta. Puhuminen tuntuukin sitten joka kerta tauon jälkeen jotenkin hupsulta. (Puhumattakaan typeristä kirjoitusvirheistä, joita nykyään teen vähän joka toisessa lauseessa. Alan ymmärtää ulkomaalaisten tuskaa meidän kaksoisvokaalien ja -konsonanttien kanssa. Joudun itse harva se päivä tavuttamaan sanoja selvittääkseni mahdolliset kaksoiskonsonantit………)
*
.Joskus saan itseni kiinni ajattelemasta, etten halua palata Suomeen. Ettei se tunnu enää omalta paikalta. En varmaan kehtaisi sanoa sitä ääneen, mutta usein tuntuu, että ulkomailla kaikki on paremmin (vaikka järjellä ajateltuna tiedänkin, ettei se ole niin). Alkaa aina hävettää, kun huomaan miettiväni tällaisia. Tai anteeksipyyteleväni maani puolesta kummasteleville ulkomaalaisille. Muualla maailmassa Suomea ylistetään suunnilleen jonain maanpäällisenä paratiisina (lukekaa vaikka tämä juttu), ja minä vain nolostelen.
Miksi mun pitäisi pyytää anteeksi sitä, että me ollaan vähän outoja? Että suomalaiset kiihkoilee suu vaahdossa jostain karppauksesta, tuijottaa itsenäisyyspäivänä monta tuntia putkeen kätteleviä ihmisiä, ylpeilee angry birdseillä vaikkei ketään muuta kiinnosta kyseisen pelin kotimaa, kierii alasti lumihangessa tai katoaa yhtenä miehenä metsään järven rannalle juhannuksen koittaessa. Että kaikki toimii aina samoin. Että sääntöjä noudatetaan pilkulleen typeryyteen asti. The list goes on…
Ehkä meillä on jotain hassuja tapoja, mutta eipä olla ainoita. Ranskassa kulttuuri ei ehkä ole yhtä yhtenäistä kuin meillä, eikä sen vuoksi koko kansaa yhdistäviä tosi kummallisia tapoja ole olemassa, mutta kyllä mulla täälläkin aina välillä silmät pyörii. (Mua naurattaa esim. ranskalaisten kiihkeä intohimo etanoihin. Ei ne pallerot maistu yhtään miltään paitsi voilta ja valkosipulilta! Munkin mielestä voi ja valkosipuli on herkullinen yhdistelmä, mutta nautin ne mieluiten ilman limanuljaskoita…)
Kun katson listaa asioista, joita on vaikea enää hyväksyä ainoana oikeana toimintana ulkomailla oleskelun jälkeen, kyse onkin tavoista ja asenteista eikä niinkään itse maasta. Itse Suomea järvineen, metsineen ja jopa lumihankineen kaipaan välillä ihan hirveästi. (Useammin tosin näin alkukesästä kuin vaikkapa lokakuussa, myönnetään) Kaipaan saunaa ja järvipulahdusta, kaipaan lämpimiä kesäpäiviä, jotka venyy myöhäisiksi valoisiksi öiksi, kaipaan jopa synkkää ja pimeää marraskuuta ja ensilumen luomaa ihanaa joulutunnelmaa. Kaipaan myös Kelaa (suosittelen kaikkia kyseistä puljua haukkuvia muuttamaan vaikkapa vuodeksi Ranskaan, kyllä sen jälkeen taas kelpaa asioida vanhan kunnon Kelan kanssa… Niillä ei koskaan ole dossierit hukassa <3), ja yleisesti tehokkuutta. Kaipaan sitä, että voin luottaa ihmisiin, eikä koko ajan tarvitse miettiä, että pöllitäänköhän mun takki, jos jätän sen hetkeksi naulakkoon.
Viimeksi olen viettänyt koko kesän suomessa vuonna 2009 (kuvat ovat myös siltä kesältä, pääasiassa Raumalta), ja nyt sitä muistellessani olo on ihan hirveän nostalginen. Se oli kaunis kesä, ja mä kävin kesätöissä vailla huolen häivää. Lagailin iltapäivät rannalla tai meressä meloen, vanhassa Raumassa kävellen, jätskiä syöden ja romaaneja ahmien. Vietin aidon mökkijuhannuksen (ekaa kertaa elämässäni) ja suhasin viikonloppuisin Turkuun, Tampereelle, Helsinkiin, Poriin, Imatralle, Karkkilaan… Se oli hieno kesä, ja mielelläni viettäisin toisen mokoman. Valitettavasti mulla on nyt myös tuo ranskis matkassa, ja hän haluaisi “välillä lomailla muuallakin kuin Suomessa.” Huoh.
Eli ei se kotimaa ole mihinkään unohtunut. Äidinkielikin pysyy käytössä, ainakin näin kirjallisena, sekä töiden että facebookin ansiosta. Puhuminen tuntuukin sitten joka kerta tauon jälkeen jotenkin hupsulta. (Puhumattakaan typeristä kirjoitusvirheistä, joita nykyään teen vähän joka toisessa lauseessa. Alan ymmärtää ulkomaalaisten tuskaa meidän kaksoisvokaalien ja -konsonanttien kanssa. Joudun itse harva se päivä tavuttamaan sanoja selvittääkseni mahdolliset kaksoiskonsonantit………)
*
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti