Koti-ikävää

En ole koskaan ollut kova ikävöimään. Menin muistaakseni seitsemänvuotiaana ekalle viikon kestävälle kesäleirille (Sorjan kesäsiirtola <3), eikä mulle kertaakaan tullut mieleen siellä, että voi kun olisin kotona. Ihmettelin äidin perään nyyhkiviä ikätovereitani ja olin lähinnä pettynyt, kun piti lähteä kotiin. Siis vaikka sinnekin oli lopulta ihan kiva palata :) Myöskin partiourani aikana leireillä ja retkillä osasin ikävöidä aika ajoin vain pehmeää petiä ja lämmintä suihkua, muuten metsässä rymyäminen kavereiden kanssa oli huippua. Ehkä mulla oli sellainen perusturvallisuus kunnossa, etten osannut edes pelätä, ettei koti ja perhe olisi mua odottamassa seikkailuiden jälkeen?

Ulkomaan keikoilla olen kaihoisasti kaivannut ruisleipää ja salmiakkia, kotisaunaa ja kävelyitä metsässä, omaa perhettä ja parhaita ystäviä. Kuitenkin on ollut niin kivaa ja jännää olla Suomen rajojen ulkopuolella keräämässä kokemuksia ja uusia tuttavuuksia, etten ole osannut ajatella, että olisinpa sittenkin kotona. Suomi on aina ollut siellä jossain taustalla odottamassa, valmiina ottamaan väsyneen matkailijan takaisin vastaan, kun sen aika on.

Nyt kuitenkin mieleen on vähitellen hiipinyt se tosiseikka, etten ehkä enää koskaan palaakaan. En ole tällaista päätöstä missään vaiheessa tietoisesti tehnyt, mutta järjellä ajateltuna tajuan, että niin kauan kuin tuon ranskiksen vauhdikkaissa käänteissä pysyttelen mukana, pysyvämpi paluu Suomeen on hyvin hyvin epätodennäköinen ratkaisu. Ainakaan ennen eläkevuosia, enkä ole kovin hyvä tekemään suunnitelmia edes neljän kuukauden päähän, saatika sitten neljänkymmenen vuoden...

Nytpä sitten tunnenkin jo vähän voimakkaamman kaihon kouraisun vatsapohjassa, kun Finlandia-hymni kajahtaa ilmoille tai kun tuuli leväyttää siniristilipun koko komeudessaan auki työhuoneen ikkunan takana. Kulttuurishokki on täällä Belgiassa iskenyt täysillä päin näköä ja kestänyt jotenkin loputtoman pitkään, ja Suomi onkin kohonnut heti paratiisista seuraavalle sijalle. Kaipaan välillä niin niin hirveästi, etten edes tajua, miten pystyn asennoitumaan tähän, että lopun elämääni pääsen sinne vain lomailemaan.

Seuraavia asioita on eniten ikävä:

Perhe ja ystävät

Tarviiko tätä edes selittää? Voihan se olla, ettei Suomessa asuessakaan tulisi hirveän paljon useammin käytyä esim. Tampereella perheaikaa viettämässä, ja toisaalta pitkä välimatka pitää välit mitä parhaimmassa kunnossa, mutta olispas ihan kivaa, kun voisi viettää sellaista ihan tavallista, rentoa arkiaikaa välillä niiden läheisimpien ja rakkaiden ihmisten kanssa. Nyt kaikki Suomi-vierailut on aikataulutettu ja ohjelmoitu jo etukäteen ja parissa tunnissa pitää ottaa tiedoksi edellisen puolen vuoden tärkeimmät jutut. Ihan tavalliset, tylsät sunnuntaiaamut siskon kanssa JIMin remonttiohjelmia katsoen jää väistämättä väliin... Ja se on kyllä väärin.

Metsä

Ja luonto ja tila ympärillä. Täällä "metsään" pitää aina erikseen lähteä ja viikonloppuisin (erityisesti jos ihme tapahtuu ja on hyvä ilma) siellä on puoli Brysseliä. Ei siinä pääse kunnon erätunnelmiin, kun "poluilla" (eli viitoitetuilla metsäteillä, jotka pahimmassa tapauksessa on asvaltoitu) saa koko ajan olla ohittelemassa kymmenen hengen piknik-seurueita lastenvaunuineen ja väistellä trikoissa sinne tänne sinkoilevia lenkkeilijöitä ja "maasto"pyöräilijöitä. Liikenteen melukaan ei ihan täysin pääse vaimenemaan missään vaiheessa, ja kymmenen minuutin välein yli jyristää lentokone. Ylipäätään jatkuva väentungos ihan joka paikassa käy aika ajoin hirveän raskaaksi, ja haaveilenkin jo Tampereen keskustasta, jossa Brysselin kaltaisia kuolemanruuhkia on havaittavissa lähinnä Hullujen Päivien aikaan Stockmannin välittömässä läheisyydessä.

Sauna

Meillä onneksi on töissä sauna, joka on myös henkilökunnan virkistyskäytössä, eli parhaimmillaan käyn kaksikin kertaa kuussa löylyissä loikoilemassa. Ei sähkökiukaan lämpö kuitenkaan koskaan ihan voita kotisaunan puukiukaan kosteaa löylyä. Ja tulevallakin Suomen reissulla olisi tarkoitus ainakin kerran ehtiä Kaupinojalle saunomaan ja järveen (avantoon?) kastautumaan. Ei ole sen voittanutta :)

Kirjasto

Maailman hienoin keksintö! Oon päässyt viime aikoin taas kunnon ahmimismoodiin lukemisen kanssa, mutta ongelmaksi muodostuu se, että kertaalleen luettuja pokkareita kertyy vinot pinot nurkkiin ja rahaa palaa. Olen vähän pöhkö, mutta kiinnyn kirjoihin (vaikka olenkin myös pihi ja ostan lähinnä tosiaan pokkareita), enkä raaski panna eteenpäin muuta kuin oikeasti huonot tekeleet... Vaan kylläpä olis ihanaa vain marssia kirjastoon tekemään näitä heräteostoksiani sen sijaan, että kuluttaisin Fnacin lattiaa. Ilmaiseksi saisin kantaa kotiin kassikaupalla laatukirjallisuutta. Täällä päin maailmaa kuulemma kirjastosta riippuen joko maksetaan kortista kuukausi- tai vuosimaksua, ja lainat ovat sitten "ilmaisia" tai kortti on ilmainen mutta lainoista peritään parinkymmenen sentin maksu. Per kirja. Kyllä minä niin mieleni pahoitin...

Ruisleipä

Ainoa listalle yltävä elintarvike, vaikka useinkin ulkosuomalaisten puheissa huokaillaan juuri suomalaisen ruoan perään. Tämä ehkä selittyy sillä, että Bryssel on verrattaen suomalainen asuinpaikka, ja mun työkaveritkin ovat pääosin suomalaisia, joten tuliaiskarkkeja ja -suklaita on harva se viikko neukkarin pöydällä. En osaa kaivata suomalaista maitoa (kun en maitoa juo/käytä), karjalanpiirakoita, mämmiä tai HK:n blöötä. Salmiakinhimon täällä saa sammutettua hollantilaisen HEMAn antimilla (niiden suolaiset salmiak-karkit ovat lähes suomalaisen veroisia ;)) ja pullaakin tulee leivottua ihan yli tarpeen. Täältä saa hyvää tuoretta leipää leipomosta, torilta laadukkaat (ja edulliset!) vihannekset ja hedelmät, ja oikeastaan kaikkia meidän suosikkiruokia saa täkäläisten supermarkettien antimilla pöytään loihdittua, joten en oikein osaa kaivata suomalaisen ruuan perään. Hyi minua...!

Niin, tosiaan se ruisleipä (mielellään paahdettuna ja oivariinin+oltermannin kanssa nautittuna) himottaa ajoittain enemmän kuin laki sallii!

Kunnon talvi

Who would have guessed...? Kyl vaan kun tuota ulkona vallitsevaa brysselinharmaata säätä, kylmää viimaa ja vaakatasossa satavaa tihkua katsoo, niin tulee äkkiä ikävä valkoista hankea ja kuivaa pakkassäätä, oli kuinka pimeä hyvänsä. Käsittääkseni tämä alkutalvi ei ole kummoinenkaan ollut siellä koti-Suomessakaan, ja täällä taas helpotus yleensä koittaa jo joskus helmikuussa, kun lämpötilat alkavat kivuta inhimillisiin lukemiin (eli vähintään kaksinumeroisia plus-asteita) ja kukat kukkimaan. Mutta silti, kaiken järjen vastaisesti haikailen Suomen talvea.

Itsenäisyyspäivän viikonloppuna sain vieraita Suomen Turusta, ja olipa ihanaa viettää muutama päivä samanmielisten ja -kielisten kavereiden kanssa! Ikävä näiden neitosten lähdettyä olikin sitten ihan hirveä, mutta onneksi seuraava Suomi-loma koittaa jo ihan pienen hetken kuluttua. Ei haittaa pimeys, eikä loska, eikä maailman masentavin sääennuste - Suomi, täältä tullaan !