Siitä lähtien kun Pauliina lähti kotiin viikko sitten, mulla on ollut jokin järjetön Anna Sisäisen Teinisi Näkyä -vaihe meneillään. Vanhemmat on ärsyttäviä, pikkusisarukset on ärsyttäviä ja minä itse kaikkein ärsyttävin. (Onneksi on terapiakoira ja linnunpesä ulko-ovessa, linnunpoikaset on niin hassuja rääpäleitä ettei voi olla hymyilemättä kun kulkee siitä ohi...) Tuntuu että aika täällä valuu ihan hukkaan, että ihan liian pian loma loppuu ja pitää ruveta stressaamaan töistä ja Raumalla asumisesta ja muusta, ja silti samaan aikaan melkein toivoisin että olisin jo Suomessa. Pääsisi pois tästä turhauttavasta ei-minkään tekemisestä ja siitä tunteesta että koko ajan pitää olla kivaa ja ihanaa (eihän lomalla saa olla tylsää...?) tai paniikinomaisesta vielä-pitää-ehtiä-tätä-ja-tuota suunnittelusta, kun tämä ehkä mahdollisesti saattaa olla viimeinen kerta täällä.

Omistuista tajuta, että kaksi vuotta meni näin nopeasti ja että oikeastaan toivoisin että voisin vieläkin palata tänne uudestaan ja uudestaan. Silti, kahdessa paikassa eläminen on todella uuuttavaa, varsinkin kun koko ajan haluaisi olla molemmissa yhtä aikaa... Nyt juuri yritän väkisin pakottaa itseni keskittymään siihen, että tosiaan oon täällä, enkä haikaile vielä kesää Suomessa, kun se kyllä tulee aikanaan, halusin tai en, kun taas tänne ehkä palaan vielä ensi talvena ehkä en. Ylipäätään mua ärsyttää itsessäni se, että koko ajan joko tiedostaen tai tiedostamattani odotan jotain muuta ja uutta. En osaa keskittyä siihen mitä juuri nyt tapahtuu. Vaikka eihän täällä tietysti kauheasti mitään tapahdu (siitä turhautuminen), mutta kai sekin on ihan arvokasta sinällään. Ja onneksi mulla on iso kasa romaaneja ja takapihan patio ja aurongonpaiste.

Tulipas sekava selostus. Tervetuloa mun pääni sisälle!

Matkalle

 Tähän asti en kauheasti ole jännittänyt (paitsi taksin soittamista), mutta nyt mietityttää miten elän seuraavat kymmenen tuntia :/ Siitä seuraavat yli 20 tulee ehkä olemaan vielä hirveämpiä, mutta ainakaan ei tarvitse panikoida sitä, ettei ole kaikkea tarvittavaa mukana. Jos ei ole, ei ole. Passi on joka tapauksessa enkä kauheasti muuta tarvi loppujen lopuksi. Ahh, Amerikka ja kesä ja koti odottaa :)

Mun matkalaukku on hämmentävän tyhjä, vaik se varmaan painaakin ihan kamalasti koska totta kai mulla täytyy olla viidet eri kengät ja neljä romaania mukana (sekä unkarin kirjat, kun sain vielä viimeisen kotitehtävän tänään). Musta tuntuu että mulla oli Norjassakin enemmän tavaraa... Tosin kuoropuku ja erillinen juhlapuku iltajuhlaa varten vie yllättävän paljon tilaa rinkassa. Mietin juuri, että siitä on kaksi viikkoa kun lähdettiin sinne, ja tavallaan ihmettelen mihin kaikki aika menee mutta toisaalta kahden viikon takainen elämä tuntuu kuuluvan ihan eri elämään, ja ainakin eri vuodenaikaan. Silloin oli vielä kevät ja opiskeluja ja rutiineja, sitten tuli Norjan matka joka kului jonkinlaisessa superväsyneessä hysteria-/adrenaliinihiprakassa ja sen jälkeen oon vain yrittänyt kuluttaa aikaa ja hoitaa välttämättömiä askareita. Juuri nyt kaikki alkaa olla hoidossa (tai niin ainakin itselleni väitän), joten enää voin kuluttaa aikaa huomisaamuun asti. Siitä eteenpäin en oo kauheasti suunnitellut. Äiti tosin on, munkin puolesta :)

Kuukauden päästä sitten lähden Raumalle kesäksi, ja oon siitä paljon innostuneempi nyt kun olisin osannut edes odottaa. Ärsyttävää tietenkin, kun ei ole ketään kavereita viikolla lähellä, mutta mulla on myös aika pitkät työpäivät, joten en varmaan muutenkaan ehtisi paljon ketään näkemään muuta kuin viikonloppuisin. Jännittää mukavalla tavalla päästä tutustumaan uuteen kaupunkiin ja aloittaa "tyhjästä". Aion kokeilla kuinka vähällä tavaralla on mahdollista pärjätä :D

Joo, enää 8 tuntia ja 39 minuuttia siihen et taksi tulee.

Kohmeessa

Mietin tänään uimahallin saunassa, miten hassua on kun lämpö tuntuu luksukselta. Tai oikeastaan vielä hassumpaa on ehkä se, ettei se Suomessa edes ole niin kovin hassua. Täällä kylmä ja epämiellyttävä sää on niin normaalia, että jokaista auringonpilkahdusta osaa arvostaa, kun taas esimerkiksi Charlottessa (ja varmasti muissakin yhtä lämpimissä paikoissa) miellyttävä lämpötila ja aurinko on niin itsestäänselvyyksiä, että hiukan harmaa ja sumuinen päivä (=normipäivä Turussa) tarkoittaa huonoa säätä. Isi juuri päivitteli Suomessa käydessään ettei taida enää sopeutua tällaiseen ympärivuotiseen värjöttelyyn. Ihmettelin ensin vähän, mutta pakko myöntää, että sään puolesta eläisin ainakin sata kertaa mieluummin Pohjois-Carolinassa kuin täällä. Paitsi ehkä keskikesällä.

Mun elämäni pienet onnenhetket liittyy tosi usein lämpöön. Siihen kun tulee kylmästä viimasta sisään ja saa taas veren kiertämään jäsenissä. Kuumat, punaiset posket reippaalla kävelylenkillä. Kuuma kahvi tyhjässä vatsassa iltapäivän loputtoman hitaasti matelevalla luennolla. Tai niin kuin tänään, istuttuani paikalleni kohmettuneena liian kovalle säädetyssä ilmastoinnissa (huhtikuussa? Suomessa? taivaan tähden...) unkarin tunnilla, kun pääsin uimahallin saunan lauteille ja löyly sai ihon kipristelemään ja punoittumaan. Ihanaa, melkein kipeää nautintoa. Kuitenkin, miksi pitää elää täällä, missä ihmistä ei ole tarkoitettu elämään? Ollaanhan me kovin sopeutuvainen laji, hieno juttu, mutta jatkuva palelu rupeaa vähitellen korpeamaan... :/

tasan kolme viikkoa, sitten LÄMPIMÄÄN!

IIiiihhh!

Haha, kevättä rinnassa tai jotain :D Voi tietty johtua kahvistakin... Oon ihan pöpinä innosta, kun tajusin et kahden viikon päästä odottaa Norja ja kuorofestarit, ja vaik kuin kivaa!!! Miljoonia (okei, tarkemmin ottaen ehkä tuhansia...) kuorolaisia kaikista pohjoismaista ja Virosta, gaalaillalinen, konsertteja ja esiintyminen kaupungin keskustassa...! Ja Norja <3

Ja koulukin on melkein loppu, kevät on täällä ja tänään meen synttäreille! Livet leker, verkligen.

Ja nyt lopetan vuodatuksen...

tasan neljä viikkoa Amerikkaan!

Olo kuin ameeballa

Huomasin just etten oo päivittänyt journalia kuin ihan pari kertaa koko kevään aikana. Nyt on kuitenkin pakko siirtyä tänne vähäksi aikaa, akuutin päiväkirjakriisin takia. Enoo löytänyt Turusta, Tampereelta enkä RAUMALTA (jep, epätoivoista mut etsin sieltäkin) yhtään potentiaalista ehdokasta uudeksi päiväkirjaksi ja vanhaa on tasan yks sivu jäljellä!

Huomasin myös, etten oo oikeastaan muuta täällä tehnyt kuin valittanut elämäni kurjuutta :S Tiedä sitten mistä se kertoo, koska mun omassa päiväkirjassani on paljon positiivisempiakin merkintöjä, joten en mä kaiketi ihan masé ole. Vaivaa vain epämääräinen levottomuus, joka ei tunnu johtuvan mistään yksittäisestä syystä enkä oikein tiedä mitä sille pitäisi/voisi tehdä. Välillä ihan oikeasti harkitsen etten aamulla nousisi sängystä ylös, tiedänhän jo etukäteen ihan tarkalleen mitä tulee tapahtumaan. Kaikki päivät toistuvat samanlaisina, toistan samat vanhat rutiinit ja kulutan päivät odottaen koko ajan jotain, iltaa, viikonloppua, lomaa, ydinsotaa, ihan mitä vain, kunhan ei tarvitse enää yhtään iltaa istua apaattisena omassa huoneessa ja ODOTTAA. Ulos lähteminen ja ihmisten tapaaminen tuntuu liian vaivalloiselta, eikä samojen baarien, kahviloiden, kauppojen näkeminen enää tunnu miltään. Saatan muistaa jonkin kivan illan jossain tietyssä paikassa ja melkein pelkään mennä uudestaan sinne koska tiedän ettei siellä tällä kertaa mitä todennäköisimmin ole niin kivaa.

Tuntuu että mun elämä on jo pitkään ollut epätoivoista yritystä elää uudelleen kivoja muistoja, eikä se ole oikea tapa elää, mulle ainakaan. Kaipaan vaihtelua, enkä JAKSA tällaista jatkuvaa, turvallisen tasaista harmautta. En edes kovin tarkkaan tiedä MITÄ haluaisin tehdä tai MISSÄ haluaisin olla mieluummin, silti olen vain tyytymätön ja kaipaan pois. Kesä Raumalla ei tuntuisi yhtään pässiltä idealta, vaikka tiedänkin että elokuuhun mennessä ehdin kyllästyä siihenkin ja tuun hulluksi kun en tunne koko kaupungista ketään :)

Kaikista hulluinta on se, että mulla olisi juuri nyt kaikki aika maailmassa, kun opinnot ei vaadi mitään hirveää panostusta, mutta en silti saa itsestäni irti niin paljon että ryhtyisin mihinkään. Vellon vain omassa tarkoituksettomassa olossani ja yritän pysyä järjissäni.

A-pu-a.



43 päivää Amerikkaan

Tyytymättömyyttä

Vielä jokin aika sitten haikailin kunnon talvea, mutta nyt kun se vihdoin saapui, olen melkein pettynyt koska kaipaan jo niin paljon kevättä ja kesää, auringonpaistetta aikaisin aamulla, hyväntuoksuista ilmaa ja niin lämmintä että kolme paitaa päällä ei tarvitse palella. Odotan jo kesälomaa ja kaikkea sitä ihanaa mitä siihen mielessäni liitän, uintireissuja Tesomalle, pyöräretkiä, loikoilua ihan vähän liian kostealla nurmikolla meidän takapihalla, Imatran tukahduttavia keskikesän helteitä (siellä on kesäisin poikkeuksetta kuumempi ja talvisin poikkeuksetta enemmän lunta kuin esim Tampereella, mikä paratiisi!), joutilasta kaupungilla vetelehtimistä kun ei ole kiire mihinkään lämpimään sisälle... Kuitenkin kaikki se on vain mun mielessäni ja tiedän että kun kesä tulee, suurin osa ajasta menee töissä ja sitten siihen samaan, mihin talvellakin, eli kahvilla istumiseen ja noista yllämainituista puhumiseen, missä ei kyllä sinänsä ole mitään vikaa, välillä vain käy vähän turhauttavaksi suunnitella, kun mitään ei lopulta tapahdu :/

Silloin kun asuin vielä kotona, en mitään muuta odottanutkaan kuin sitä että pääsen pois, toiseen kaupunkiin, yksin, ei tarvitse kuunnella kenenkään valitusta ja komentelua tai miettiä että voinko syödä viimeisen banaanin, jos niitä ei ollutkaan tarpeeksi ja kaikki ei ole vielä saaneet. Tai ylipäätään että voin itse päättää mitä haluan juuri tänään syödä, eikä kukaan tule pyörittelemään silmiään jos huvittaa syödä pelkkää tonnikalaa suoraan purkista. Vieläkin tunnen salaista mielihyvää saadessani tyhjentää kokonaisen purkillisen ihan yksin... (Mulla on selkeästi ollut lapsena trauma tonnikalasta, tykkäsin siitä niin paljon, enkä koskaan saanut sitä tarpeekseni :D). Silti nyt on yhä useammin ikävä kotiin. Tai edes johonkin, missä on muita ihmisiä koko ajan ympärillä elämässä omaa arkeaan ja jakamassa sen mun kanssani. Miten oon voinut pitää itsestäänselvänä pikkusiskoa joka on aina valmiina mun pöhköimpiin päähänpistoihini, joka on aina siinä seinän takana (valitettavan usein kuuntelemassa huonoa musiikkia valitettavan kovaa, mutta kuitenkin) ja joka tajuaa puolesta sanasta millä tuulella oon??? Kuka nyt laulaa mun kanssa saunassa ja sekoittaa sen jälkeen ällöttäviä spetsejä kokiksesta ja spritestä? Kuka katsoo mun kanssa yleisurheilua telkkarista? Keneltä mä nyt voin kysyä sunnuntaiaamuna että mitä kivaa/typerää tänään tehtäisiin, leivotaanko muffinsseja vai luetaanko yhdessä hesarin syntyneet ja kastetut -ilmoituksia?

Tietenkin kavereiden kanssa tekee kaikkea kivaa ja erityistä, mutta juuri se siinä on vikana. En halua mitään niin erityistä läheskään aina. En halua joutua suunnittelemaan etukäteen milloin nähdään ja missä, loppujen lopuksi kuitenkin aina samoissa paikoissa aina saman päiväjärjestyksen mukaan. Keskviikkona lounaalle ja Naantaliin kahville, lauantai-iltana baariin ja sunnuntaina pienen pienessä krapulassa leffaan... Suunnitellaan tulevia tapahtumia kahvin äärellä, vaikka välillä tuntuu ettei mikään tule toteutumaan. Ja mä haluaisin vain, että joskus voisin siivota yhdessä jonkun kanssa, koska se on niin paljon kivempaa sillain. Tai että joku innostuisi auttamaan mua iänikuisissa projekteissa kuten reseptivihon tai valokuva-albumin kanssa. Olisi joku jolle sitä albumia näyttää kun se on valmis, ja jonka kanssa kokeilla reseptejä. Joku jonka kanssa juostaan perjantai-iltana hakemaan leffa Makuunista, ihan hetken mielijohteesta, tai mähötetään koko lauantai ihan vain kun ei ole mitään tekemistä...

Ehkä mulla on ihan pikkuisen koti-ikävä. Ja oikeastaan aika paljonkin. Välillä kaipaan kodin rutiineja niin paljon, että melkein alkaa itkettää kun kuljen jonkun valaistun omakotitalon ikkunoiden ohi ja näen sisällä kun ihmiset katsovat uutisia yhdessä. Lauantai-iltaisin haluaisin ihan kamalasti olla kotona menossa saunaan ja sen jälkeen kuistille grillaamaan, niin kuin aina lauantaisin suunnilleen maaliskuulta marraskuulle siitä asti kun muistan.

Tiedän romantisoivani tätäkin, enkä olisi missään nimessä valmis muuttamaan enää pysyvästi takaisin kotiin, mutta en silti tajua aina välillä miten jaksan odottaa kesään asti, kun taas pääsen Kalkkuun...

Vaikeeta olla mää

Huomenna on ystävänpäivä, enkä ole muistanut/aio muistaa yhtään ketään mitenkään erityisesti. Oon ihan tarpeeksi paniikissa siitä, että oon (mukamas) ainakin kuukauden myöhässä töiden haun suhteen ja turhaudun pelkästä ajatuksesta että pitäisi kirjoittaa vielä yksikin hakemus, jota lähettäessä kuitenkin ajattelen, ettei mulla ole edes olemattoman pientä mahdollisuutta saada kyseistä työtä (mikä asenne puolestaan varmasti vähentää mun mahdollisuuksiani...). Eikä mua piristä lainkaan se tosiseikka, että aika moni muu on ihan täsmälleen samassa tilanteessa :/ Mun itsetuntoni rippeetkin karisee heti kun mun pitäisi saada joku vakuutettua siitä, että Juuri Minä olen Oikea Henkilö tähän työhön, ja oon ihan varma että mun hakemuksesta paistaa läpi se, että tiedän valehtelevani. En mä ole mikään iloinen, ulospäinsuuntautunut ja asiakaspalveluhaluinen henkilö, mutta en kai mä voi kirjoittaa hakemukseen että oon ujo, epäsosiaalinen ja melko hitaasti lämpeävä tyyppi, joka inhoaa vieraille ihmisille puhumista. Pitäisi olla oma itsensä, mutta mä en keksi itsestäni mitään sellaista hyvää sanottavaa mikä sopisi hakemukseen laitettavaksi, ja mitä sanoessani en tuntisi huijaavani sekä itseäni että hakemuksen lukijaa... Enkä nyt tarkoita, että erityisemmin vihaan itseäni, yleisesti ottaen oon ihan mielelläni just mä. Mulla on kavereita jotka on ihan vapaaehtoisesti mun seurassa, saan ihmiset nauramaan ja vaik saatankin olla vähän hidas, tutustun kuitenkin koko ajan uusiin neroihin tyyppeihin. Inhoan vain periaatteessa sitä, etten tiedä työnhakutilanteessa miten päin mun pitäisi olla että miellyttäisin toista osapuolta tarpeeksi. Toisten miellyttäminen on koko mun elämäni ajan ollut mun olemassaoloni suurin päämäärä, ja vaivaannun ihan suunnattomasti siitä, jos en tunne jonkin uuden tilanteen käyttäytymissääntöjä. Pitäisi ehkä opetella olemaan välittämättä niin paljon siitä mitä mieltä muut on musta, se on vain niin hirmuisen vaikeeta :/

Juuri tällä hetkellä mua vaivaa myös se, että mun mieliala heittelee ihan kymmenen minuutin välein. Saatan ensin olla ihan innoissani kun törmään suunnilleen parinkymmenen metrin välein yliopistolla kaikkiin ihan random-tyyppeihin (vau, mä tunnen siellä jo aika paljon porukkaa!) ja sitten hetken päästä haluaisin vain päästä kotiin mahdollisimman pian mähöttämään ja olemaan tosi epäsosiaalinen... Saatan angstailla pitkään sitä että mulla on niin kamalasti hommia ja vähän aikaa ja välillä oikeasti tuntuu että kuolen väsymykseen. Ja ihan kohta musta kuitenkin on maailman nerointa, kun on niin kiire ja ihan sama jos en saa töitä, kun tulee Frendit ja mun pitää tehdä kielioppiläksyjä (mähän suorastaan rakastan ruotsin kielioppia! <3) Ja sillä hetkellä mielialanvaihtelutkin on parasta mitä on, koska muutenhan elämä olisi tosi tylsää ja ennalta-arvattavaa, ja niin se olisikin, olisi vain kivaa jos mun hyvä/paha tuuleni kävisi edes jotenkin järkeen ja sille olisi jokin oikea syy! Tuntuu ihan kauhealta kun välillä haluan vain tiuskia ja karjua kaikille läheisille ihmisille ilman mitään varsinaista syytä, ja hetken päästä en edes muista sellaista ja siinä vaiheessa on vähän ikävää jos on juuri sanonut jotain pahasti. Ihan kesken keskustelun saatan muistaa jonkin hoitamattoman asian, joka alkaa ahdistaa niin pahasti etten pysty enää keskittymään mihinkään mitä toinen sanoo ja oon varmaan todella rasittava. Alan vähitellen aavistaa miltä tuntuu olla maanis-depressiiivinen :| Yhtä aikaa haluaisin että elämä olisi ihan vähän yksinkertaisempaa ja selkeämpää ja samalla kuitenkin pelkään että se ei silloin olisi läheskään niin hauskaa. Voin kyllä kestää ajoittaisen ahdistuksen, stressin, sattumanvaraiset kiukunpuuskat ja kaiken muun ikävän, kun sitten välillä kuitenkin saatan innostua jostain pienestä jutusta ihan suunnattomasti.