Uima-allas...

...ja sekalaista selostusta lomasta Amerikassa, lomauupumuksesta/koulunalkustressistä sekä vakavaa päänsärkyä aiheuttavasta perheestäni.

Kuvitelkaa tilanne: Aurinko paistaa (useimmiten lähes) pilvettömältä taivaalta, melkein olematon tuulenhenkäys tuntuu tulevan uunista ja olo on muutenkin kuin paistuvalla uunikalalla (silmien pullistuminen mukaanlukien). Hiki alkaa valua itsestään jo pelkästä ajatuksesta että pitäisi poistua ihanasta ilmastoidusta talosta... Mun lämmönsietokykyni on - vaikka itse sanonkin - hieman toista luokkaa kuin keskivertosuomalaisten, ja oikeasti nautin kun on kuuma, mutta hikoilu menee yli tietyn rajan. Se on varattu vain epämiellyttäviä urheilutuokioita varten, eikä todellakaan kuulu mun käsitykseen täydellisestä löhöilyhetkestä auringossa.
Sitten, voi sitä onnea! Kauppareissulla K-Martissa isi pyörtää kaikki periaatteensa siitä, että uima-allas olisi liian kallis ja suuritöinen hankinta tällaiseen väliaikaisratkaisutaloon, ja ostaa hetken mielijohteesta meille altaan!!! (Sillä että kyseinen allas maksoi vaivaiset yhdeksän taalaa, ja on säälittävät kuusi jalkaa halkaisijaltaan, oli tuskin mitään tekemistä ostopäätöksen kanssa...) Viis naapurien omalta (oikealta) uima-altaaltaan meihin luomista ylenkatseellisista silmäyksistä, en voisi todellakaan välittää vähempää. On maailman taivaallisin tunne, kun voi kuumuuden käydessä sietämättömäksi nousta aurinkotuolista, kävellä pihan poikki altaalle ja oikaista potslojoon viileään veteen :D Koska allas on tosiaan pieni ja muovinen lasten malli, mahdun vain juuri ja juuri suoraksi makaamaan sen pohjalle, ja vettäkin on niin vähän että naama (ja muut, hieman asennosta riippuen, ulkonevammat ruumiinosat) jää vedenpinnan ylapuolelle. Siinä on ihana maata tuijottelemassa hailean sinistä taivasta ja kuuntelemassa veden alle vaimeana kantautuvaa ilmastointilaitteen hurinaa ja naapurin epävireistä pianonpimputusta - kunnes samaisten naapurien dobermannit ajavat ylös nirvanasta alkamalla räksyttää kuin järkensä menettäneinä...

Tuntuu todella kiittämättömältä todeta tällaisen kesän jälkeen että nyt on loma parhaimmillaan. NYT, kun tylsistyn hengiltä kotona pääsykoekirjaa aikanikuluksi edestakaisin tankatessa...!?! Floridassa oli toki kivaa, joskin jonottaminen alkoi jossain vaiheessa käydä hieman voimille, samoin kuin auringonotto viimeisten päivien jälkeen, kun paloin aika perusteellisesti. Kaikista mukavinta olivat - ei suinkaan etukäteen suunnitellut vierailut Universal Studioille, Island of Adventures -huvipuistoon tai vesipuistoon, vaan täysin spontaanit päivät (ja kuinka en taaskaan ole yhtään yllättynyt...:S), niin kuin sekin yksi, kun ajettiin Orlandosta Meksikonlahden rannalle, vierailtiin eläintarhassa silittelemässä rauskuja ja vietettiin iltapäivä rannalla... Me luultiin nähneemme hai, ja seistiin kaikki suut ammollaan tuijottamassa suunnilleen sadan metrin päässä näkyvää selkäevää (sillä se se kieltämättä oli), kunnes eläin sen alla teki komean hypyn, ja olisin voinut nauraa helpotuksesta, kun se olikin delfiini :D Oli kuitenkin todella helpottavaa palata kotiin tiistaina. Aluksi oli vähän hölmä olo, kun oli viimeisten, ööh, kuuden viikon ajan vain reissannut ja pysynyt korkeintaan pari päivää yhdessä paikassa, ja sitten pitikin vain mähöttää ilman mitään ennalta päätettyä suunnitelmaa. Toivoin, että aika kotiinpaluuseen kuluisi mahdollisimman nopeasti, ja turhauduin, kun en voinut tehdä mitään kovin hyödyllistä syksyä ajatellen, lukea vain sitä saamarin pääsykoekirjaa ja tulostaa eri oppiaineiden lukujärjestyksiä (vain todetakseni, että kaikki kurssit, joita haluaisin ottaa, olettaen että saan opiskeluoikeuden niihin, ovat luonnollisesti samaan aikaan - italian joudun ainakin suorittamaan itsenäisesti, ja ruotsi ja fysiikka pitää sit sumplia kun saan tietää pääsenkö ylipäätään lukemaan sitä pohjoismaista filologiaa... Aargh, hieman stressaa :S). Olisin heti halunnut päästä kotiin säätämään ja valmistautumaan syksyyn, kirjoitin elämänhallintavihkoon ainakin parin sivun edestä listoja siitä, mitä pitää tehdä SITTEN kun vihdoin pääsen takaisin ja olin muutenkin intoa piukassa koulun alun takia.
Nyt olen sitten hieman rentoutunut (lue ensimmäinen kappale...;)), eikä edessä odottava toiminnantäyteinen (kauniistisanottuna) syksy olekaan yhtään niin houkutteleva. Olen onnistunut ilmeisen hyvin uskottelemaan itselleni, että lepoloma on juuri nyt sitä mitä kaipaan, ja että tylsyys on okei, ihan jopa suotavaa, silloin tällöin ja sopivina annoksina. Toivon todella, että Suomessa ei ole ihan näin hautovan kuuma kun palaan, se ei tee hyvää muutenkin melko olemattomalle tarmokkuudelleni. Tajusin juuri tänään aamulla, että nyt on MAANANTAI ja lähden kotimatkalle LAUANTAINA, joka on siis ylihuomisen ylihuomisena eli ihan parin päivän päästä!!! (Nyt äiti tuli kailottamaan innosta piukeana tohon korvan juureen, että meidän pihapensaassa on kolibri. Selvä! :SSS) Yksi syy siihen, ettei kotiinpaluu juuri nyt innostaisi, sen lisäksi siis että on tosi kivaa kun voi maata vain ottamassa aurinkoa ja täältä saa kaupasta kaikkia hassuja ruokia, on kammoksumani kymmenen tunnin lento takaisin Eurooppaan. Äiti oli heittänyt vahingossa mun lentolipun roskiin, mutta en kai kuitenkaan tarvi sitä. Hyvä yritys silti...

En mä tännekään kyllä koko syksyksi haluaisi jäädä. Tylsyys on okei nimenomaan joskus, tällaisena hengenvetotaukona aktiivisen loman ja vielä aktiivisemman arjen välillä, mutta loputtomiin jatkuessaan tää olis aika kamalaa. Sekoaisin varmaan. Ihan hyvä vain, jos äiti saisi sen koiranpennun, jota se nyt kovasti on ottamassa. (Floridassa on lähimmät ridgeback-pentueet, et tarvii vissiin lähteä takaisin sinne :P) Riittää sitten jotain tekemistä sen hoitamisessa. Äiti ja isi pääsi nyt tällaiseen kompromissiratkaisuun, että äiti, Vili ja Simo tulee vielä täksi vuodeksi tänne ja palaa sitten ensi keväänä Suomeen kaikki kolme (isin työsopimus jatkuu vielä vuoden, eli se jää tänne sitten yksin. Kurjaa sinänsä, mutta ainakin mä voin tulla vierailulle, varsinkin jos oon silloin siellä Montrealissa vaihdossa!) Täällä kotona on aika hiljaista, etenkin kun isi on aamuseitsemästä iltakuuteen töissä ja Vili ja Simo aikaisesta aamusta pitkälle iltapäivään koulussa ja muissa menoissaan, ja kotonakin kaikilla tuntuu olevan omat puuhansa. Ei me ikinä olla oltu mikään kauhean yhdessä harrastava perhe (ainakaan sen jälkeen kun mä täytin suunnilleen kolmetoista...), mutta täällä se on jotenkin korostunut kun ulkopuolinen verkosto on niin rajoittunut. Mä yritän parhaani mukaan olla perheen little miss sunshine, mut ei sekään aina ole niin helppoa enkä mä ole täällä aina. Tuun taas jouluksi ja ensi keväänä ajattelin tulla toukokuuksi, niin on ehkä vähän viileämpi ja näen Vilin valmistautujaiset, ja jää sit koko kesä Suomessa vietettäväksi :) On kyl tavallaan ihan helpottavaa vain todeta että meidän perhe on kauhea katastrofi, ei tarvitse teeskennellä (varsinkaan itselleen) että kaikki on juuri niin kuin pitääkin, vaan antaa mennä iloisesti päin helvettiä ja iloita sitten kun välillä tuleekin niitä pieniä kivoja yhteisiä hetkiä. Joka tapauksessa, mun ei ehkä tarvitsisi ottaa tästä näin isoa päänsärkyä itselleni, kun kuitenkin pian palaan takaisin Turkuun.

Tavallaan hirvittää kun pitää ruveta itse taas hoitamaan omia asioitaan, mutta on silti kivaa taas saada itse PÄÄTTÄÄ omista asioistaan. Ja nähdä taas teidät kaikki, mulla on ollut ikävä!