Master of the universe

No ei nyt ihan. Mutta nyt voin vihdoin julkistaa suuren suuret (lol) uutiseni: pääsin opiskelemaan! Vieläkin tosin hetkittäin pelkään, että ne keksivät siellä tiedekunnan kansliassa että hups lähetettiin väärälle tyypille se hyväksyntäkirje... Ei kai ne enää kuitenkaan voi perua?!

Tuntuu, että kaikki muut uskoivat mahdollisuuksiini tämän suunnitelman suhteen enemmän kuin minä itse. Maxime, äiti, työkaverit, suosittelijaksi suostuneet kollega ja entinen opettaja... Mulla oli hyvin skeptinen olo, koska pohdin tätä samaa siirtoa jo viime vuonna, ja silloin Brysselin ranskankielisessä yliopistossa oltiin sitä mieltä, ettei mun kannata edes hakea, kun taustani ei ole opinto-ohjelmaan sopiva. Tämän vuoden tammikuussa mailasin kuitenkin flaaminnkieliseen yliopistoon, kun tajusin, että tämä opinto-ohjelma on joka tapauksessa englanniksi, ja sieltä vastattiin erittäin kannustavasti, että ehdottomasti haet.

Keräsin sitten dossierin kasaan, uskaltauduin pyytämään suosituksia, ja vuodatin sydämeni hakemuskirjeeseen. Huomasin viime hetkellä, että mulla ei ole riittäviä todisteita englannintaidoistani, joten varasin ajan TOEFL-testiin (ärsytti heittää 245 dollaria "hukkaan", mutta arvelin, että pakko yrittää, kun on näin pitkälle mennyt) ja sain sen ihan heinäkuun lopulle. Ilmoittautumisaika päättyy 11.8. ja tulokset testistä tulevat "noin kymmenessä päivässä". Vähän kylmää hikeä pukkasi. Sain sentään uutta pontta treenaamiseen, kun joskus heinäkuun puolivälissä sain sähköpostiin ehdollisen hyväksymiskirje. Ehtona siis vähintään 90/120 TOEFLissa.

Ja arvatkaa paljon mä sain? 118/120! Satakaheksantoista! Apua, mikä vitsi. :'D Eka ajatus tuloksen nähtyäni oli taas, että mun tulokset on sekoittunut jonkun muun kanssa. Toka oli tietenkin, että mistä (ja miksi) ne kaksi pistettä on jäänyt vajaaksi, ja olishan mun nyt oikeastaan pitänyt saada täydet. Vaatimattomuus kaunistaa jne.

Ensi vuonna olisi siis tarkoitus istua ensin yhdeksästä viiteen töissä ja sitten kuudesta yhdeksään luennoilla kaikkina arkipäivinä. Hieman kylmää tämä ajatus, ja muutenkin kauhistuttaa, että miten ikinä selviän opinnoista ja toisen gradun kirjoittamisesta ja että olenko tarpeeksi fiksu ja ahkera ja onko tässä nyt mitään järkeä. Sitten kuitenkin, musta on ihanaa ajatella luennoilla istumista ja uuden oppimista. Aivoni kaipaavat jotain haasteita, ja mieleni toivoa siitä, että pääsen johonkin eteenpäin elämässä.

Jännää ja kivaa ja kauhistuttavaa.

Oodi maanantaille

En ole koskaan tykännyt maanantaiden dissaamisesta. Ei ole maanantain vika, että ihmisillä on vaikeaa juuri silloin. Oikeastaanhan se on ennemmin lauantain ja sunnuntain ja liian pitkien yöunien ja muun vastuuttoman hillumisen vika, että maanantaiaamuisin on ehkä vähän vaikeampaa kuin vaikka torstaisin. Ei ole varmaan helppoa olla maanantai ja saada joka viikko valitukset niskaansa, vaikka sitä vain velvollisuuttaan noudattaa ja seuraa omalla paikallaan sunnuntaita. Sitä paitsi on niin klisee valittaa väsymystä maanantaina. Miten se muka joka viikko tulee yllätyksenä, että jos ei nuku yöllä tarpeeksi, aamulla saattaa vähän väsyttää?

Mulle maanantai on yhtä kuin ryhtiliike ja uusi alku, mahdollisuus tehdä kaikki toisin (paremmin) tällä viikolla. Vastata vihdoin sähköposteihin saman tien. Tehdä ensin työt ja sitten vasta harhautua ajelehtimaan internetiin. Tarttua romaaniin kaukosäätimen sijaan illalla. Siivota rojut omille paikoilleen joka päivä, eikä vasta sitten, kun on hukannut kaikki hiuslenksut ja -pinnit jonnekin olohuoneessa ajelehtivaan tavaroiden hyökyaaltoon. Käyttää hammaslankaa joka ilta ja viikata pyykit heti kaappiin, kun ne on kuivuneet. Maanantai on kuin uusi vuosi, unohdetaan viikonlopun porsastelut ja aloitetaan kunnianhimoinen uljas uusi minä -projekti (joka unohtuu viimeistään keskiviikkona...).

Sitten kuitenkin on tällaisia maanantaita, kun ei voi muuta kuin huokaista syvään ja toivoa, että päivä on pian ohi. Kun aamulla toteaa, että asunnossa yöllä seikkaillut yksi ainoa itikka on ruokaillut vain mun ihollani. Noin kolmessakymmenessä viidessä eri kohdassa. Kun vasta vartin kuulokkeet päässä istuttuaan tajuaa, että unohti panna musiikin päälle. Tai kahvinhakureissulla ehtii jo hermostua että taas joku (siis kuka, ei täällä ole ketään?) joi kaiken ennen kuin huomaa, että unohti painaa keittimen päälle. Kun todellisuus tuntuu aivan liian raskaalta viikonlopun hömpsöttelyn ja sunnuntai-illan telkkarimaratonin jälkeen. Kun on viettänyt edellisen iltapäivän Stars Hollow'ssa kyynelehtien Roryn valmistumista Chiltonista (ja tuntien itsensä vanhaksi, kun samastuu ennemmin äitiin kuin tyttäreen tässä jaksossa.......), eikä tunnu yhtään mukavalta olla oikea ihminen oikeine ongelmine oikeassa arjessa.

Silloin maanantai on tosi hanurista.

(EIKÖ KELLO KOSKAAN TULE VIISI?!?)

Lähes Nigella itsekin

En kirjoittanut eilen, hups... Siihen on kuitenkin hyvä syy: sitruunamascarponemousse ja jääkylmä cava. Voin suositella!

Mun on nyt pakko vähän paukutella henkseleitä, kun yleensä kokkaa lähinnä voileipiä ja paistettuja munia, ja Maximen työreissujen ajan pärjäilen Maunon kanssa jaetulla tonnikalapurkeilla ja suklaalla... Sain kuitenkin eilen jostain päähäni, että kokkaan meille kolmen ruokalajin illallisen, ihan vaan hyvin vuoksi.

Töiden jälkeen kurvasin siis ruokakaupan kautta kotiin ja panin hihat heilumaan. (Eka piti tietenkin siivota keittiö ja raivata romut ruokapöydältä, kuinkas muutenkaan) Alkupaloiksi tuli kaappien aarteita, kun unohdin ruokaostosten tuoksinassa koko jutun, mutta Maxime ylisti kiltisti uunissa käytetyt tomaattimozzarellaleivät sekä balsamicosipsit maasta taivaaseen. :D

Pääruuaksi laitoin soijakastikkeessa ja inkiväärissä marinoitua lohta edellispäivän parsan kaveriksi, ja olin itsekin aika yllättynyt, että tämä täysin random-kokeilu onnistui niinkin hyvin! Maxime oli ihan myyty.

 

Ja se jälkkäri! Tämän improvisoin ihan täysin kesken työpäivän iskeneet hellittämättömän mieliteon perusteella. Vatkasin mascarponea, pari ruokalusikallista kermaa, lemon curdia, tomusokeria ja sitruunanmehua kuohkeaksi vaahdoksi ja heitin vielä marjoja päälle tarjoilulaseihin. En ehtinyt ottaa kuvaa todistusaineistoksi ennen kuin moussen olivat kadonneet parempiin suihin, mutta jokainen osaa varmaan kuvitella lasillisen vaaleankeltaista vaahtoa viinilasissa. ;) Vinkkinä muille kaltaiselleni sitruunafanaatikoille: TEHKÄÄ TÄTÄ. Paras jälkiruoka ever!

Kyllä musta varmaan vielä kunnon ruokabloggaajan sais - not! :D Mutta ehkä laitan vielä toistekin ruokaa, oli sen verran palkitsevaa puuhaa. 

(Ja nyt vaan äkkiä itsekritiikki ikkunasta ulos ja julkaise. Naurattaa ihan sikana julkaista ruokapostausta, mutta tätä mun eiliseen nyt sattui kuulumaan, ja alkaa tässä vähän jutun aiheet loppumaan. Tulee kerran jos toisenkin mieleen että keksinpä tosi upean haasteen itselleni............................. Hampaat irvessä loppuun asti silti.)