3/3

Kevään koittaessa ja pötsin paisuessa olo alkoi oikeasti tuntua raskaalta. Maha tuntui isolta ja oli tiellä, sohvalta ja sängystä ylös könyäminen kävi notkeasti kuin norsulta, närästi ja hengästytti, öisin selkää särki ja lantiota vihloi ja jalkakrampit herättivät säännöllisesti aamuyöstä. (Kerran kun oikein kovasti koski päästin kai pahan kuuloisen ulvaisun ja Maxime-parka sinkosi kuin ohjus peiton alta ylös. Sitten se toljotti mua tukka pystyssä ja silmät ristissä, että eikö tässä ollakaan lähdössä synnyttämään...)

Samaan aikaan mieliala seilasi jatkuvasti laidasta laitaan. Olin pääasiassa ihan järjettömän onnellinen siitä, että odotin meidän ensimmäistä vauvaa. Millään muulla ei ollut väliä, kun oli niin ihanaa kuulostella pienen melska-petterin sekoilua mahassa ja nauttia kaikesta erityiskohtelusta jota pregnant ladyna tietenkin sain. Sitten samaan aikaan kuitenkin haikeilin jo etukäteen sitä, miten ihanaa ja erityislaatuista aikaa elin ja miten onnellinen olin - kun kohtahan se on jo melkein ohi! Ahdistuin myös suunnattomasti toivottoman hitaasti työkiireiden vuoksi edistyvistä vauvavalmisteluista ja päiväkirjan mukaan myös kriiseilin siitä, pitäisikö ehtiä pesettää verhot ja matot ja täkit vauvan tuloa varten (en pesettänyt). Jotain pesänrakennusviettiä oli siis ilmassa, mutta aikaa ja energiaa liian vähän kaiken toteuttamiseen... Onneksi raskaus kestää tosiaan yhdeksän kuukautta ja (työkaverin sanoin) selvittiin sitä 70-luvullakin ilman kaikenmaailman pelejä ja vempeleitä!

Vielä vaan mahtuu oma mekko päälle!

Ensimmäisenä hoidettiin tietenkin tärkeimmät asiat, ja siinä seitsemännen raskauskuukauden korvalla seistiin lähipäiväkodin ovella odottamassa infoillan alkua. Meidän mini oli ilmoitettu päiväkotijonoon heti neljännellä raskauskuulla, ja suurin toivein olimme tulleet kuulemaan toivepäikyn johtajan terveisiä. Tärkein anti tältä illalta oli kuitenkin se, että meidän lapsemme tuskin pääsisi kunnalliseen hoitoon, koska emme olleet ilmoittaneet häntä jonoon sinä päivänä kun raskaus oli kestänyt tasan kolme kuukautta ja lisäksi emme ole tarpeeksi pienituloisia. Päiväkoti itsessään oli aivan ihana, tilava ja valoisa ja täynnä houkuttelevia leikkisoppia, ja (tärkeintä kaikessa) se sijaitsee toisella puolen tietä meiltä. Mutta kun soitin huhtikuussa tiedustellakseni meidän tilaamme jonotuslistalla, puhelimeen vastannut nainen käski odottaa hetken, kun hän ei ollut vielä ihan sinne asti tulostanut listaa. Joo kiitti hei... Yksityiselle tiemme siis kävi, ja sielläkin saimme melko kärppänä vaania paikkoja huolimatta melko kirpeistä 800-900 euron kuukausimaksuista. Ja paikkaa tosiaan haettiin vuoden päähän.

Toinen tärkeä vierailu suoritettiin tulevaan synnytyssairaalaan. Olin odottanut jotain pikaista kierrätystä osastolla ja ehkäpä mahdollisuutta esittää kysymyksiä, mutta meille luennoikin lähes kahden tunnin ajan vanhempi mieskätilö niin synnytyksestä kuin pikkuvauva-ajasta, ja samalla käytiin katsomassa pääkallopaikkoja. Kätilö seisautti meidät osaston ovelle ennen sisäänmenoa ja käski pitämään mielessä, että sen illan ainoa synnyttäjä ei ollut ottanut kivunlievitystä, ja se olikin ihan hyvä alustus se, sen verran vertahyytäviä huutoja käytävän toisesta päästä kuului. Yhden jos toisenkin katseissa alkoi illan mittaan olla hieman pakokauhua... Maxime oli onneksi tällä kierroksella mukana, koska sille tuli roppakaupalla uutta tietoa. Se muun muassa aiheutti yleistä hilpeyttä kysymällä kätilöltä, miten hän oikein osaa mitata, koska mun kohdunsuu on täysin auennut. Kätilö arveli, että parempi ehkä olisi jättää arviot ammattilaisten huoleksi ja yhdyin tähän täydestä sydämestäni. :D

Oli tosi kiva voida nähdä synnytyshuone ja kivunlievitystä varten varattu allas ja kaikki muukin etukäteen. Synnytys muuttui äkkiä paljon todellisemmaksi, ja vaikka se vähän jännittikin, oli helpottavaa tietää, että ainakin nyt osataan oikeille mestoille tilanteen ollessa päälle.

Kavereiden luona etelässä pääsiäistä viettämässä. Tällä kuvalla tulin facebookissa ulos raskaus-kaapista. :)

Pääsiäisenä retkeilimme autolla Ranskaan Maximen perheen luo. Yhdeksän tunnin ajomatka ison mahan kanssa oli melkoinen koettelemus, mutta onneksi perillä odotti kesäinen lämpö ja joukko melko ällikällä lyötyjä kavereita. Maxime ei ollut kertonut niille, että meille tulee vauva! Ensin meinasin suuttua sille, mutta olihan se aika koomista nähdä kavereiden naamat meikän vääntäytyessä jättipötsin kanssa autosta. Oli ihanaa pitkän ja (töiden puolesta) melko stressaavan kevään jälkeen vetää vähän henkeä - ja tajuta, että äitiyslomaan oli enää kolme hassua työviikkoa aikaa.

Melkoiset kolme viikkoa ne olivatkin, kun piti ahkeroida oma pieni maailma valmiiksi sijaista varten, järjestää läksiäiset, kirjoittaa testamentti, käydä kaikki arkistojen aarteet läpi neljän vuoden ajalta ja (kauheinta kaikesta) siivota toimisto. Olo oli aika ryytynyt ja turvonnut ja kaikin puolin karsea tämän jälkeen, mutta tyytyväisenä saatoin todeta viimeisenä perjantaina kahdeksan aikaan kamoja pakkaillessani että valmista tuli. Sitten aloin tietenkin itkeä, kun en enää maanantaina saa tulla töihin ja kaikki varmaan pian unohtaa kuka mä edes olen. Siinäpä teille tiivistetysti raskauslogiikkaa ja mielialan vauhdikkaita vaihdoksia...

Vappupallo ja varsin ryytynyt tuleva äiti...

Ekalla äitiyslomaviikolla toukokuussa pötsiä ulkoiluttamassa Oostendessa.

Vaikka olin etukäteen ihmetellyt, miksi ihmeessä äitiysloma pitää aloittaa niin ajoissa, niin kyllä ne viisi lepoviikkoa tekivät ihan älyttömän hyvää ja tulivat tarpeeseen. Olin työkavereille vitsaillut, että kauniit säät alkavat mun äitiysloman myötä, ja niinhän siinä kävikin. Alkuviikot siis lähinnä nautin kauniista säästä (loppua kohden alkoi olla jo vitsit vähissä ison mahan ja helteen kanssa), puuhastelin ajan kanssa kotia ja itseäni valmiiksi pikkutyypin tuloa varten ja näin kavereita. Ehdinpä myös sairaalan synnytysvalmennukseen puhisemaan jumppamatolle muiden tulevien äitien kanssa. Pääosin kuitenkin tuntui, kuin olisin pitkällä, leppoisalla kesälomalla. Onnittelin itseäni vauvan varsin onnistuneesta ajoituksesta (joskin vastaus hämmentävän usein esitettyyn kysymykseen on että emme yrittäneet erityisesti juhannusvauvaa vaan ihan vaan mitä tahansa vauvaa...).

Ehdin vihdoin puunata asuntoa sydämeni kyllyydestä, pakkailla sairaalakasseja ja järjestellä pikkuruisia vastasyntyneen vaatteita lipastoon. (Kyseinen mööpeli oli kotiutettu edellisestä kodistaan Monsista auton peräluukku auki minkä seurauksena Maximen auto huusi hälytystä koko tunnin ajomatkan ja meillä oli vessapaperia korvissa kuuloa suojaamassa :D.) Ekalla äitiyslomaviikolla saapui myös odotettu äitiyspakkaus! Kyttäsin koko viikon aamupäivisin kotosalla, jotta ei tarvitsisi itse noutaa pakettia postista, mutta posteljooni ei edes soittanut meidän summeria. Löysin postilaatikosta lapun, jossa väitettiin toimitusta yritetyn varttia vaille yksi (jolloin olin istunut lounastamassa keittiön pöydän ääressä noin kahden metrin päässä summerista) ja että kun emme olleet kotona niin paketin voi itse noutaa. Marssin varsin ärtyneenä kolmen kilometrin päähän postitoimistoon ja tiedustelin tädiltä, miksei mun pakettia toimitettu kotiin. Sain ensin vastaukseksi belgialaisen pahantuulista olkien kohauttelua, mutta palatessaan takahuoneesta pakettini kanssa täti vilkaisi ensin mun muhkeaa mahaani ja sitten uudestaan jättimäistä laatikkoa ja ehdotti, josko kuitenkin sovittaisiin uusi toimitus. Raahasin kuitenkin pakkauksen (raivolla ja metrolla) samalta seisomalta kotiin - kuin ihmeen kaupalla mahduimme molemmat metron porteista läpi...

Helteet olivat alkaneet. Pysyvä olotila mahan kanssa oli tuskanhiki.

Kesäkuuhun saavuttaessa alkoi olla vähitellen valmista. Työkaverilta ilmaiseksi saatu pinnasänky oli pystytetty makuuhuoneen nurkkaan, pikkuiselle pedattu ensipeti äitiyspakkauksen laatikkoon, hoitopöytä järjestelty lipaston päälle ja pienet vaatteet pesty valmiiksi. Päiväkodin paperit oli allekirjoitettu (sinne ensimmäisenä ilmoitin vauvasen omalla etunimellään - kotiintultuani ilmoitin Maximelle että nyt ei sitten enää voi vaihtaa mieltä!) ja sairaalakasseihin oli haalittu minipieniä vaippoja vauvalle ja jättimäisiä siteitä ja verkkoalkkareita äidille. Täällä kaikki pitää viedä itse sairaalaan (tai ostaa sieltä), joten sairaalakassi oli oikeasti tosi tärkeä olla valmiina, tai oikeastaan jopa kaksi. Mulla oli kangaskassissa varusteet synnytystä varten (vauvalle ensivaatteet, vaippoja ja vähän hoitotarpeita, minulle pyjama, toilettilaukku, pillimehua ja synnytyskeksejä, kirja ja kännykän laturi, ainakin) ja matkalaukussa loput tarpeet sairaalassaoloa varten.

Maailmanhistorian pisin helle Brysselissä vain jatkui ja jatkui, mikä tuntui lähinnä tosi huonolta vitsiltä, kun mahanympärys lähenteli metriä ja verenpaine oli niin alhaalla että silmissä mustui ja korvissa suhisi aina ylös noustessa. Nukuin yöt noin tunnin pätkissä, koska vuoroin janotti, pissatti, kramppasi, särki ja närästi. Päivät vietin joko puistossa puiden varjossa pientä tuulenvirettä toivoen tai kotisohvalla alusvaatteissa tuulettimen edessä hikoillen. Aloin olla fyysisesti enemmän kuin valmis saamaan pätkän mahanahan paremmalle puolen.

Alle viikko laskettuun aikaan, iiiiik!

Samaan aikaan kuitenkin aloin (oikeastaan ensi kertaa koko raskauden aikana, mikä ajoitus) vähän panikoida. Mitä ihmettä mä olin oikein ajatellut, miten musta oikein on jonkun äidiksi?! Mitä jos en pärjää ollenkaan, jos väsyn ja masennun ja alan vihata vauvaani? Mitä jos puolen vuoden päästä jo katkerana muistelen onnellista elämääni ennen lapsen saamista? Apuaaah!

Näihin tunnelmiin on hyvä päättää tämä tolkuttoman pitkä raskaushorina. Ensi kerralla päästäänkin jo tositoimiin synnytyksen merkeissä, mutta sitä ennen vielä yksi ihan oikealla kameralla otettu kuva minusta ja mahasta. Kuva on otettu Tervurenin Arboretumissa vain kolme päivää ennen laskettua aikaa.