Mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään

Sain joululahjaksi miniläppärin, ja nyt voin tehdä koulutöitä Turun kämpän ja yliopiston atk-luokan lisäksi myös täällä Tampereella tai junassa tai esim kahvilassa. Tai ihan vain datailla, kun oon niin käsi etten osaa antaa wordiin jotain salasanaa jota se vaatii että voisin käyttää sitä, ja mun henkilökohtainen atk-tukihenkilöni ei osoita suurtakaan mielenkiintoa asiaa kohtaan... Mun pitäisi oikeastikin kirjoittaa yksi essee joululoman aikana, mutta jostain syystä en jaksa yhtään innostua mistään velvollisuuksiin viittaavasta. Oikeastaan en jaksa innostua yhtään mistään.



Joulu oli ihan kiva. Aika perinteinen, muttei liian niin että olisi ruvennut ahdistamaan. Kovin erilainen ainakin kuin kaksi edellistä. Sukulointi me hoidettiin tällä kertaa jo ennen varsinaisia pyhiä, kun äiti oli aaton ja joulupäivän töissä. Kun ajettiin kohti iloista Itä-Suomea, ensin tuli vastaan lumiraja ja pian sen jälkeen rekkajonot. Mummulan pihassa ei ollut ihan perinteistä metristä hankea, mutta aika paljon lunta kuitenkin ja me innostuttiin ekana iltana äitin ja Simon kanssa rakentamaan lumiukko josta tulikin muumi...



Jouluaatto oli todellinen operaatio, jota isi johti insinöörin säntillisyydellä ja pikkutarkkuudella. Ei sen pitänyt olla niin vaikeaa (meillä oli aika paljon äitien tekemää ruokaa folioaskeissa...), mutta aikataulu ei pitänytkään minuutilleen ja isi lähti hiihtämään vasta puoli seitsemältä. Vaikka ei sekään sitten haitannut, kun äiti pääsi töistä vasta puoli kymmenen, joten meidän jouluateria oli etelämaalaiseen tapaan kymmenen paremmalla puolella. En osannut odottaa joululta oikein mitään (paitsi joitain lahjoja joita tiesin saavani), enkä oikeastaan tavoittanutkaan mitään tiettyä tunnelmaa. Oli ihan kivaa pelata lautapelejä koko joulupäivä, ihan kivaa käydä siskon ja koirien kanssa pulkkamäessä ja ihan kivaa tuijottaa telkkarista Gilmoren tyttöjä Kummelia Kovaa lakia mitä sieltä nyt sattuikaan tulemaan. Pitäisi kai olla tyytyväinen ihan kivaan, ja olenkin, tavallaan.



Tänään aamupäivällä (tai no, pian heräämisen jälkeen kuitenkin) kiipesin vanhaan turvapaikkaani Mustanvuoren huipulle ja tuijottelin pitkästä aikaa Pyhäjärven selkää ja Pispalanharjua häikäisevässä auringonpaisteessa. Oli hassun irrallinen olo, tuntui etten ole tulossa mistään enkä menossa minnekään. Oon koko loman koettanut olla rauhallisemmin, nähdä asiat ympärilläni ja kuulla hiljaisuuden, ja se onkin tuntunut hyvältä. Mun luonteelleni ei vain sovi olla olematta matkalla jonnekin. Jälleen yksi kolmevuotiskausi alkaa kallistua loppua kohti, mutta tällä kertaa se ei merkitse mitään mullistavaa muutosta. Tai tavallaan joo, oonhan syksyllä lähdössä vaihtoon, mutten enää kuvittele, että mun sisällä oleva levottomuus siitä mihinkään korjaantuisi. Palaan takaisin, jatkan opiskelua, tasapainottelen luontaisen epäsosiaalisuuteni ja läheisyydenkaipuun välillä, valmistun ehkä aikanaan, ja loput saa aika näyttää... Ei kovin jännittävä näkymä.



Välillä suunnittelen,että jätän kaiken kesken, lähden Norjaan kalatehtaalle töihin niin pitkäksi aikaa että on rahaa kiertää vaikka koko maailma ja sitten vain menen. Otan rinkallisen tavaraa mukaan ja suunnittelen korkeintaan pari päivää eteenpäin. Mutta eihän niin voi tehdä...? Oon liian pitkään tiedostanut kaikki ne vaatimukset jotka mun pitäis täyttää, kaiken sen mitä pitää saavuttaa, vaikkei kukaan osaa perustella miksi. Pienenä olin paljon kapinallisempi ja myös positiivisempi. Kaikki oli periaatteessa mahdollista.



Jos en voikaan toteuttaa matkaani, täytyy mun ainakin lähteä jollekin pienemmälle reissulle. Reilaamaan, sinne vaihtoon, tai vaeltamaan (olisikohan aika täyttää mun elämässäni vallitseva partiotyhjiö?). Tahdon nähdä maailmaa ja tehdä asioita enkä istua kotona mähöttämässä ja miettimässä että onhan kaikki oikeastaan ihan hyvin ja ihan kivaa.

Sata ja yksi tapaa vältellä koulutöitä

Mulla on ihan naurettavan vähän koulutöitä jäljellä. Melkein viikon jo on ollut sellainen omituinen olo, että jotain puuttuu, ja tiedän että se johtuu siitä ettei ole kiire mihinkään. Jätän tenttiin lukemisen ja kaikki läksyt (jos niitä yliopistolla voi läksyiksi kutsua) viimeiseen iltaan tai mieluiten aamuun, että hetken voin aistia paniikin, joka saa mut keskittymään vain ja ainoastaan käsillä olevaan tehtävään. Ja oikeasti nautin siitä. Tuntuu, että on oikeastaan aika sama kuinka idioottimaisia juttuja teen, kunhan voin syventyä niihin ihan täysin.

Sitten on tällaisia päiviä, jolloin ei ole kiire. Ei vain kerta kaikkiaan. Ja sekin on aika kivaa, vaikka sitten tarkoittaakin sitä, että ainakin noin kymmenen prosenttia hereilläoloajasta menee huonon omatunnon potemiseen. Aamulla oli syksyn viimeinen unkarin luento, ja sitten olin ajatellut tehdä (tai ainakin ajatella!) niitä paria viimeistä palautettavaa työtä. Ajattelinkin, noin puoli tuntia, mutta olo ei ollut ihan kauhean luova. Se vaihe tulee sitten vasta vähän ennen palautuspäivää, eli ensi viikolla. Tänään oli pimeää jotenkin tavanomaistakin synkemmällä tavalla, päivän valkenemisen huomasi vain siitä, että katulamput sammuivat pariksi tunniksi, joten mä suuntasin keskustan valoja kohti (rasti ruutuun päämäärätön harhailu). Onnistuin sentään löytämään isin joululahjan, muuten sitten vain kaikkea kivaa mitä olisin halunnut itselleni. Muistin myös, että mulla oli Robertsin kortti, jolla sain ilmaisen kahvin, ja levittäydyin yläkerran tunnelmavalaistuun nurkkapöytään päiväkirjan, postikorttien sekä Ranskan kirjallisuuden historian kurssikirjan kanssa. Rehellisyyden nimissä suurin osa ajasta meni siihen päiväkirjaan kirjoittamiseen (rasti luuhaamisen kohdalle)...

Kotiin tultua olen nukkunut päiväunet (ensimmäistä kertaa aikoihin olen niin rentoutunut päivällä, että pystyn makaamaan paikoillani riittävän kauan saavuttaakseni unenomaisen horroksen), ottanut vastaan kämppiksen paketin ja nyt kirjoitan tätä ja lykkään edelleen hiukan sitä hetkeä kun mun lopulta täytyy avata kirjallisuushistorian lopputehtävän tiedosto ja ruveta kirjoittamaan.

Jotenkin kuitenkin ihmeen seesteinen olo :)

Sähläystä

Tää on taas yksi näistä päivistä, joita on viime aikoina ollut valitettavan usein. Kun ajatus ei ihan ehdi mukaan toimintaan ja kalenteri unohtuu kotiin. Ja sitten pitäisi puhua ranskaa ja olla tieteellinen. Ja automaatti antaa 20 euron sijaan 140 (se siitä viikonlopun ostokrapulasta, rahaa on taas lompakko pullollaan :S). Ja hurja syysmyrsky alkaa juuri kun pitäisi ruveta lähtemään kuoroharkkoihin. Maanantaisin aika kuluu jotenkin inhottavan tahmeasti, ainakin puolet hitaammin kuin muina viikonpäivinä, ja nyt oon niin väsynyt että pelkkä ajatus siitä että joutuisin taapertamaan Kauppikselle tuossa kaatosateessa saa melkein itkemään...

Mulla on myös, kuten sanottu, hirveä ostokrapula. Näitä tulee aina välillä, mutta nyt tuntui että pitäisi yrittää vähän rajoittaa. Kun tuntuu että tällä kertaa laitoin/laitan tuen sileäksi ihan ennätysajassa. Rahaa on kulunut kaikkeen oikeastaan aika turhaan, niin kuin baariin ja Indiskaan, ja ostin myös sitseille uuden mekon, mikä ei ehkä ole ihan hirveän suuri ongelma, mutta kylläkin välillinen ongelman aiheuttaja. Löysin nimittäin Hennesistä toisenkin ihanan mekon, joita oli yks jäljellä, mun kokoa, tosi kaunis ja (mainitsinko jo?) IHANA. Se ei ole mikään maailman kallein, mutta ongelma onkin lähinnä se, etten tunne enää hallitsevani rahankäyttöäni. Lupasin itselleni, että käytän marraskuun loppuun asti ruokaan niin vähän rahaa kuin mahdollista ja jos se mekko on vielä siellä - tai löydän sen esim Tampereelta - niin voin ostaa sen... Tulee vain jotenkin levoton olo, kun ajattelen koko asiaa. Eikä kauheasti auta, että automaatti tosiaan jumittui aamulla ja nostin sitten epähuomiossa 140 euroa kerralla. Visa E taitaa saada jäädä vähäksi aikaa kotiin ihan kokonaan!

No niin, hengitä syvään. Kaikki on hyvin, stressipiikki hetkellisesti ohi! Ja maanantaikin onnellisesti melkein hoidettu. Helpottaa, kun kalenteri on taas tuossa käpälän ulottuvissa, ei tarvitse itse tietää mitä kaikkea ehtii tehdä tai mitä pitäisi ehtiä... Näin viime yönä painajaista tämän päivän esitelmästä - en jännittänyt tarpeeksi ja sitten en päässytkään penkistä ylös ja luokan eteen vaikka proffa tuijotti niin että silmät pullistui uhkaavasti... - ja tänään päässä on pyörinyt suloisena sekasotkuna päivämäärät ja kopiokortit ja Vänrikki Stålin tarinat ja herra ties mikä.

Sen lisäksi että omat asiat pyörii päässä kuin karusellissa, ajatukset harhautuu väkisin myös sellaiseen, mikä ei vasinaisesti mulle edes kuulu. Yhteenkin kaveriin, joka on kuin huomaamatta etääntynyt ja jota ei ikinä "ehdi" tavata. Ja tänään se oli jotenkin tavallistakin vaisumpi, vanha luokkakaveri oli kuulemma kuollut. Mitä siihen sitten osaa sanoa?

Näin tänään

Olin tänään niin ahkera, että menin luennolle jota EI OLLUT. Siellä oli jokin piispojen kokoontuminen. Olis kai pitänyt jäädä hanuilemaan sinne ja kahvitella kirkonmiesten kanssa. Mutta olin tylsä ja tulin kotiin - tulipahan pyöräiltyä Räntämäkeen ja takas... Nyt yritän orientoitua siihen, että mulla on kaks ja puoli "ylimääräistä" tuntia tänä iltana, ja keksiä miten parhaiten käyttäisin ne. Jotenkin kummallista, etten osaa yksin vain olla, se tuntuu niin hukkaanheitetyltä, vaikka sitten kavereiden/perheen kanssa ei-minkään tekeminen tuntuu aivan tarkoituksenmukaiselta toiminnalta. Oon onneksi nyt jo tiskannut ja pessyt pitkään odottamassa ollutta pyykkiä, joten tunnen saaneeni ainakin jotain aikaan. Vielä vois tehdä ensi viikon esitelmää (aiheena traduction comme processus, kääntäminen prosessina, ihan superhilpeää!) ja lukea huomiset luentomateriaalit. Jotenkin melkein kivaa, kun on liikaa tekemistä, vaikka se olisi kuinka tylsää. Yksin palloilu on kuitenkin vielä tylsempää...

Mitä kaikki ihmiset oikeastaan yksin ollessaan tekee?

Marraskuu

Näin viime yönä baarin jälkeen tähtiä. Niitä sellaisia oikeita (vaikka meinattiinkin Leenan kanssa jäädä Keskustorilla joidenkin nyrkkeilijänuorukaisten jalkoihin...). Jouduin sitten tosin juoksemaan melkein koko matkan pysäkiltä kotiin, kun oli niin hirmu kylmä. Asfaltti oli kuurasta ihan tahmea ja tuntui koroissa suunnilleen samalta kuin jos yrittäisi juosta baarin lattialla.

Oli onnistunut ilta, muiltakin osin :) Kaipasin jotain tuollaista pitkästä aikaa, vaikken sitä tiennytkään, kun oli liian kiire olla kiireinen ja väsynyt. Ehkä sitä nyt taas jaksaa paremmin ensi viikon.

Täydellisyyden

Mä elän tällaisia päiviä varten! Aamusta iltaan pieniä (ja isompiakin) onnellisia sattumuksia ja ilahduttavia asioita toistensa perään!

Ensinnäkin, pesukone toimii taas. Aamulla korjaajasetä kävi katsomassa konetta, noin viidessä sekunnissa määritti vian ja vieläpä korjasi sen sinä aikana kun mä selvitin viikon tiskivuoren. Mun kämppis juuri avautui helpottuneena kun sillä ei olisi ollut enää yksiäkään puhtaita sukkia, ja mun omakin pyykkikorini on tursuillut yli jo kolmatta viikkoa...

Kun tämä oli poissa päiväjärjestyksestä, saatoin lähteä yliopistolle nauttimaan siitä, että aurinko paistoi kuin parhaimpanakin kesäpäivänä ja erityisesti siitä, että mulla oli yksi ainoa luento ja sekin vasta viideltä. Sitä ennen ehdin istuskella suihkulähteen reunalla, yliopistoruokalassa sekä useamman tunnin kahvilassa maailmaa parantamassa (tai siis paheksumassa)... Mun luento kuuluu sellaiseen sivuainekokonaisuuteen, johon ilmoittauduin ihan randomilla kun meidän assarilta oli tullut siitä mainos sähköpostiin. Kahden luennon jälkeen voin sanoa, että tää on ehkä paras spontaani päätös mitä oon aikoihin tehnyt! Tiistain luennolla meillä on japanilainen opettaja, ja nyt tällä torstain "harjoitustunnilla" transsilvanialainen Radu, jonka nimi (osuvasti) kääntyy englanniksi sanalla gay... :) Noi tunnit on jotain ihan parasta, juuri sellaista mitä kuvittelin aikaisemmin että yliopistolla olisi. En oikein osaa selittää, mutta oon tosi innoissani!

Illalla (kun kävelin jotenkin kummasti vastavirtaan, Yo-kylästä suorastaan virtasi porukkaa kaupunkiin päin rempseissä tunnelmissa) sain kylmiä väreitä siitä miten kaunista oli juuri auringon laskiessa. Yritin imeä itseeni mahdollisimman paljon värejä, taivaan vaaleanpunaista ja sinistä ja puiden keltaista ja oranssia, sekä hieman jo ylikypsän puutarhan tuoksua ja iltailman raikasta viileyttä, koska tiedän, että tuun kaipaamaan syyskuuta sitten kun maailma on taas harmaa kaikissa sen eri sävyissä ja tuoksuu korkeintaan (parhaassa tapauksessa) pakkaselta.

Kotona odotti vielä yksi ihana yllätys, kun olin saanut sähköpostiin viestin Idmanin säätiöltä: sain 2000 euron apurahan!!! Tähän ei kaiketi ole enää mitään lisättävää...

Jean piti meille tulkkauksen taustatietoustunnilla testin ajankohtaisista tiedoista. Mä olin ihan aikuisten oikeasti seurannut uutisia viimeiset kaksi viikkoa tavallista tarkkaavaisemmin, katsonut ainakin yhdet uutiset päivässä ja yleensä vielä toiset joko TV5:ltä tai BBC:ltä, lukenut Hesarin joko netissä tai kämppikselle tulevan paperiversion ja kurkkinut silloin tällöin Le Monden nettisivuja ja jotain ajankohtaisohjelmia telkkarista. Luulin toisin sanottuna tietäväni mitä maailmassa tapahtuu. Osasin vastata suoralta kädeltä neljään kysymykseen kymmenestä. Eikä edelleenkään ole aavistustakaan, miten esimerkiksi JSN (Julkisen Sanan Neuvosto) olisi liittynyt johonkin päivän polttavaan... Tästä olisin vielä päässyt yli, mutta kun ruvettiin tarkistamaan meidän tekemiä listoja hyvän tulkin ominaisuuksista, monsieur katsoi asiakseen aivan erikseen kommentoida mun listaani. Mä luulin ensin onnellisena kirjoittaneeni jotain tosi fiksua, mutta sainkin julkisen puhuttelun siitä, ettei muistiinpanotekniikka ja pikakirjoitustaito ole sama asia. Toki, typerä virhe ja oon kaiketi ollut aika ajatuksissani tuota tehdessäni (kumma juttu), mutta silti tosi kilttiä huomauttaa koko ryhmän edessä, kun muiden listoja se kommentoi tyylillä :"Täällä joku on laittanut keskittymiskyky..." Tunsin itseni todella tyhmäksi, kun en selviydy maailman yksinkertaisimmasta tehtävästä möhlimättä jotenkin :/

Huoh, pienet on humanistin murheenaiheet. Nyt yritän selvittää mihin mun pitäisi soittaa että joku tulisi korjaamaan mun pesukoneen.

Ärrrrsytystä...!

Tähän asti tää päivä on mennyt oikein kivasti. Ja oikeastaan tää koko viikko ja viime viikkokin. Oon ehkä vähän stressannut, mutta se tuntuu pieneltä hinnalta siihen nähden, että oikeasti tuntee tekevänsä jotain kivaa ja hyödyllistä, ja vielä suunnilleen tuntee pitävänsä kaikkia lankoja käsissään. Kirjoitan ihan kaiken mitä pitää muistaa kalenteriini ja selaan sitä suunnilleen tunnin välein vain tarkistaakseni ettei mitään oo unohtunut (vessas viel muistan käydä ilman et sitä on päiväohjelmas). Tunnen itseni ehkä vähän neuroottiseksi, mut ei oo kuitenkaan ihan samalla lailla olo et olis hukassa kuin aikaisempina yliopistovuosina.

Takaisin tähän päivään. Mulla oli yksi ainoa luento, sekin vasta kahdelta iltapäivällä, mutta aloitin kouluhommat silti jo aamusta. Tein yhden unkarin ja yhden ruotsin käännöksen raakaversiot, luin vähän eteenpäin ruotsin kirjallisuuskurssin monistenivaskaa, kävin kirjakaupassa kyselemässä unkarin sanakirjoja (uusi painos ilmestyy kuulemma pian) sekä otin selvää yhden ranskan kurssin esitelmän taustamateriaaleista Signumin kirjastolla. Se mun luentoni oli unkarin keskustelukurssi, ja viikko sitten olin valmis itkemään tunnin jälkeen, kun tunsin itseni aivan jälkeenjääneeksi kun en tajunnut varmaan edes kymmenesosaa opettajan puheesta. Nyt Ildiko (unkarilainen harjoittelija joka siis pitää tota kurssia) oli ehkä oivaltanut meidän tason, tai sit olin onnistunut vähän aktivoimaan sanavarastoani, koska pystyin ihan seuraamaan tuntia ja jopa osallistumaan :) Oli siis hyvä fiilis jo tässä vaiheessa, saatika illan lenkin jälkeen.

Hieman taustaa valottaakseni, olin viikko sitten tiistaina kuoron ständillä edustamassa uusille opiskelijoille tarkoitetuilla messuilla, ja meidän vieressä oli rekrytoimassa lisää jäseniä Turun akateemiset suunnistajat, eli Ol-ut, ja jotenkin siinä päädyin niiden kanssa juttusille ja päätin mennä kokeilemaan. Oon ollut vähän yhteisliikuntakammoinen koulun liikuntatuntien jäljiltä, mutta noiden porukka vaikutti sen verran rennolta, että uskaltauduin eilen ekoihin treeneihin - tosin lähinnä sen ansiosta et Ella lähti mukaan! (Olisin varmasti jänistänyt siinä vaiheessa kun seisoin sateessa Assarin katoksessa vähän ennen neljää ja bongasin ohi trikoissa ja maila kädessä juoksevia poikia, jos en olisi sopinut tapaavani Ellaa siinä...) Eilen pelailtiin sählyä (tai sähläiltiin, miten vaan) ja tänään oli vuorossa tunnin lenkki, jota olin kammoksunut jo silloin kun siitä ekan kerran kuulin. Mä kuitenkin juoksin ihan koko matkan, vaiks lopussa vähän rupesi silmissä pimenemään. Todella voittajaolo!

Nyt kuitenkin ärsyttää, kun piti mennä käymään meidän ainejärjestön fuksiaisissa, mutta mulle tehtiin tuplaoharit!!! Ehkä oon nössö, mut Lyniin yksin meneminen olis liian ekstremeä mulle. Ei nyt sillä, että Kääntiksen bileet mitään Vuoden Tapahtumia olis, olis vain juuri nyt ollut fiilistä lähteä... Tietysti mun kannattais käyttää tää ilta hyödykseni, ja esim valmistautua siskoni vierailuun tai tehdä vähän kouluhommia etukäteen valmiiks, mutta kun... Toinen asia, joka hiukan ahdistaa on tosiaan tuo Vilman vierailu. Vaiks itse kutsuinkin sen, oon silti ihan palasina kun oon miettinyt miten repeän viihdyttämään sitä ja hoitamaan kaikki mitä viikonloppuna pitää. Ja oikeastaan, mitä pidemmälle tätä kirjoitan, sitä enemmän musta alkaa tuntua et oon ihan hölmö kun edes murehdin jotain tällaista :) Nyt mulla säästyy rahaa kun en mee baariin, ja huomenna jaksan virkeänä heti aamusta ruveta säätään! Vilmakin on ihan kiltti ja sisäsiisti, eiköhön se välillä osaa olla ilman mun apuakin...

Eli loppujen lopuksi pitäisi kai vaihtaa otsikko? Ärsytti kun aloitin, mut ei enää...

Luksus-arki

Syksyn ekat luennot on takana, ja mä oon sopivasti pienessä huppelissa. Oltiin kuoron kanssa laulamassa pari biisiä kauppakorkeayhdistyksen (taijokuvastaavaihansama) syksyn avajaisissa ja sen jälkeen oli tietenkin kuohuviinitarjoilu, ja sellainen pieni viaton lasillinen tekee kyl tehtävänsä kun edellinen ateria on kuusi tuntia aiemmin nautittu aamupuuro... Muutenkin olotila on huomattavasti vähemmän lannistunut kuin mitä olisin odottanut Yvesin luennon jälkeen. Mä tajusin siellä asioita! Yves vaikutti inhimilliseltä! Ehkä sen taktiikka on olla ihan hirveä ekavuotisille niin jäljelle jää sit vain tosi motivoituneita opiskelijoita...? Mulla ainakin on (vielä tässä vaiheessa) ihan huikeasti motivaatiota tätä syksyä varten, nyt kun päivät pitkästä aikaa on muutakin kuin aivotonta löllymistä yhdessä ja samassa pisteessä kunnes kello antaa luvan nousta ja mennä kotiin jatkamaan samaa velttoilua.

Oon vähän hukassa rutiineista (mikä tää on? ai laukku, ja mitäs tänne sit pitikään laittaa...? ei ainkaan eväitä, koululla kun on sellainen nerokas keksintö kuin ruokala... onks mul jossain tyhjää paperia? aargh). Tavallaan ihan hauskaa, ainakin kun ekalla viikolla on vielä ihan luvallista olla vähän pihalla. Ehkä mä taas jossain vaiheessa saan kiinni siitä rytmistä, et muistan missä välissä on hyvä käydä kaupassa tai tehdä läksyjä tai mennä kaupungille tai syödä tai nukkua... Sitä ennen aion vain vielä muistaessani nauttia siitä luksuksesta että mulla on SÄNKY ja MATTO lattialla ja sen sellaista, mitä ehkä saattaisi pitää itsestäänselvänä.

Nyt aion olla ahkera opiskelija ja ottaa selvää siitä mikä on pierre de Rosette.

Vielä on kesää jäljellä...

...tosin onneksi vain kolme viikkoa, eli tarkemmin sanottuna neljätoista työpäivää! Rakastan elokuuta ehkä eniten kaikista kuukausista, siinä on tietty uuden alun tuntu. Nytkin, vaikkei kesä varsinaisesti olekaan kovin helteinen ollut, aiheuttaa sateenraikas ilma ja elokuulle ominainen, voimakas tuoksu mussa kovin epäluonteenomaisia energianpurkauksia. Oon aina yhtä innoissani uuden lukuvuoden alusta ja lukujärjestyksen suunnittelemisesta, vaikka tänä vuonna ei ehkä olekaan ihan sama fiilis kuin aiemmin, kun joudun vaihtamaan työt opiskeluun aika lailla lennossa. Koko kesän oon sinnitellyt viikko kerrallaan ja odottanut sitä autuasta hetkeä kun saan palata takaisin Turkuun. Nyt kun mietin mitä kaikkea on tapahtunut, alkaa tuntua ettei mun kesäni oikeastaan yhtään hullumpi ollutkaan! (Kumma kun sitä ei ikinä osaa arvostaa silloin tapahtumahetkellä...)

Muutamia mun kesän parhaita asioita/kohokohtia on olleet:

*Työt. Vaikka jatkuvasti valitan kaikesta mikä liittyy aikaisiin aamuherätyksiin ja varsinkin Raumalla asumiseen, en silti olisi varmaan mistään voinut saada parempaa työpaikkaa kuin tämä. Saan puhua kieliä, tehdä ihan oikeita töitä (tällä hetkellä MÄ koulutan mun seuraajaa tuohon hommaan :D) ja joudun jatkuvasti todistamaan itselleni että ihan aikuisten oikeasti osaan ja pärjään. Se tuottaa suurta tyydytystä joka kerta.

*Random-viikonloput. Mm. se kerta kun matkustin Turun kautta Helsinkiin osallistuakseni partiobileisiin Pitäjänmäessä ja käydäkseni Hannan kanssa kahvilla, tai se kun kaksi viikkoa sitten lähdin Kupittaanpuistoon ottamaan aurinkoa joskus ennen puoltapäivää ja lopulta kotiuduin puoli viisi aamulla ja olin siinä välissä ollut baarissa pyyhkeeni kanssa (ja löysin kämppikseni laittamasta ruokaa :SSS)...

*Kotona mähöily. Tätäkin osaa arvostaa, kun ei pariin vuoteen oo saanut sitä harrastaa. Onko parempaa tapaa viettää sunnuntaiaamua kuin löhötä siskon kanssa naapurien vanhassa ylirumassa sohvassa katsomassa Jimin remonttiohjelmia (paremman tarjonnan puutteessa) ja päättää sitten että oikeastaan nyt on aika hyvä hetki leipoa sämpyliä? Myös viime viikonloppu mummulassa oli kaikessa sukulaispaljoudessaan aika nostalginen. Paikalla oli meidän perhe kokonaisuudessaan (isikin on nyt Suomessa vähän aikaa; ens viikol se menee käväisemään Jenkkeihin mut palaa jo lauantaina :P), mummu tietenkin sekä mun setä ja täti ja erittäin pian syntyvät kaksoset! Lauantaina Vilman juhlien ja saunan välissä käytiin "kävelyllä" eli syömässä mustikoita rantatien varresta ja kastamassa varpaat Saimaaseen. Vähän aikaa oli taas kiva olla mummun ja äitin pikku-Anna, jolle laitettiin viikon eväiksi Raumalle täytekakkua, pikkuleipiä ja suklaata (ilmeisesti ne arveli et mun loput työpäivät sujuu jotenkin mukavammin pienoisessa sokerihumalassa...).

*Suomessa olo. En oo moneen moneen vuoteen ollut ihan koko kesää Suomessa, ja oon tavallaan nauttinut kauheasti siitä, ettei tarvi stressata siitä, onko kivaa tai rusketunko. Etelänlomalla molemmat on nimittäin välttämättömiä, mutta jos on koko kesän töissä, niistä tuleekin vain mukavaa ekstraa... (Tavallaan oon aina inhonnut meidän äidin pessimisti-ei-pety-elämänfilosofiaa, mutta kuulin juuri radiosta että tanskalaiset on maailman onnellisin kansa tutkitusti sen takia ettei niillä ole kovin suuria odotuksia minkään suhteen :/)

Ylipäätään oon tänä kesänä osannut iloita paljon pienemmistä asioista, vaikka se niin kliseiseltä kuulostaakin. Tällainen asennoituminen ehkä vähän taistelee mun aikaisempaa kunnianhimoani vastaan - oon alitajuisesti koko ajan halunnut että asiat olisi jotenkin paremmin kuin ne onkaan, tai ainakin ajatellut että mun pitäisi vähintäänkin pyrkiä siihen parempaan. Lukioaikaan se oli yksinkertaista, mulla oli tavoitteena muuttaa omaan kämppään ja päästä opiskelemaan Turkuun. Molemmat toteutui, mutta sen jälkeen on ollut vähän hankalampaa keksiä mitään tarpeeksi konkreettista tavoitetta. Oon keskittänyt tyytymättömyyteni siihen, että mun kämppä ei ole niin kiva kuin se voisi olla tai etten tee jatkuvasti tarpeeksi kivoja, neroja ja ikimuistoisia asioita... Arki on kuitenkin useimmiten aika tasapaksua ja mitäänsanomatonta, mikä saa mut tuntemaan oloni suunnattoman turhautuneeksi ja ajattelemaan että koko elämä valuu ohi ennen kuin huomaankaan ja sitten loppujen lopuksi onko silläkään mitään väliä? Enkö mä ole aika yhdentekevä osa maailmankaikkeutta, ei mun tarvitse ratkaista maailman epäoikeudenmukaisuuksia tai edes viettää häikäisevän, kadehdittavan upeaa elämää tai tehdä aina oikeita, eettisesti ja moraalisesti hyväksyttäviä päätöksiä. Oon todella kyllästynyt siihen, että joka puolelta tulvii erilaisia sääntöjä ja ohjeita siitä miten tehdä elämästä parempaa, elämisenarvoisempaa tai merkityksellisempää. Ei niiden kirjoittajat taatusti tiedä mitään sen parempia vastauksia olemassaolon merkitykseen kuin minäkään, joten miksi mun pitäisi kuunnella niitä...?
Ja koska mulla juuri nyt on sellainen olo, ettei millään oikeastaan ole mitään väliä, mun turhautumiseni loogisesti on hiukan hellittänyt. Voin yhtä hyvin olla katsomatta asioita niin mustavalkoisesti, lakata miettimästä mitä mun PITÄISI tehdä tai miten olla, ja olla vain niin kuin musta itsestäni parhaalta tuntuu. Tällaisen hetkellisen tasapainoisuuden puuskassa oon tänä viikonloppuna repinyt ihan suunnattomasti mielihyvää esimerkiksi siitä, miten kivasti mun uusi Mymmeli-mukini sopii yhteen sekä mun oranssin että turkoosin voileipälautasen kanssa (onko mielihyvä sitten tavoittelemisenarvoista elämässä? oonko kamala materialisti, kun tunnen omistamiseniloa kun mulla on kauniita tavaroita ympärilläni?), tai siitä miten kiva on loikoa kolme tuntia heräämisen jälkeen omassa vuoteessa kahvikupin, aamiaisen ja kämppikseltä "lainatun" hesarin kanssa... Tuntuu siltä, että olen kesän aikana vihdoin oppinut hiukan kuuntelemaan itseäni ja tuntemaan oman jaksamisen rajat paremmin. Vaikka haluaisin jälleen kerran valita kaikki kurssit opinto-oppaasta, tiedän myös että suurin osa menettää hohtonsa ekan luennon jälkeen, eli oikeastaan voin yhtä hyvin tehdä kohtis järkevän lukujärjestyksen, jonka voin kunnialla toteuttaa ja tunkea väliin myös jotain pientä kivaa ja ehdottoman ei-järkevää.
Tiedän kuitenkin myös, että jossain vaiheessa tämä tasapainoisuus väistämättä unohtuu (toivottavasti ei sentään pysyvästi...) ja istun huoneessani parkumassa sitä että on miljoona asiaa mitkä PITÄISI jonkin näkymättömän pakon edessä tehdä, ja sittenkin kun oon siivonnut ja puuhannut ja laittanut kaiken mahdollisimman täydelliseksi, on yksinäinen ja tyytymätön olo. Nyt, kun töiden takia vapaa-aika on kovin selkeästi rajattua, siitä on helpompi nauttia, kun taas opiskelun alkaessa tiedän käyttäväni ison osan ajastani vain hommien tekemisestä stressaamiseen, mikä on ehkä maailman turhinta, mutta oman itsekurini tuntien myös aika väistämätöntä...

Kaikesta huolimatta aion pian alkaa hamstrata kynttilöitä Indiskasta ja odottaa pimeneviä iltoja (vielä yksi asia, jota elokuussa odotan) sekä Turkuun paluuta, ja ennen kaikkea suunnitella mahdollisimman stressitöntä syksyä. (Ja miksi mun mielestä suunnitella ja stressitön tuntuu jotenkin luonnottomilta samassa lauseessa...?)



Ah, tätä paatoksen määrää (luin koko merkinnän läpi). Nyt lähinnä turhauttaa se, etten osaa mahdollisimman tyydyttävällä tavalla kuvata sitä miten välinpitämätön olo mulla on. Yleensä mietin koko ajan ihan paineessa, toiminko, tunnenko tai ajattelenko niin kuin mun kuuluu, mutta nyt on hämmästyttävän helpottunut olo kun tuntuu, ettei mun tarvitse kysyä keneltäkään lupaa voidakseni vain tuntea mielihyvää siitä kaikesta kauniista mitä mun elämässäni on...

Perjantai

Ihan tappavan kuuma. Ja tietenkin sinä päivänä kun olen ensimmäisiä kertoja yksin toimistolla, ja pitäisi saada jotain aikaan. Joka kerta kun laahustan pihan poikki vessaan, kiroan sitä etten ole jossain vilpoisella nurmikolla loikoilemassa hyvän romaanin ja mansikkarasian kanssa... Eilen iltapäivällä, kun olin jo luovuttanut tehokkuuden suhteen ja odotin vain että Sini tulis heittään mut bussipysäkille, Didier (joka vietti koko alkuviikon Pariisissa) pyyhälsi paikan päälle ja arvioi tilanteen noin puolessa sekunnissa: avonainen kirja pöydällä, netti päällä ja puhelin kädessä. Kahvikupin olin jo sentään ehtinyt huuhtoa ja laittaa syrjään. Hetken sain kelata ennen kuin sain ranskankielisestä puhetulvasta mitään tolkkua, mutta sit oivalsin että se haluaa tietää mun arvioini siitä, kuinka suuren osan ajastani täällä käytän ihan itse työntekoon. Ja mikä maailmassa mut sai täysin rehellisesti arvioimaan et ehkä 50%...? (Mikä mut sai kuudennella luokalla möläyttämään bussikuskille et oon kakstoista, kun se halus tietää et saanko oikeasti matkustaa lastenlipulla? Täytin sitä paitsi vasta seuraavalla viikolla :/ Sinne meni sen viikon karkkirahat) No ei kai täs muuten mitään ongelmaa, en mä voi tehdä töitä jos niitä ei ole, mut nyt Didier tietysti keksi et sillä on "un petit boulot" mulle. Joo-o. Aamupäivä meni siihen, ja nyt kun pitäis saada normaalit hommat tehtyä, valun tuolissani reippaana ja ryhdikkäänä kuin fletkumato.

Kesä Suomessa on tietysti hirveän kiva, varsinkin tällä säällä, mutta aivan erityisen kiva olisi jos jaksaisi töiden jälkeen nauttiakin siitä. Eilen olin Kaisan ja sen vanhempien kanssa kesäteatterissa - ensimmäistä kertaa elämässäni! Ihan huippua, täydellinen ilma, merimaisema ja lava maatalon takapihassa pienen rinteen alla :) Muita kesäjuttuja oon tehnyt sen verran että oon käynyt iltatorilla pölhästelemässä ja maauimalassa jäätymässä kymmenenvuotiaiden seassa. Sitten äkkiä tajusin et nyt on jo heinäkuu, kesä on jo täällä eikä vasta tulossa niin kuin koko ajan kuvittelin. Pitää ehtiä viel vaiks mitä... Mut silti kauhean helpottavaa et pian kesä (ja sen myötä myös työt) on puolessa välissä.

Huomenna Helsinki ja fête nationale française.

Joka aamu herään viittä vaille kuusi. Napsautan radion päälle ja Novan uutisten jälkeen vääntäydyn ylös, laitan veden kiehumaan ja pesen hampaat. Teekupillisen, pukeutumisen ja patjalla nautitun aamiaisen jälkeen heittelen tarvitsemani tavarat (eväät, sudokut, avaimet ja kulkulupakortin) reppuun ja rynnistän bussipysäkille - turhaan, koska oon aina vähintään kymmenen minuuttia etuajassa. Ehdin ihailla lähes epätodellisen kauniita ja aurinkoisia kesäaamuja maaseudulla puolen tunnin bussimatkan aikana ennen kuin saavutaan Olkiluotoon.

Betoniasema on vähän syrjässä kaikesta muusta, niin käytössä olevista kahdesta reaktorista kuin rakenteilla olevasta kolmannestakin. Meillä on vain muutama jännittävän näköinen valkoinen säiliö joiden sisältöä voin vain arvailla (paitsi yhden, joka kuulemma sisältää typpeä, ja jos se räjähtää tai vuotaa, pitää pidättää hengitystä ja juosta kirjaimellisesti henkensä edestä...), valtavia betoniautoja, laboratorio sekä parakkikopeista rakennettu pieni toimisto, joista yhdessä huoneessa vietän suurimman osan työpäivästäni. Päivät sujuvat useimmiten rauhallisesti: siirrän tietoja kuiteista ja raporteista koneelle, kopioin, skannaan ja mapitan, välillä me lähdetään Sinin kanssa varsinaisen työmaan toimistolle viemään eteenpäinmeneviä papereita ja noutamaan meille tulevaa postia. Aina ei ole mitään tekemistä, ja pitää vain parhaansa mukaan yrittää viihtyä radiota kuunnellen, juoruillen, lehtiä lukien tai sudokuja tehden. Meidän toimistolla pistäytyy monta kertaa tunnissa joku työmiehistä, naapuritoimiston atk-apu Sylvain (jonka puheesta ei kannata edes ruveta arvailemaan puhuuko se englantia vai ranskaa) tai joku muu apua tarvitseva. Kaikki ovat innoissaan uudesta kesätyöläisestä, tulevat tervehtimään kädestä ja mä hymyilen ja yritän muistella tunnenko tyypin entuudestaan ja mitäköhän kieltä se mahdollisesti puhui...

Työpäivän jälkeen oon aina aivan läpeensä uupunut, en jaksa välittää siitä että ulkona on nätti ilma ja mun kämpässä sisällä on todella karua, autiota (ainoat huonekalut on edelliseltä asukkaalta jääneet kaksi pöytää, asukastoimistolta lainattu patja jolle oon levittänyt makuupussini, sekä kaapista löytynyt pöytäliina ikkunaverhon virkaa tekemässä) ja hämärää, jumitan vain patjallani kuunnellen radiota, lukien lehteä ja syöden. Lopulta saan yleensä kerättyä itseni siinä määrin että pääsen taas liikkeelle ja lähden käymään kaupungilla tai rannalla (lähinnä kalliolla istuskelemassa, en ihan vielä tarkene uimaan) ja illalla pistäydyn vielä asukastoimiston vieressä olevaan yhteistilaan koneella käymään ja telkkaria katsomaan. Huonetta hallitsee itsevaltiaana yksi vanhempi savolainen mies, joka on valitettavan mieltynyt Emmerdaleen ja Kauniisiin ja rohkeisiin, joten yleensä ajoitan oleskeluni niin että näen seitsemän uutiset... Illalla uni maistuu jo yhdeksän tai viimeistään kymmenen aikaan.

Tällä tavoin viikko Raumalla menee aika nopeasti, onneksi. Tykkään työstäni, ja oon sillä tavalla outo, että rutiinit rauhoittaa mua, mutta välillä on silti vähän yksinäinen olo. Olisi kiva, jos olisi joku jonka kanssa voi mennä vetelehtimään Rauman vanhaan kaupunkiin tai istua jätskillä merenrannassa... Onneksi on viikonloput! Jo yhden Turussa vietetyn yön jälkeen oli sellainen olo, kuin en olisi täältä mihinkään lähtenytkään. Ihanaa, kun on omat tutut tavarat ympärillä ja ulos mennessä keksii paljon tekemistä ja melko suurella todennäköisyydellä törmää tuttuihin. Alan vähitellen päästä kesätunnelmiin, enkä malta odottaa sitä että pääsen kotiin käymään Tampereelle! Ehkä sitten koti-ikävä helpottaa vihdoin... Viime viikonloppuna tuntui siltä, etten millään kestä olla yksin koko kesää, tai edes kesäkuuta. Nyt siihen on enää kolme viikkoa ja olen niin onnellinen!

Onnellinen,

onnellinen, onnellinen perhe...

Jostain syystä mulla alkaa tosi usein soida tää biisi päässä kotona ollessani. Eilen illalla isi lähti ukkosmyrskyä uhmaten poikien iltaan ("strippiklubille"...?), eikä ottanut kuuleviin korviinsa mun käskyjä olla kiltisti ja tulla ajoissa kotiin - strippiklubeilta EI kuulemma tulla ajoissa kotiin. Simo vetäytyi jo kahdeksalta omaan huoneeseensa "nukkumaan", enkä yhtään ihmettele. Mä katsoin Idolsia enemmän tai vähemmän hysteerisen Vilman kanssa, joka oli saanut viikkoannoksensa sokeria, kun me käytiin iltapäivällä (ennen sitä ukkosmyrskyä) jätskillä Cold Stonessa (ai miten niin banaanijätski Oreo-keksien kanssa kuulostaa äklöltä? kahvijätski maapähkinävoisuklaalla ainakin oli tosi hyvää...). Äitillä meni hermot Alpoon ja se sitoi ilmapallon narun päänsä ympärille rambo-nauhaksi ja istui niine hyvineen telkkaria tuijottamassa. Alpo sai luonnollisesti ilmapallosta hulluuskohtauksen - ilmapallojen lisäksi se kunnioittaa lähinnä kärpäslätkää ja imuria - ja juostuaan hetken ympäri kämppää kuin järkensä menettäneenä se lösähti sohvalle ja alkoi kapsuttaa naamaansa. Hetken kuluttua se katsoi hyvin hölmistyneenä, että mikäs kapistus tuossa mun naamalla on ja rupesi pureskelemaan omaa jalkaansa. Fiksu koira.

Odotan innolla viikonlopun reissua Charlestoniin...

Siitä lähtien kun Pauliina lähti kotiin viikko sitten, mulla on ollut jokin järjetön Anna Sisäisen Teinisi Näkyä -vaihe meneillään. Vanhemmat on ärsyttäviä, pikkusisarukset on ärsyttäviä ja minä itse kaikkein ärsyttävin. (Onneksi on terapiakoira ja linnunpesä ulko-ovessa, linnunpoikaset on niin hassuja rääpäleitä ettei voi olla hymyilemättä kun kulkee siitä ohi...) Tuntuu että aika täällä valuu ihan hukkaan, että ihan liian pian loma loppuu ja pitää ruveta stressaamaan töistä ja Raumalla asumisesta ja muusta, ja silti samaan aikaan melkein toivoisin että olisin jo Suomessa. Pääsisi pois tästä turhauttavasta ei-minkään tekemisestä ja siitä tunteesta että koko ajan pitää olla kivaa ja ihanaa (eihän lomalla saa olla tylsää...?) tai paniikinomaisesta vielä-pitää-ehtiä-tätä-ja-tuota suunnittelusta, kun tämä ehkä mahdollisesti saattaa olla viimeinen kerta täällä.

Omistuista tajuta, että kaksi vuotta meni näin nopeasti ja että oikeastaan toivoisin että voisin vieläkin palata tänne uudestaan ja uudestaan. Silti, kahdessa paikassa eläminen on todella uuuttavaa, varsinkin kun koko ajan haluaisi olla molemmissa yhtä aikaa... Nyt juuri yritän väkisin pakottaa itseni keskittymään siihen, että tosiaan oon täällä, enkä haikaile vielä kesää Suomessa, kun se kyllä tulee aikanaan, halusin tai en, kun taas tänne ehkä palaan vielä ensi talvena ehkä en. Ylipäätään mua ärsyttää itsessäni se, että koko ajan joko tiedostaen tai tiedostamattani odotan jotain muuta ja uutta. En osaa keskittyä siihen mitä juuri nyt tapahtuu. Vaikka eihän täällä tietysti kauheasti mitään tapahdu (siitä turhautuminen), mutta kai sekin on ihan arvokasta sinällään. Ja onneksi mulla on iso kasa romaaneja ja takapihan patio ja aurongonpaiste.

Tulipas sekava selostus. Tervetuloa mun pääni sisälle!

Matkalle

 Tähän asti en kauheasti ole jännittänyt (paitsi taksin soittamista), mutta nyt mietityttää miten elän seuraavat kymmenen tuntia :/ Siitä seuraavat yli 20 tulee ehkä olemaan vielä hirveämpiä, mutta ainakaan ei tarvitse panikoida sitä, ettei ole kaikkea tarvittavaa mukana. Jos ei ole, ei ole. Passi on joka tapauksessa enkä kauheasti muuta tarvi loppujen lopuksi. Ahh, Amerikka ja kesä ja koti odottaa :)

Mun matkalaukku on hämmentävän tyhjä, vaik se varmaan painaakin ihan kamalasti koska totta kai mulla täytyy olla viidet eri kengät ja neljä romaania mukana (sekä unkarin kirjat, kun sain vielä viimeisen kotitehtävän tänään). Musta tuntuu että mulla oli Norjassakin enemmän tavaraa... Tosin kuoropuku ja erillinen juhlapuku iltajuhlaa varten vie yllättävän paljon tilaa rinkassa. Mietin juuri, että siitä on kaksi viikkoa kun lähdettiin sinne, ja tavallaan ihmettelen mihin kaikki aika menee mutta toisaalta kahden viikon takainen elämä tuntuu kuuluvan ihan eri elämään, ja ainakin eri vuodenaikaan. Silloin oli vielä kevät ja opiskeluja ja rutiineja, sitten tuli Norjan matka joka kului jonkinlaisessa superväsyneessä hysteria-/adrenaliinihiprakassa ja sen jälkeen oon vain yrittänyt kuluttaa aikaa ja hoitaa välttämättömiä askareita. Juuri nyt kaikki alkaa olla hoidossa (tai niin ainakin itselleni väitän), joten enää voin kuluttaa aikaa huomisaamuun asti. Siitä eteenpäin en oo kauheasti suunnitellut. Äiti tosin on, munkin puolesta :)

Kuukauden päästä sitten lähden Raumalle kesäksi, ja oon siitä paljon innostuneempi nyt kun olisin osannut edes odottaa. Ärsyttävää tietenkin, kun ei ole ketään kavereita viikolla lähellä, mutta mulla on myös aika pitkät työpäivät, joten en varmaan muutenkaan ehtisi paljon ketään näkemään muuta kuin viikonloppuisin. Jännittää mukavalla tavalla päästä tutustumaan uuteen kaupunkiin ja aloittaa "tyhjästä". Aion kokeilla kuinka vähällä tavaralla on mahdollista pärjätä :D

Joo, enää 8 tuntia ja 39 minuuttia siihen et taksi tulee.

Kohmeessa

Mietin tänään uimahallin saunassa, miten hassua on kun lämpö tuntuu luksukselta. Tai oikeastaan vielä hassumpaa on ehkä se, ettei se Suomessa edes ole niin kovin hassua. Täällä kylmä ja epämiellyttävä sää on niin normaalia, että jokaista auringonpilkahdusta osaa arvostaa, kun taas esimerkiksi Charlottessa (ja varmasti muissakin yhtä lämpimissä paikoissa) miellyttävä lämpötila ja aurinko on niin itsestäänselvyyksiä, että hiukan harmaa ja sumuinen päivä (=normipäivä Turussa) tarkoittaa huonoa säätä. Isi juuri päivitteli Suomessa käydessään ettei taida enää sopeutua tällaiseen ympärivuotiseen värjöttelyyn. Ihmettelin ensin vähän, mutta pakko myöntää, että sään puolesta eläisin ainakin sata kertaa mieluummin Pohjois-Carolinassa kuin täällä. Paitsi ehkä keskikesällä.

Mun elämäni pienet onnenhetket liittyy tosi usein lämpöön. Siihen kun tulee kylmästä viimasta sisään ja saa taas veren kiertämään jäsenissä. Kuumat, punaiset posket reippaalla kävelylenkillä. Kuuma kahvi tyhjässä vatsassa iltapäivän loputtoman hitaasti matelevalla luennolla. Tai niin kuin tänään, istuttuani paikalleni kohmettuneena liian kovalle säädetyssä ilmastoinnissa (huhtikuussa? Suomessa? taivaan tähden...) unkarin tunnilla, kun pääsin uimahallin saunan lauteille ja löyly sai ihon kipristelemään ja punoittumaan. Ihanaa, melkein kipeää nautintoa. Kuitenkin, miksi pitää elää täällä, missä ihmistä ei ole tarkoitettu elämään? Ollaanhan me kovin sopeutuvainen laji, hieno juttu, mutta jatkuva palelu rupeaa vähitellen korpeamaan... :/

tasan kolme viikkoa, sitten LÄMPIMÄÄN!

IIiiihhh!

Haha, kevättä rinnassa tai jotain :D Voi tietty johtua kahvistakin... Oon ihan pöpinä innosta, kun tajusin et kahden viikon päästä odottaa Norja ja kuorofestarit, ja vaik kuin kivaa!!! Miljoonia (okei, tarkemmin ottaen ehkä tuhansia...) kuorolaisia kaikista pohjoismaista ja Virosta, gaalaillalinen, konsertteja ja esiintyminen kaupungin keskustassa...! Ja Norja <3

Ja koulukin on melkein loppu, kevät on täällä ja tänään meen synttäreille! Livet leker, verkligen.

Ja nyt lopetan vuodatuksen...

tasan neljä viikkoa Amerikkaan!

Olo kuin ameeballa

Huomasin just etten oo päivittänyt journalia kuin ihan pari kertaa koko kevään aikana. Nyt on kuitenkin pakko siirtyä tänne vähäksi aikaa, akuutin päiväkirjakriisin takia. Enoo löytänyt Turusta, Tampereelta enkä RAUMALTA (jep, epätoivoista mut etsin sieltäkin) yhtään potentiaalista ehdokasta uudeksi päiväkirjaksi ja vanhaa on tasan yks sivu jäljellä!

Huomasin myös, etten oo oikeastaan muuta täällä tehnyt kuin valittanut elämäni kurjuutta :S Tiedä sitten mistä se kertoo, koska mun omassa päiväkirjassani on paljon positiivisempiakin merkintöjä, joten en mä kaiketi ihan masé ole. Vaivaa vain epämääräinen levottomuus, joka ei tunnu johtuvan mistään yksittäisestä syystä enkä oikein tiedä mitä sille pitäisi/voisi tehdä. Välillä ihan oikeasti harkitsen etten aamulla nousisi sängystä ylös, tiedänhän jo etukäteen ihan tarkalleen mitä tulee tapahtumaan. Kaikki päivät toistuvat samanlaisina, toistan samat vanhat rutiinit ja kulutan päivät odottaen koko ajan jotain, iltaa, viikonloppua, lomaa, ydinsotaa, ihan mitä vain, kunhan ei tarvitse enää yhtään iltaa istua apaattisena omassa huoneessa ja ODOTTAA. Ulos lähteminen ja ihmisten tapaaminen tuntuu liian vaivalloiselta, eikä samojen baarien, kahviloiden, kauppojen näkeminen enää tunnu miltään. Saatan muistaa jonkin kivan illan jossain tietyssä paikassa ja melkein pelkään mennä uudestaan sinne koska tiedän ettei siellä tällä kertaa mitä todennäköisimmin ole niin kivaa.

Tuntuu että mun elämä on jo pitkään ollut epätoivoista yritystä elää uudelleen kivoja muistoja, eikä se ole oikea tapa elää, mulle ainakaan. Kaipaan vaihtelua, enkä JAKSA tällaista jatkuvaa, turvallisen tasaista harmautta. En edes kovin tarkkaan tiedä MITÄ haluaisin tehdä tai MISSÄ haluaisin olla mieluummin, silti olen vain tyytymätön ja kaipaan pois. Kesä Raumalla ei tuntuisi yhtään pässiltä idealta, vaikka tiedänkin että elokuuhun mennessä ehdin kyllästyä siihenkin ja tuun hulluksi kun en tunne koko kaupungista ketään :)

Kaikista hulluinta on se, että mulla olisi juuri nyt kaikki aika maailmassa, kun opinnot ei vaadi mitään hirveää panostusta, mutta en silti saa itsestäni irti niin paljon että ryhtyisin mihinkään. Vellon vain omassa tarkoituksettomassa olossani ja yritän pysyä järjissäni.

A-pu-a.



43 päivää Amerikkaan

Tyytymättömyyttä

Vielä jokin aika sitten haikailin kunnon talvea, mutta nyt kun se vihdoin saapui, olen melkein pettynyt koska kaipaan jo niin paljon kevättä ja kesää, auringonpaistetta aikaisin aamulla, hyväntuoksuista ilmaa ja niin lämmintä että kolme paitaa päällä ei tarvitse palella. Odotan jo kesälomaa ja kaikkea sitä ihanaa mitä siihen mielessäni liitän, uintireissuja Tesomalle, pyöräretkiä, loikoilua ihan vähän liian kostealla nurmikolla meidän takapihalla, Imatran tukahduttavia keskikesän helteitä (siellä on kesäisin poikkeuksetta kuumempi ja talvisin poikkeuksetta enemmän lunta kuin esim Tampereella, mikä paratiisi!), joutilasta kaupungilla vetelehtimistä kun ei ole kiire mihinkään lämpimään sisälle... Kuitenkin kaikki se on vain mun mielessäni ja tiedän että kun kesä tulee, suurin osa ajasta menee töissä ja sitten siihen samaan, mihin talvellakin, eli kahvilla istumiseen ja noista yllämainituista puhumiseen, missä ei kyllä sinänsä ole mitään vikaa, välillä vain käy vähän turhauttavaksi suunnitella, kun mitään ei lopulta tapahdu :/

Silloin kun asuin vielä kotona, en mitään muuta odottanutkaan kuin sitä että pääsen pois, toiseen kaupunkiin, yksin, ei tarvitse kuunnella kenenkään valitusta ja komentelua tai miettiä että voinko syödä viimeisen banaanin, jos niitä ei ollutkaan tarpeeksi ja kaikki ei ole vielä saaneet. Tai ylipäätään että voin itse päättää mitä haluan juuri tänään syödä, eikä kukaan tule pyörittelemään silmiään jos huvittaa syödä pelkkää tonnikalaa suoraan purkista. Vieläkin tunnen salaista mielihyvää saadessani tyhjentää kokonaisen purkillisen ihan yksin... (Mulla on selkeästi ollut lapsena trauma tonnikalasta, tykkäsin siitä niin paljon, enkä koskaan saanut sitä tarpeekseni :D). Silti nyt on yhä useammin ikävä kotiin. Tai edes johonkin, missä on muita ihmisiä koko ajan ympärillä elämässä omaa arkeaan ja jakamassa sen mun kanssani. Miten oon voinut pitää itsestäänselvänä pikkusiskoa joka on aina valmiina mun pöhköimpiin päähänpistoihini, joka on aina siinä seinän takana (valitettavan usein kuuntelemassa huonoa musiikkia valitettavan kovaa, mutta kuitenkin) ja joka tajuaa puolesta sanasta millä tuulella oon??? Kuka nyt laulaa mun kanssa saunassa ja sekoittaa sen jälkeen ällöttäviä spetsejä kokiksesta ja spritestä? Kuka katsoo mun kanssa yleisurheilua telkkarista? Keneltä mä nyt voin kysyä sunnuntaiaamuna että mitä kivaa/typerää tänään tehtäisiin, leivotaanko muffinsseja vai luetaanko yhdessä hesarin syntyneet ja kastetut -ilmoituksia?

Tietenkin kavereiden kanssa tekee kaikkea kivaa ja erityistä, mutta juuri se siinä on vikana. En halua mitään niin erityistä läheskään aina. En halua joutua suunnittelemaan etukäteen milloin nähdään ja missä, loppujen lopuksi kuitenkin aina samoissa paikoissa aina saman päiväjärjestyksen mukaan. Keskviikkona lounaalle ja Naantaliin kahville, lauantai-iltana baariin ja sunnuntaina pienen pienessä krapulassa leffaan... Suunnitellaan tulevia tapahtumia kahvin äärellä, vaikka välillä tuntuu ettei mikään tule toteutumaan. Ja mä haluaisin vain, että joskus voisin siivota yhdessä jonkun kanssa, koska se on niin paljon kivempaa sillain. Tai että joku innostuisi auttamaan mua iänikuisissa projekteissa kuten reseptivihon tai valokuva-albumin kanssa. Olisi joku jolle sitä albumia näyttää kun se on valmis, ja jonka kanssa kokeilla reseptejä. Joku jonka kanssa juostaan perjantai-iltana hakemaan leffa Makuunista, ihan hetken mielijohteesta, tai mähötetään koko lauantai ihan vain kun ei ole mitään tekemistä...

Ehkä mulla on ihan pikkuisen koti-ikävä. Ja oikeastaan aika paljonkin. Välillä kaipaan kodin rutiineja niin paljon, että melkein alkaa itkettää kun kuljen jonkun valaistun omakotitalon ikkunoiden ohi ja näen sisällä kun ihmiset katsovat uutisia yhdessä. Lauantai-iltaisin haluaisin ihan kamalasti olla kotona menossa saunaan ja sen jälkeen kuistille grillaamaan, niin kuin aina lauantaisin suunnilleen maaliskuulta marraskuulle siitä asti kun muistan.

Tiedän romantisoivani tätäkin, enkä olisi missään nimessä valmis muuttamaan enää pysyvästi takaisin kotiin, mutta en silti tajua aina välillä miten jaksan odottaa kesään asti, kun taas pääsen Kalkkuun...

Vaikeeta olla mää

Huomenna on ystävänpäivä, enkä ole muistanut/aio muistaa yhtään ketään mitenkään erityisesti. Oon ihan tarpeeksi paniikissa siitä, että oon (mukamas) ainakin kuukauden myöhässä töiden haun suhteen ja turhaudun pelkästä ajatuksesta että pitäisi kirjoittaa vielä yksikin hakemus, jota lähettäessä kuitenkin ajattelen, ettei mulla ole edes olemattoman pientä mahdollisuutta saada kyseistä työtä (mikä asenne puolestaan varmasti vähentää mun mahdollisuuksiani...). Eikä mua piristä lainkaan se tosiseikka, että aika moni muu on ihan täsmälleen samassa tilanteessa :/ Mun itsetuntoni rippeetkin karisee heti kun mun pitäisi saada joku vakuutettua siitä, että Juuri Minä olen Oikea Henkilö tähän työhön, ja oon ihan varma että mun hakemuksesta paistaa läpi se, että tiedän valehtelevani. En mä ole mikään iloinen, ulospäinsuuntautunut ja asiakaspalveluhaluinen henkilö, mutta en kai mä voi kirjoittaa hakemukseen että oon ujo, epäsosiaalinen ja melko hitaasti lämpeävä tyyppi, joka inhoaa vieraille ihmisille puhumista. Pitäisi olla oma itsensä, mutta mä en keksi itsestäni mitään sellaista hyvää sanottavaa mikä sopisi hakemukseen laitettavaksi, ja mitä sanoessani en tuntisi huijaavani sekä itseäni että hakemuksen lukijaa... Enkä nyt tarkoita, että erityisemmin vihaan itseäni, yleisesti ottaen oon ihan mielelläni just mä. Mulla on kavereita jotka on ihan vapaaehtoisesti mun seurassa, saan ihmiset nauramaan ja vaik saatankin olla vähän hidas, tutustun kuitenkin koko ajan uusiin neroihin tyyppeihin. Inhoan vain periaatteessa sitä, etten tiedä työnhakutilanteessa miten päin mun pitäisi olla että miellyttäisin toista osapuolta tarpeeksi. Toisten miellyttäminen on koko mun elämäni ajan ollut mun olemassaoloni suurin päämäärä, ja vaivaannun ihan suunnattomasti siitä, jos en tunne jonkin uuden tilanteen käyttäytymissääntöjä. Pitäisi ehkä opetella olemaan välittämättä niin paljon siitä mitä mieltä muut on musta, se on vain niin hirmuisen vaikeeta :/

Juuri tällä hetkellä mua vaivaa myös se, että mun mieliala heittelee ihan kymmenen minuutin välein. Saatan ensin olla ihan innoissani kun törmään suunnilleen parinkymmenen metrin välein yliopistolla kaikkiin ihan random-tyyppeihin (vau, mä tunnen siellä jo aika paljon porukkaa!) ja sitten hetken päästä haluaisin vain päästä kotiin mahdollisimman pian mähöttämään ja olemaan tosi epäsosiaalinen... Saatan angstailla pitkään sitä että mulla on niin kamalasti hommia ja vähän aikaa ja välillä oikeasti tuntuu että kuolen väsymykseen. Ja ihan kohta musta kuitenkin on maailman nerointa, kun on niin kiire ja ihan sama jos en saa töitä, kun tulee Frendit ja mun pitää tehdä kielioppiläksyjä (mähän suorastaan rakastan ruotsin kielioppia! <3) Ja sillä hetkellä mielialanvaihtelutkin on parasta mitä on, koska muutenhan elämä olisi tosi tylsää ja ennalta-arvattavaa, ja niin se olisikin, olisi vain kivaa jos mun hyvä/paha tuuleni kävisi edes jotenkin järkeen ja sille olisi jokin oikea syy! Tuntuu ihan kauhealta kun välillä haluan vain tiuskia ja karjua kaikille läheisille ihmisille ilman mitään varsinaista syytä, ja hetken päästä en edes muista sellaista ja siinä vaiheessa on vähän ikävää jos on juuri sanonut jotain pahasti. Ihan kesken keskustelun saatan muistaa jonkin hoitamattoman asian, joka alkaa ahdistaa niin pahasti etten pysty enää keskittymään mihinkään mitä toinen sanoo ja oon varmaan todella rasittava. Alan vähitellen aavistaa miltä tuntuu olla maanis-depressiiivinen :| Yhtä aikaa haluaisin että elämä olisi ihan vähän yksinkertaisempaa ja selkeämpää ja samalla kuitenkin pelkään että se ei silloin olisi läheskään niin hauskaa. Voin kyllä kestää ajoittaisen ahdistuksen, stressin, sattumanvaraiset kiukunpuuskat ja kaiken muun ikävän, kun sitten välillä kuitenkin saatan innostua jostain pienestä jutusta ihan suunnattomasti.

Hyvää mieltä

Kummallisen hyvä mieli siihen nähden että enoo kolmeen yöhön saanut nukkua tarpeeksi ja että ulkona sataa jotain nuppineulamaisen terävää ja yhtä aikaa märkää ja tuulee niin että liikennemerkit melkein kaatuu... Ehkä se johtuu siitä, että tällä viikolla on ollut pitkästä aikaa koko ajan tosi ihanan kiireistä, tuntuu taas että on jotain mielekästä tekemistä ja kiire ei ole painostavaa vaan virkistävää. Ehkä säännöllinen viikkorytmi ja se, että herää samaan aikaan kuin muut kuolevaiset ja raahautuu aamun pimeässä suorittamaan velvollisuuksiaan tuntuu pitkästä aikaa piristävältä vaihtelulta. Ehkä oon taas myös oppinut toimimaan spontaanimmin ja tekemään sitä mikä tuntuu hyvältä tuntematta koko ajan niin hirveää syyllisyyttä, kun tiedän että saan ne muutkin jutut kuitenkin hoidettua.

Juuri tänään hyvä mieli voisi johtua siitä, että pieni univaje oikeuttaa olemaan väsynyt ja nukkumaan tunnin päiväunet. Ja ruotsin tunnin välkällä juodusta liian vahvasta luomukahvista, joka teki kummallisen lämpimän olon, sekä se että sen neljän tunnin aikana kun ruotsin kielioppia päähäni pänttäsin, ehti maahan tulla paljon märkää valkoista. Kotimatkalla hassu turkulaissetä pysäytti mut, ja kaivoin kuulokkeet korvista kuullakseni mitä sillä oli sydämellään. "Säähä näytät ihan mörrimöykyltä, lait ny hyvä ihminen pipo päähä!" Ja virnuili iloisesti. Sitten se tajusi, ettei ollut ehkä ihan kaikkien kriteerien mukaan kohtelias ja lisäsi "Ei maar, kaikkee hyvää sulle!". Mua nauratti koko loppumatkan ja kotona totesin et oikeassa se oli, tukka oli ihan märkä ja takussa (nyt mulla on komee surffaritukka, kun nukuin päiväunet ja tukka kuivui sillä aikaa :D). Tuli aamulla niin sukkela lähtö, et pipokin jäi johkin lattialle lojumaan...

Huomenna tähän aikaan oon lentokentällä. En halua tulla Suomeen, en en EN! En halua että on pimeää ja kylmää ja märkää seuraavat kolme kuukautta ennen kuin on tietoakaan keväästä ilmassa (niin kuin täällä tänään), en halua mennä kouluun ja ruveta itse taas pitämään huolta itsestäni. Haluan jäädä tänne auringonpaisteeseen ja ensi viikoksi luvattuun kahdenkymmenen asteen lämpöön, juomaan äitin kanssa Starbucksista haettuja iltapäiväcappuccinoja ja katsomaan tyhmiä aivottomia telkkariohjelmia, ilman huolta huomisesta...

Tosin en ehkä tätäkään jaksaisi koko ajan, että sosiaalinen elämä rajoittuu omaan perheeseen ja niihin harvoihin mukaviin muihin suomalaisiin. Ikinä ei ole missään hyvä :/

Tarvitsen syitä elää.