Byrokratia-ahdistusta ja kesätyöahdistusta. Ja vähän auringonpaistettakin!

Piti ihan kaivaa kalenteri esiin, kun rupesin miettimään, mitä kaikkea olen tehnyt viime merkinnän jälkeen. Vaikka olisin sen oikeastaan osannut sanoa muutenkin. Oon kirjoittanut työhakemuksia työhakemuksia työhakemuksia, lukenut pariin välitenttiin ja lasketellut. Ja kaiken liikenevän ajan viettänyt ulkona lämpimässä auringonpaisteessa <3 Tiistain patonkilounasta on jo pariin otteeseen vietetty ulkona Stendhalin edessä, koska lämpötilat muistuttavat enemmänkin suomalaista heinä- kuin maaliskuuta. Ihmisten pukeutuminen on kuitenkin yhtä kirjavaa kuin syksyllä: osa painelee jo sortseissa ja flipflopeissa (tosin nämä ovat kyllä lähes poikkeuksetta joko jenkkejä tai englantilaisia) ja toisten mielestä on edelleen ihan normaalia kääriytyä villakangastakkiin ja kaulahuiviin…

Viime viikon keskiviikkona pääsin taas palloilemaan ranskalaisen byrokratian sokkeloissa, kun lähdin selvittämään missä mun asumistuki viipyy. Tammikuun lopussa sain Caf:ilta (kyseistä tukea maksavalta taholta) kirjeen, jossa ilmoitettiin, että loka-joulukuun asumistuki maksetaan Berlioziin helmikuussa. Muuten hyvä, paitsi etten enää asunut tässä vaiheessa Berliozissa… Kysyin asuntolan toimistolta neuvoa ja (sanoisinko erittäin palveluhenkinen) täti komensi mut Caf:in toimistoon peräämään rahojani – kunhan Berliozista vain ekaksi on palautettu rahat Caf:ille.

Nyt vihdoin muistin sitten tämän ja arvelin että reilussa kuukaudessa rahat olisivat ehkä voineet jo selvitä oikeaan osoitteeseen. Heti toimiston vastaanotossa multa tentattiin uutta osoitetta ja moitittiin kun en ollut ilmoittanut muutostani. Pyytelin kovasti anteeksi ja loruilin jotain väliaikaisesta asumisjärjestelystä ja ties mistä, ja lopulta pääsin varsinaisen virkailijan luokse. Kuulemma rahat eivät ole vielä tulleet perille, ja mut ohjeistettiin palaamaan Berlioziin, josta mulle varmasti maksettaisiin tuki. Seuraavana iltapäivänä marssin siis jälleen kerran Berliozin toimistoon, jossa sama herttainen täti mulkoili mua vihaisesti ja näytti koneelta että kyllä ne rahat on maksettu, mutta ”Caf:illa nyt on tällainen kahden kuukauden viive tiliasioissa..”. Toukokuun alussa voin ehkä mahdollisesti hyvässä tapauksessa saada rahani ulos Caf:ilta. Kyseessähän ei ole kuin suurin piirtein mun yhden kuukauden tulojen suuruinen summa…

Keskiviikkona olin ajatellut mennä tuen saamisen kunniaksi shoppailemaan vähän kesäisempiä vaatteita, mutta lopulta vaikken rahoja saanutkaan shoppailin silti :D Kaikki oli ihanan värikästä talven jälkeen, kun vaatekaupoista löytyi lähes yksinomaan mustia, harmaita ja tummansinisiä vaatteita… Olen tuntenut itseni käveleväksi huutomerkiksi vaaleiden hiusten ja värikkäiden vaatteiden kanssa. (Värikäs tarkoittaa siis tässä tapauksessa esim. yhdistelmää sininen-valkoinen-ruskea)

Perjantaina laskettelin – varmaankin viimeisiä kertoja tänä talvena. Lumi valui meitä vastaan purona alas vuorenrinnettä, ja kun lämmintä oli siellä ylhäälläkin varmaan viitisentoista astetta ja aurinko paahtoi kirkkaalta taivaalta, yksi jos toinenkin vähensi iltapäivän mittaan vaatetta. Näin pari tyyppiä t-paidassakin… Illalla väsyneistä jaloista huolimatta lähdin kaupunkiin, koska olin menossa Kaisan, Lizin ja Mikeyn kanssa pelaamaan lautapelejä pelikahvilaan. Päädyttiin valitsemaan rautatiepeli, joka mulla on kotonakin ja jossa oon yleensä tosi hyvä. Tosin mulla on Amerikka-versio kun taas tämä oli Eurooppa, johon oli keksitty kaikkia ylimääräisiä pikkukikkoja, ja olin lähellä rökäletappiota, nyyh… (Ei sillä etteikö voittaminen olisi täysin toisarvoista mutta SILTI!) Kahvila oli oikein hauska, ja peleihin sai ohjeistuksen hepulta joka kuulemma osaa kaikkien kahvilan 150 lautapelin säännöt ulkoa. Ihan jännä toimenkuva.

Itsellä on vähän tämä tuleva toimenkuva hukassa vielä. Olen kirjoittanut pelkästään tämän viikon aikana varmaan kymmenisen työhakemusta, ja epätoivo kasvaa kasvamistaan. Haluaisin jäädä tänne, varsinkin kun en oikein Suomestakaan löydä mitään järkeviä työtarjouksia (Olkiluodosta myydään ei-oota :(((), joten sen lisäksi että yritän löytää työtarjouksia, lähettelen hakemuksia randomilla vähän joka paikkaan. Yllättäen työhakemusten kirjoittaminen ranskaksi tuntuu paljon helpommalta kuin suomeksi – mulla ei ole yhtään niin tyhmä olo kehuessani itseäni ja taitojani ranskaksi… Lisäksi français professionnel –kurssista on ollut hyötyä, mutta ei mulla silti ole yhtään vakuuttunut olo siitä että löytäisin jonkin järjellisen työn. Pelkällä opintotuella kituuttaminen ei oikein innostaisi ensi vuoden tulevaisuudenkuvana :|

Maaseutumatkailua

Näin neljän päivän kokemuksen perusteella Gray vaikutti ihan asuttavalta paikalta. Ei nyt sillä että oikeasti haluaisin asua siellä, traktorien ja peltojen keskellä, varsinkin kun auringonpaisteesta huolimatta oli ihan helvetillisen kylmä. (Tosin Grenoblessakin on jälleen hienoinen lumipeite, eli ei mene hyvin täälläkään, myäääh…) Kaupunki on ainoa vähän isompi keskittymä koko alueella – huimat 10 000 asukasta – joten siellä oli kuitenkin monia sellaisia palveluita joita ei esimerkiksi vastaavan kokoisessa Moiransissa (Maximen kotikylä tässä Grenoblen kupeessa) todellakaan ole. Kaksisalinen elokuvateatteri, kauppoja Monoprix’ta lähtien, ravintoloita ja museo. Ja Maximen kämpän naapurissa on sekä patisserie että boulangerie, ah onnea!

Ihmiset tosin on vähän outoja. Ne tuntuivat aistivan että ei olla kulmilta, tai sitten kaikki oikeasti tuntevat toisensa tuolla tai sitten meidän ulkopuolisuus paistoi siitä ettei lähdetty ulos verkkareissa ja flanellipusakoissa, mene ja tiedä. Joka tapauksessa meitä TUIJOTETTIIN joka paikassa mihin mentiin. Perjantaina, kun oltiin vietetty iltapäivä Dijoniin tutustuen ja päätettiin palata Grayhen syömään, koska ihan vielä kahdeksan maissa ei nälkä kurninut vatsassa, ei uskallettu mennä sisään ensimmäiseen löytämäämme ravintolaan, koska ikkunaan ilmestyi niin monta tuijottavaa silmäparia jo ennen kuin ehdittiin nousta autosta ulos…

Ravintolan etsiminen oli muutenkin mielenkiintoinen projekti. Löydettiin siis useampikin paikka jossa olisi ollut kiva syödä, mutta suurin osa oli kiinni (erittäin normaalia perjantai-iltana) ja yhdessä, johon ehdittiin jo sisään, keittiö oli mennyt kiinni. Tämä siis ennen puolta kymmentä. Onneksi lopulta jokirannasta löytyi kiva kalaravintola, jossa söin ehkä elämäni herkullisimman lohisalaatin!

Lauantaina sain koko vaihtoaikani ensimmäisen aidon ranskalaisen aamiaisen, kun Maxime kipaisi naapuriin boulangerieen ostamaan croissanteja! Kampuksella ei ole yhtään boulangerieta, ja keskimäärin reilun kilometrin edestakainen patikointi ei suuresti innosta ennen aamiaista, joten tähän mennessä olen tyytynyt leipään tai mysliin…

Illalla meidät oli kutsuttu Maximen työkaverin perheen luo aperolle. Vierailusta muodostui hiukan synkkä, koska kyseisen PH:n (ei tietoa mistä tämä lyhenne tulee… Pierre-Hugues? :D) vaimolla on jokin mystinen hermosairaus aivoissa, ja hän oli aika väsynyt ja muutenkin tunnelma talossa oli aika kireä. PH paljastui kuitenkin Nightwish-faniksi, ja vaimon ja lasten vetäydyttyä yöpuulle me kolme vietettiin iltaa suomalaisen musiikin parissa.

Maxime oli ottanut maanantain vapaaksi töistä, joten meillä oli aikaa tutustua Grayn ja Dijonin lisäksi alueen muihinkin isoihin kaupunkeihin. Maanantaina oli jälleen aurinkoista ja oikein idyllisen näköistä – mutta hirveä tuuli yhdistettynä nollaa lähentelevään lämpötilaan eivät innostaneet ulkoiluun. Besançon oli ihan jees, syötiin herkullinen kolmen ruokalajin lounas ja vierailtiin kaupungin linnoituksessa jossa on nykyään museoita ja eläintarha, kun taas Dolessa kävi niin hirveä tuuli ettei viitsitty paljon kierrellä (sitä paitsi siellä oli kaikki museot kiinni maanantaina). Kivointa päivässä oli silti maalaismaisemien tuijottaminen auton ikkunasta. Loputtomina leviävien peltojen keskellä oli siellä täällä pieniä kyliä, jotka voisivat olla suoraan jostain maalaismatkailuesitteestä. Tällä alueella on kuulemma paljon turisteja kesällä, ja jo nyt nähtiin yksi rosbif-asuntovaunu köröttelemässä kylätiellä.

Nyt yritän vain keksiä milloin ehtisin uudestaan vierailulle, koska haluan ehdottomasti päästä ainakin veneretkelle Saone-joelle ja melomaan ja metsäretkelle ja ja ja… Seuraavana viikonloppuna samoin kuin kolmen viikon päästä mulla on partio (lintsasin jo tänä viikonloppuna), kahden viikon mun täti on pistäytymässä Grenoblessa ja kuukauden päästä on jo pääsiäinen ja armas sisareni saapuu tänne lomailemaan. (Vaihtari)elämän suuria vaikeuksia!

Lomaväsymystä ilmassa?

Eilen illalla kirjoiteltua:

Reissun jälkeen olin kovasti väsynyt, varsinkin kun kouluhommat painoivat päälle ja maanantaina oli tulossa opiskelukaveri vierailulle Rennesistä. Saatoin ehkä olla tarpeettomankin pahantuulinen viikonloppuna, kun Maxime saapui Dijonista… Mua ei vain kerta kaikkiaan huvittanut mennä jälleen yhteen illanviettoon sen kavereiden kanssa, missä olen lähinnä maskotti. Ai sä olet suomalainen, onpas jännää… Ja sitten siirrytään muihin aiheisiin, jotka kiinnostavat kaikkia paljon enemmän. Paitsi mua. On osittain mun omakin vika, etten pääse keskusteluihin kiinni, koska oon edelleen liian kiinni suomalaisessa keskustelukulttuurissa, jossa keskeyttäminen on lähinnä epäkohteliasta, mutta suurin ongelma on se miten paljon ponnisteluja multa vaatii ylipäätään seurata keskustelua, joka käydään valon nopeudella ja kovassa metelissä. Aina en vain jaksa. Ajatus lähtee harhailemaan ja tuijotan kaukaisuuteen, eikä kukaan kiinnitä asiaan mitään huomiota.

Selvisin kuitenkin kunnialla lauantai-illasta, ja vapaan maanantain aikana sain sen verran koottua itseäni, että iltapäivällä olin valmis vastaanottamaan Elinan. Viikosta tuli oikein hauska, vaikka mulla ja Kaisalla olikin paljon koulutöitä (en tajua mikä kaikkia opettajia vaivaa, ne villiintyivät täysin kotitehtävien kanssa lomaa edeltävällä viikolla…). Onneksi meidän lukujärjestykset on sillain päinvastaiset, että Kaisa vietti Elinan kanssa tiistain ja mä keskiviikon ja illat vietettiin yhdessä. Tiistaina oli vuorossa kreppejä ja siideriä – mä löysin sisäisen krepinpaistajani ja onnistuin jopa ekaa kertaa elämässäni heittämään krepin, ja vielä ottamaan sen kiinni pannulle – ja keskiviikkona mentiin illalla leffaan, jossa saatiin taas uusia jännittäviä kokemuksia.

Kyseessä oli Lovely Bones, josta ihan katumainoksen perusteella oletin ihanaa ja söpöä rakkaustarinaa, mutta joka olikin aika kammottava (ihan hyvällä tavalla) ja yli-jännittävä niin myöhäiseen ajankohtaan nähden :D Kaikista pelottavimmassa kohdassa saliin räpsähtivät kuitenkin valot päälle, ja valkokangas pimeni. Viitisen minuuttia maltettiin istua ihmettelemässä mitä mahtaa tapahtua, kunnes joku eturivin mies lähti kysymään. Palohälytys! Sanoisinko ettei kovin tehokas, mutta onneksi missään ei oikeasti palanut, joten kun oltiin ehditty aulaan asti, meidät hätistettiin takaisin saliin ja näytös jatkui… Näin täällä :D

Torstai-iltana vietettiin viimeistä iltaa yhdessä, koska perjantaiaamuna aikaisin Kaisa ja Elina olivat lähdössä kahden päivän Geneven ja Lausannen vierailulle. Mä varasin meille pöydän maatilaksi sisustetusta ravintolasta, josta sai paikallisia herkkuja, ja mä ja Elina jaettiin juustofondue. Tämän jälkeen olo oli niin turpea, etten vielä seuraavanakaan päivänä saanut oikein mitään alas. Maximesta tämä oli hirveän vitsikästä – se itse vetäisi ihan ongelmitta kokonaisen pitsan kun mä taistelin lämmin kuppi –keittoni kanssa (kiitos äiti…). Perjantai-illan ohjelmassa oli myös ison luokan penkkiurheilua, kun telkkarista tuli ensin rugbya, Ranska vastaan Wales, ja yöllä alkoi Suomi-USA-kiekkomatsi. Tästä jälkimmäisestä nähtiin (onneksi!) vain ekat kaksi minuuttia, jotka kuitenkin riittivät jo kertomaan miten loppu sujuisi…

Lauantaiaamuna herätys oli seitsemältä (…), ja suuntana Grenoblea lähinnä oleva laskettelukeskus, Chamrousse! Me otettiin puolen päivän liput, mikä olikin fiksu veto, sillä aurinkoisena valjennut päivä pilvistyi pian ja tuuli alkoi puhaltaa kunnon myrskylukemissa, erityisesti huipulla, missä oli vaikea päästä liikkumaan edes alamäkeen vastatuulessa. Tämän takia osa isoista hisseistä suljettiin, ja kun lomaviikonloppuna keskus oli TÄYNNÄ porukkaa, jonot olivat sen mukaiset. Yhden maissa luovutettiin ja lähdettiin syömään. Olin kuitenkin tyytyväinen päivän saldoon – suoriuduin kunnialla useammastakin mustasta rinteestä ;)

Lauantaina oli jälleen vuorossa yhdet juhlat Maximen kavereiden kanssa. Kyseessä oli sen parhaiden kavereiden Julien ja Sebastienin yhteissynttärit, joten arvattavasti tärkeä tapahtuma Maximelle. Mä en ollut niin hirveän innostunut – ja onnistuin kai näyttämään sen liian selkeästi, vaikka yritinkin kaivaa iloista edustus-Annaa esiin. Ei vain oikein lähtenyt, en onnistunut alkuillasta motivoimaan itseäni juttelemaan spontaanisti ihmisten kanssa, ja sulkeuduin vain entisestään itseeni, kun kukaan ei kiinnittänyt muhun mitään huomiota. Juhlissa vieraiden ihmisten kanssa sosialisoituminen käy ihan työstä, enkä ollut tällä kertaa yhtään valmistautunut. Illan mittaan kävin sitten Maximen kanssa erittäin kiihkeitä keskusteluja sellaisista kulttuurieroista kuin esimerkiksi miten hyväksyttävää on antaa ymmärtää olevansa huonolla tuulella… Olin vähän järkyttynyt kun Maxime huomautti että hän ei ikinä sanoisi mulle, jos olisi pahalla tuulella, sellainen ei vain käy laatuun. (En sinänsä itsekään pidä murjottamista minkäänlaisena kommunikointikeinona, aina en vain voi itselleni mitään. Omaksi puolustuksekseni mun on kuitenkin huomautettava, että yleensä ryhdistäydyn melko nopeasti…) Mutta siis, etten voisi sanoa mikä on vialla??? Tai mä kaiketi voin koska mulle ei ole mikään tabu olla välillä huonolla tuulella, mutta Maxime ei. Mistä hitosta mä sitten tiedän milloin ça va on oikeasti ça va, eikä se sano sitä vain tavan vuoksi…?!

Loppuillan yritin olla vähän sosiaalisempi, ja simsalabim, ihmiset puhuivat mulle kun mä puhuin niille ja mulla oli huomattavasti kivempaa. Jo ihan sen takia että tunsin itseni paremmaksi ihmiseksi. Ilta (tai no pikemminkin aamu) päättyi vierailuun Sebastienin vanhempien maatilalle (juhlat olivat siis vuorilla Sebin vanhempien vielä osittain rakenteilla olevassa talossa maatilan vieressä). Sain jälleen tuntea itseni tosi-kaupunkilaiseksi talloessani punaisissa ballerinoissani savisessa pellossa ja säikkyessäni lehmien mölähdyksiä. Niillä on tosi kova ääni! Jouduin vakuuttamaan että kyllä mä olen sentään nähnyt lehmiä ihan livenä ennenkin. Joskus ehkä jopa koskenut niihin…? Kuuden maissa palattiin Maximen vanhempien luo nukkumaan, ja noustiin vasta joskus kahden jälkeen suoraan lounaalle.

Tällaisen viikonlopun jälkeen soin itselleni koko maanantain ihan vain lomailuun ja toipumiseen – mutta tänään jo olen ehtinyt tylsistyä ja miettiä miksei mulla enää ole muuta sosiaalista elämää kuin Maxime ja sen kaverit… Mikä nyt ei varsinaisesti pidä paikkaansa, mutta tällainen olo vain tuli kun tajusin etten ole nähnyt omia kavereitani loman jälkeen ollenkaan. Tämäkin viikko alkaa olla melkein pulkassa, kun torstaina lähden suoraan luentojen jälkeen Dijoniin. Tai en edes Dijoniin, Maximen työpaikka on onneton peräkylä jossain Bourgognen ja Franche-Comtén rajalla (Ranskan maantietoa vielä mua vähemmän tunteville tiedoksi että Franche-Comté on kaikista vihoviimeisin alue tässä maassa: siellä on aina – siis todellakin AINA – huono sää, pelkkää maaseutua ja Ranskan köyhimmät ihmiset. Tämä siis Maximen kertomusten ja televisosta näkemäni perusteella, ensi viikolla voin raportoida ihan omista kokemuksistani). Nyt se on onneksi löytänyt kämpän Gréstä, joka on alueen ainoa vähän isompi kaupunki. Ainakin 10 000 asukasta, hurraa!

Loma Espanjassa, osa 3 (kuvien kera)

Ekaksi loman alkupään kuvia!

Maisemia junan ikkunasta



Team Grenoble Barcelonan katolla (ja oikeasti aika hienoa, että käytin kymmenen asteen lämmössä samaa takkia ja kaulahuivia kuin joululomalla Suomessa...)



Lempipaikkani koko kaupungissa, Parc Güell



Rannalla



Random-mammutti kaupunginpuistossa

Viimeisinä päivinä Barcelonassa nähtävyyksien kiertäminen alkoi käydä työstä. Sagrada Familia oli iso pettymys – kalliit liput eikä oikeastaan sen kummempaa nähtävää kuin rakennustelineitä ja kaavapiirustuksia – ja muutaman päivän maratonkävelyiden jälkeen tennarit alkoivat hiertää pahasti. Ratkaisu ongelmaan oli onneksi lähellä, ja tiistaina ja keskiviikkona syvennyttiinkin pitkien ja perusteellisten lounaiden lisäksi Barcelonan shoppailumahdollisuuksiin. Tarjontaa olisi riittänyt vaikka toista viikon lomaa varten, ja mikä parasta Espanjassa oli edelleen rebaixos! Ostin kengät, pari puseroa ja neuletunikan ihanasta värikkäästä Desigual-kaupasta, johon rakastuttiin Mikeyn kanssa kumpikin…

Amerikkalaisten lähdettyä hostelliin kirjautui sisään kaksi australialaista reppureissaajaa, Maddie ja Margot. Tiistaina illalla Alessia paritti meidät syömään yhdessä (mulla ja Mikeylla oli missiona päästä syömään tapaksia), ja joukkoon liittyi lisäksi kiinalais-britti liikemies Jimmy ja hostellissa viimeistä iltaa viettävät kolme puolalaista. Kun me saavuttiin Alessian neuvomaan paikkaan, sieltä löytyi pieni ravintola, jossa jono ulottui ovelle asti. Mua vähän epäilytti tunkea sisään koko kahdeksan hengen joukon voimin, mutta YLLÄTYS: Alessia oli myös varannut meille pöydän ja me päästiin jonon ohi yläkertaan yksityiseen huoneeseen. Todella VIP-olo! Me tilattiin viiniä koko joukkiolle, ja Jimmy ilmoitti tarjoilijalle että haluaisimme tapaksia. Me odotettiin ruokalistoja, mutta pöytään saapuikin kymmenisen lautasellista ruokaa – ja miten hyvää ruokaa… Vieläkin kuola valuu kun ajattelen sitä ;) Puolilta öin korkattiin cava-pullo ja skoolattiin Margot’n 24. syntymäpäivälle. Ilta päättyi joskus yhden jälkeen valtavaan kakkulautaseen, ja kahden aikaan kömmittiin vuoteisiimme hostellilla. Viva España!

Koko porukka kuvassa! Mun vasemmalla puolella Margot ja oikealla Maddie.

Keskiviikkona, eli virallisena syntymäpäivänä, juhlatunnelma valtasi koko hostellin. Mirko kokkasi kanaa omalla italialaisella reseptillään koko jengille, johon vanhan porukan lisäksi oli liittynyt bulgarialainen Ivana (joka oli itse asiassa muuttamassa Barcelonaan ja asui hostellissa vain etsiäkseen asunnon), australialaiset Amy ja Patrick (jotka viettävät kevään Hollannissa opiskelijavaihdossa) sekä kaksi RUOTSALAISTA, joista toinen oli lisäksi joku entinen poppistara. Valitettavasti meni ihan kokonaan ohi mikä tyypin nimi on ja varsinkin se kohta illasta kun osa porukasta on katsonut joutubesta sen videoklippejä, joten ei mitään käryä minkä sortin julkkiksen kanssa olen juhlinut. Mutta oli kivaa puhua ruotsia – vaikka kyky sitten katosikin johonkin kun melutaso ja veren alkoholipitoisuus kohosivat…

Ja toinen ryhmäposetus, hostellin keittiöstä. Etualalla respatäti Beth sekä kyseinen poppistara. Ei kukaan tunnistais?

Illallisen jälkeen hostellin uusi reseptionisti, newyorkilainen Beth, neuvoi meidät lähimpään kivaan baariin (yritettiin ensin epätoivoisesti etsiä netin avulla, mutta ilmeisesti Espanjassa keskiviikko ei ole iso juhlailta, koska melkein kaikki paikat oli kiinni). Musiikki oli letkeää ja tanssittavaa, ja mikä parasta soitettiin livenä, joten ilta oli oikein onnistunut! Sinä yönä nukuin ehkä… neljä tuntia. Aamulla piti lähteä junalle jo kahdeksan aikaan, ja hyvästit Barcelonalle ja hostellille olivat haikeat – erityisesti kun päivä valkeni ensimmäistä kertaa koko loman aikana täysin pilvettömänä ja jo kahdeksalta ilma oli selkeästi lämmin. :(