Lomaväsymystä ilmassa?

Eilen illalla kirjoiteltua:

Reissun jälkeen olin kovasti väsynyt, varsinkin kun kouluhommat painoivat päälle ja maanantaina oli tulossa opiskelukaveri vierailulle Rennesistä. Saatoin ehkä olla tarpeettomankin pahantuulinen viikonloppuna, kun Maxime saapui Dijonista… Mua ei vain kerta kaikkiaan huvittanut mennä jälleen yhteen illanviettoon sen kavereiden kanssa, missä olen lähinnä maskotti. Ai sä olet suomalainen, onpas jännää… Ja sitten siirrytään muihin aiheisiin, jotka kiinnostavat kaikkia paljon enemmän. Paitsi mua. On osittain mun omakin vika, etten pääse keskusteluihin kiinni, koska oon edelleen liian kiinni suomalaisessa keskustelukulttuurissa, jossa keskeyttäminen on lähinnä epäkohteliasta, mutta suurin ongelma on se miten paljon ponnisteluja multa vaatii ylipäätään seurata keskustelua, joka käydään valon nopeudella ja kovassa metelissä. Aina en vain jaksa. Ajatus lähtee harhailemaan ja tuijotan kaukaisuuteen, eikä kukaan kiinnitä asiaan mitään huomiota.

Selvisin kuitenkin kunnialla lauantai-illasta, ja vapaan maanantain aikana sain sen verran koottua itseäni, että iltapäivällä olin valmis vastaanottamaan Elinan. Viikosta tuli oikein hauska, vaikka mulla ja Kaisalla olikin paljon koulutöitä (en tajua mikä kaikkia opettajia vaivaa, ne villiintyivät täysin kotitehtävien kanssa lomaa edeltävällä viikolla…). Onneksi meidän lukujärjestykset on sillain päinvastaiset, että Kaisa vietti Elinan kanssa tiistain ja mä keskiviikon ja illat vietettiin yhdessä. Tiistaina oli vuorossa kreppejä ja siideriä – mä löysin sisäisen krepinpaistajani ja onnistuin jopa ekaa kertaa elämässäni heittämään krepin, ja vielä ottamaan sen kiinni pannulle – ja keskiviikkona mentiin illalla leffaan, jossa saatiin taas uusia jännittäviä kokemuksia.

Kyseessä oli Lovely Bones, josta ihan katumainoksen perusteella oletin ihanaa ja söpöä rakkaustarinaa, mutta joka olikin aika kammottava (ihan hyvällä tavalla) ja yli-jännittävä niin myöhäiseen ajankohtaan nähden :D Kaikista pelottavimmassa kohdassa saliin räpsähtivät kuitenkin valot päälle, ja valkokangas pimeni. Viitisen minuuttia maltettiin istua ihmettelemässä mitä mahtaa tapahtua, kunnes joku eturivin mies lähti kysymään. Palohälytys! Sanoisinko ettei kovin tehokas, mutta onneksi missään ei oikeasti palanut, joten kun oltiin ehditty aulaan asti, meidät hätistettiin takaisin saliin ja näytös jatkui… Näin täällä :D

Torstai-iltana vietettiin viimeistä iltaa yhdessä, koska perjantaiaamuna aikaisin Kaisa ja Elina olivat lähdössä kahden päivän Geneven ja Lausannen vierailulle. Mä varasin meille pöydän maatilaksi sisustetusta ravintolasta, josta sai paikallisia herkkuja, ja mä ja Elina jaettiin juustofondue. Tämän jälkeen olo oli niin turpea, etten vielä seuraavanakaan päivänä saanut oikein mitään alas. Maximesta tämä oli hirveän vitsikästä – se itse vetäisi ihan ongelmitta kokonaisen pitsan kun mä taistelin lämmin kuppi –keittoni kanssa (kiitos äiti…). Perjantai-illan ohjelmassa oli myös ison luokan penkkiurheilua, kun telkkarista tuli ensin rugbya, Ranska vastaan Wales, ja yöllä alkoi Suomi-USA-kiekkomatsi. Tästä jälkimmäisestä nähtiin (onneksi!) vain ekat kaksi minuuttia, jotka kuitenkin riittivät jo kertomaan miten loppu sujuisi…

Lauantaiaamuna herätys oli seitsemältä (…), ja suuntana Grenoblea lähinnä oleva laskettelukeskus, Chamrousse! Me otettiin puolen päivän liput, mikä olikin fiksu veto, sillä aurinkoisena valjennut päivä pilvistyi pian ja tuuli alkoi puhaltaa kunnon myrskylukemissa, erityisesti huipulla, missä oli vaikea päästä liikkumaan edes alamäkeen vastatuulessa. Tämän takia osa isoista hisseistä suljettiin, ja kun lomaviikonloppuna keskus oli TÄYNNÄ porukkaa, jonot olivat sen mukaiset. Yhden maissa luovutettiin ja lähdettiin syömään. Olin kuitenkin tyytyväinen päivän saldoon – suoriuduin kunnialla useammastakin mustasta rinteestä ;)

Lauantaina oli jälleen vuorossa yhdet juhlat Maximen kavereiden kanssa. Kyseessä oli sen parhaiden kavereiden Julien ja Sebastienin yhteissynttärit, joten arvattavasti tärkeä tapahtuma Maximelle. Mä en ollut niin hirveän innostunut – ja onnistuin kai näyttämään sen liian selkeästi, vaikka yritinkin kaivaa iloista edustus-Annaa esiin. Ei vain oikein lähtenyt, en onnistunut alkuillasta motivoimaan itseäni juttelemaan spontaanisti ihmisten kanssa, ja sulkeuduin vain entisestään itseeni, kun kukaan ei kiinnittänyt muhun mitään huomiota. Juhlissa vieraiden ihmisten kanssa sosialisoituminen käy ihan työstä, enkä ollut tällä kertaa yhtään valmistautunut. Illan mittaan kävin sitten Maximen kanssa erittäin kiihkeitä keskusteluja sellaisista kulttuurieroista kuin esimerkiksi miten hyväksyttävää on antaa ymmärtää olevansa huonolla tuulella… Olin vähän järkyttynyt kun Maxime huomautti että hän ei ikinä sanoisi mulle, jos olisi pahalla tuulella, sellainen ei vain käy laatuun. (En sinänsä itsekään pidä murjottamista minkäänlaisena kommunikointikeinona, aina en vain voi itselleni mitään. Omaksi puolustuksekseni mun on kuitenkin huomautettava, että yleensä ryhdistäydyn melko nopeasti…) Mutta siis, etten voisi sanoa mikä on vialla??? Tai mä kaiketi voin koska mulle ei ole mikään tabu olla välillä huonolla tuulella, mutta Maxime ei. Mistä hitosta mä sitten tiedän milloin ça va on oikeasti ça va, eikä se sano sitä vain tavan vuoksi…?!

Loppuillan yritin olla vähän sosiaalisempi, ja simsalabim, ihmiset puhuivat mulle kun mä puhuin niille ja mulla oli huomattavasti kivempaa. Jo ihan sen takia että tunsin itseni paremmaksi ihmiseksi. Ilta (tai no pikemminkin aamu) päättyi vierailuun Sebastienin vanhempien maatilalle (juhlat olivat siis vuorilla Sebin vanhempien vielä osittain rakenteilla olevassa talossa maatilan vieressä). Sain jälleen tuntea itseni tosi-kaupunkilaiseksi talloessani punaisissa ballerinoissani savisessa pellossa ja säikkyessäni lehmien mölähdyksiä. Niillä on tosi kova ääni! Jouduin vakuuttamaan että kyllä mä olen sentään nähnyt lehmiä ihan livenä ennenkin. Joskus ehkä jopa koskenut niihin…? Kuuden maissa palattiin Maximen vanhempien luo nukkumaan, ja noustiin vasta joskus kahden jälkeen suoraan lounaalle.

Tällaisen viikonlopun jälkeen soin itselleni koko maanantain ihan vain lomailuun ja toipumiseen – mutta tänään jo olen ehtinyt tylsistyä ja miettiä miksei mulla enää ole muuta sosiaalista elämää kuin Maxime ja sen kaverit… Mikä nyt ei varsinaisesti pidä paikkaansa, mutta tällainen olo vain tuli kun tajusin etten ole nähnyt omia kavereitani loman jälkeen ollenkaan. Tämäkin viikko alkaa olla melkein pulkassa, kun torstaina lähden suoraan luentojen jälkeen Dijoniin. Tai en edes Dijoniin, Maximen työpaikka on onneton peräkylä jossain Bourgognen ja Franche-Comtén rajalla (Ranskan maantietoa vielä mua vähemmän tunteville tiedoksi että Franche-Comté on kaikista vihoviimeisin alue tässä maassa: siellä on aina – siis todellakin AINA – huono sää, pelkkää maaseutua ja Ranskan köyhimmät ihmiset. Tämä siis Maximen kertomusten ja televisosta näkemäni perusteella, ensi viikolla voin raportoida ihan omista kokemuksistani). Nyt se on onneksi löytänyt kämpän Gréstä, joka on alueen ainoa vähän isompi kaupunki. Ainakin 10 000 asukasta, hurraa!