Neljätoista ja puol työpäivää jäljellä!

Kumman syksyinen olo. Tällain heinäkuuksi siis... Ulkona sataa (säätiedotuksen mukaan ainakin torstaihin saakka), ja tekisi mieli puuhata. Syksy on vaan ihan ensteks paras vuodenaika, saan jotain ihmeellisiä energiapiikkejä ja kaikkia (muka)mahtavia ideoita. Tekee mieli ilmoittautua kaikille kursseille, yo-liikuntaa ja kielikeskusta myöten, mennä melomaan ja bingoon, opetella neulomaan ja leipomaan juustokakkua, tai sitten myös ihan vaan röhnöttää kotona hyvässä seurassa, telkkarin ja kynttilöiden äärellä viltin sisällä. Tätä viimeksi mainittua tuli harrastettua koko viikonloppu - ilman seuraa ja kynttiöitä tosin... Olin ihan umpiväsynyt, ja vaikka lauantaina lähdinkin eka kaupunkiin muka jotain kirppareita kiertään, jo numero kakkonen masensi mut kauppoja kaks kertaa kalliimmilla hinnoilla, joten palasin kotiin tuijottamaan leffoja ja tv5:in laatuohjelmaa kiisselikattilallisen ja viltin kanssa. Oli parasta ikinä!

Vasta eilen illalla, kahden koomapäivän jälkeen aloin tuntea jotain elonmerkkejä itsessäni, ja vietettyäni pari tuntia monsieur'n kanssa skypessä korjaten sen työhakemuskirjettä ja kääntäen Lumenen työnhakusivua ranskaksi, uskaltauduin vihdoin ulos. Ihanan raikas ilma ja metsässä täydellinen hiljaisuus. Suomesta ehdin Ranskassa kaipaamaan saunan lisäksi metsää. Ylipäätään sitä että luonto puhtaine järvineen on kaikkien tavoitettavissa, ei tarvi maksaa uimarannalle tai lenkkipoluille pääsymaksua. Kävelin mummovauhtia metsäpoluilla ja lepuutin silmiäni kaikessa vihreässä. Vaikka koti-ikävä edelleen myllertää, tuli ainakin hetkeksi ihanan rauhallinen ja seesteinen olo.

Eikä enää ole pitkä aika kotiin! 20. päivä elokuuta palaan Pirkkalan lentokentälle, josta seikkailu silloin vajaa vuosi sitten alkoi :)

En oo muuten vielä hehkuttanut täällä : mulla on kämppis ja meillä on jopa kämppä!!! Anna on hoitanut kaiken mallikkaasti, mun tehtäväni on ollut lähinnä antaa suostumukseni facebookin välityksellä. Tutkailin googlen kartalta tulevan asumuksemme sijaintia ja totesin päätyneeni noin 200 m päähän edellisestä Turun kämpästä.  Löytää sit ainakin öiseenkin aikaan kotiin!

Blaah

Voehan väsy, poru ja ahdistus! Tänään (ja eilen, ja toissapäivänä) kaikki ahistaa. Vaatteista lähtien: housut puristaa, paita on kulahtanut ja sandaalit rikki. Kaiken hyvän lisäksi sataa enkä tietenkään varustautunut kotoa lähtiessäni esim pitkähihaisella tai varsinkaan sateenvarjolla - jälkimmäisen sain sentään firman asiakaslahjakaapista lainaan. Kauniin helakanvihreän, joka ei värinsä puolesta kai sovi yhteen yhtään minkään kanssa, ainakaan mun punaisten housujen ja sinisen laukun kanssa... Töistä syöksyn suoraan keskustaan, lupasin mennä Carinan kanssa syömään johonkin aasialaispaikkaan, ja sillä on mun avaimet eli ei toivoakaan käydä kämpillä kääntymässä ja varustautumassa asiallisemmin. Lohduttaa sentään ajatus huomenna alkavasta viikonlopusta - en aio tehdä yhtään MITÄÄN! (ihan kuin se jotenkin eroaisi näistä muista päivistä, kun töistä tultuani nukun puolentoista tunnin päiväunia...?) Ja kolmen viikon päästä pääsen Montpellieriin viideks päiväks rannalle röhnöttämään :) Eikä kotiinkaan enää niin kovin pitkä aika ole!

Niin että turhaan valitan. Väsyttäis vaan niin vietävästi koko ajan. Mikä siinä on ettei koskaan muka ehdi  nukkua tarpeeks? Onneksi on tosiaan ollut kaveri kylässä, oon saanut yhden perinpohjaisen hieronnan ja iltaisin on juttu- ja hipatusseuraa. Ja suolakurkkupurkkikin aukesi kuin taikaiskusta <3

No joo, taidanpa pistää puljun kiinni ja lähteä tuonne sateeseen rynnimään.

Kuvakertomus, jatkoa

Taisin jäädä jonnekin perjantai-iltaan... Seuraavan päivän missiona oli löytää jonnekin veden äärelle. Joku oli netissä kovasti kehunut Grünen See nimistä pientä järvialuetta 15 minuutin junamatkan päässä Frankfurtista, ja kuvatkin olivat uskomattoman upeita, joten sinnepä siis mieli paloi. Mukaan ilmoittautui mun ja Maximen lisäksi David, ja kolmisin lähdettiin turisti-infon setän avuliaiden neuvojen siivittäminä pakoon keskustan tukahduttavaa ilmaa. Oikean pysäkin jälkeen löydettiin jopa oikea tie ja 20 minuutin marssimisen jälkeen eka järvi. Täällä vesi kuitenkin seisoi, haisi ja näytti niin kerrassaan vastenmieliseltä, että jatkettiin etsimistä. Monen eksymisen, muilta eksyneiltä toiveikkailta suunnan kyselemisen ja epätoivon hetken jälkeen löydettiin alla näkyvä järvi...



...mutta valitettavasti myös noin sata tuhatta muuta uimaria. Ja koska järvi on suojelualuetta, oikeita rantoja alueella ei luonnollisesti ole. Ihmiset olivat levittäytyneet rantapusikoiden joukkoon mustalaisleirimäisesti viltteineen, eväineen, mankkoineen ja koirineen. Me päätettiin virkistäytyä pika-pikaa ja kipitettiin sitten samantien takaisin juna-asemalle, suuntana tällä kertaa maauimala. Sielläkin kyllä porukkaa piisasi, mutta nurmikolle oli kuitenkin kivempi levittäytyä, kuin rantakaislikon, puskien ja mutaisen rannan keskelle!



Tämä kuva on Dreieichin uima-altaalta, ja antaa valheellisen kuvan lähes tyhjästä uima-altaasta. Väkeä on kesähelteillä kaikkina vuorokauden aikoina enemmän kuin tarpeeksi, mutta en anna sen häiritä. Ehdin kai sitten jo tottua Grenoblen kampuksen uima-altaalla vallineeseen hallitsemattomaan kaaokseen, jossa joka uimakerralla sain useamman potkun kylkeen, selkään tai milloin mihinkin raajaan... Täällä ei onneksi harrasteta liian kapeita uimaratoja, vaan altaassa porskutellaan edes-takas ristiin-rastiin kuin Tampereen Hämeenkadulla ikään!



Lauantai-iltana seikkailin Maximen kanssa Berger Strasse festissä keskustassa. Tarjolla oli jälleen epämääräinen, teematon katujuhla, pääosassa juominen ja syöminen sekä vaihtelevan tasoinen musiikki. Onnistuttiin viettämään täällä kaksi  tuntia, ja lopulta palattiin vikalla junalla kämpille viilentävään suihkuun!

Sunnuntaina ei tehty pitkästä aikaa yhtään mitään. Mitä nyt Maxime tosiaan asensi mun koneeseen kaiken maailman virustorjunnat jotka pistivät koneen aivan sekaisin. Ajatus kai on tärkein? Mutta tällainen leffa-mähöpäivä oli kyllä tarpeeseen, alkaa vähitellen jatkuva työnteko ja lomailu yhtä aikaa uuvuttaa.

Maanantaina sitten taas vuorossa enemmän toimintaa, kun lähdettiin Höchstiin (vanhaan kaupunginosaan Frankfurtin vastakkaisella laidalla, yhden suuntainen bussi-juna-toinen juna -matka 1,5h...) katsomaan linnafestivaalin päättävää ilotulitusta Angelikan kanssa. Törmättiin myös Suomi-tuttuihin, ja todettiin että onhan se Suomi-ilta pakko piakkoin järjestää! Ilotulitus oli niin mahtava, että multa sitten jälkikäteen kysyttiin olenko koskaan ennen moista nähnytkään kun silmät ja suu selällään sitä möllötin...

Keskiviikkona palattiin Höchstiin Heikin ja Johannan kämpille, mistä löydettiin myös Angelika ja Andrea sekä sekalainen seurakunta muita saksalaisia. Elämäni pelottavin ukonilma iski päälle heti kynnyksen ylitettyämme, ja lämpötila ja ilmanala kämpässä muistutti kovasti perisuomalaista saunaa... Karjalanpiirakat, pulla ja mustikkapiirakka maistuivat kyllä aivan taivaallisilta <3

Loppuviikosta vierailulle saapui myös Carina, joka pääsi samantien mukaan retkelle Heidelbergiin. Kaikki ovat kehuneet kaupunkia ihanaksi ja söpöksi ja vierailun arvoiseksi, ja tällä kertaa ei jouduttu pettymään. Päästiin lopulta erinäisten junaseikkailujen ja vahingossa ilmaiseksi saatujen lippujen "oston" jälkeen paikalle kahden maissa iltapäivällä, joten ensimmäiset kaksi tuntia kulutettiin mielialan nostattamiseen (lue: oluen ja pitkän lounaan nauttimiseen). Alkuillasta kiivettiin kaupungin kuuluisaalle rauniolinnalle, jota ihasteltiin jokunen tovi ennen kuin väsymys ajoi takaisin Frankfurtin junaan. Kuvia voi itse kukin käydä katsomassa facebookissa, hermo ei kestä lataa tänne!

Maxime lähti eilen aamusta (Herra myöhästyi ensin lennoltaan - enkä edes jaksanut ekan säikähdyksen jälkeen yllättyä että juuri hänelle kävi näin... pääs se sentään Ranskaan asti lopulta.), joten nyt olen ihan Suomi-seurassa! Eilen tehtiin kolmen tunnin "pikavisiitti" Frankfurtin eläintarhaan, ja tänään on vuorossa eksoottista kaupassakäyntiä (jääkaapissa oli aamulla pääpiirteittäin purkki soijamaitoa, hilloa ja pala pekonia) sekä kotoisan makoisan nakkikeiton kokkailua!

Kuvakertomus, osa 1

En saa mitään fiksua aikaiseksi. Kaikki mulle annetut hommat on erittäin ei-kiireellisiä, joten miksi pitäisin kiirettä niiden kanssa? Kun on olemassa myös facebook, miljoona kivaa blogia lueskeltavaksi, vie de merde hihiteltäväksi, unkarin tehtäviä netissä ihan vain äärettömän tylsistymisen varalle...

Olin kaksi päivää yksin toimistolla, ja pelotti vähän. Näin varjojen liikkuvan ja kuulin ääniä - sit piti vain laittaa musiikkia lujemmalle ja kutsua Maxime tänne ylös syömään! Tänään sain sitten tuliaisia pitkältä viikonloppulomalta palanneelta Zarinalta: sokerissa paahdettuja manteleita (namnamnam!!!), saksalaisia pikkuleipiä ja irttareita. Viimeksimainitut taitaa tosin päätyä tänään Suomi-illan viemisiksi. Eiks suomalaiset oo jotain karkkikansaa? Muhun ei oikein uppoa, varsinkaan tällaiset kipeen kirpeät hedelmäkarkit.

Laitan tähän nyt pari kuvaa, jotka kone sai ladattua eilen illalla ennen jumahtamistaan. Maxime on laittanut kaikkia jotain tosi nokkelia koneen suojaus- ja virustorjunta-jutskeleita mun koneelle (se rupes mun atk-tueks ihan lomansa piristykseks...), ja nyt ei enää mikään toimi, yyh!

Viikko sitten viikonloppuna päätettiin lauantaina lähteä hellettä uhmaten keskustaan syömään, palloilemaan ja katsomaan Saksa-Argentiina-peliä. Lopputulos oli, että 40 lämpöastetta oli kuitenkin vähän liikaa, ja ekan viidentoista peliminuutin jälkeen otettiin juna takas Dreieichiin. Jossa ei tietenkään ollut bussia odottamassa, joten käveltiin kolme kilsaa paahtavassa helteessä, melko heikossa hapessa kumpainenkin...



Lounaalla söpössä pikkuravintolassa Sachsenhausenissa. Viereisessä pöydässä istui kaksi suomenruotsalaista tyttöä ;)


Deutschlaaaand! Etsittiin Anttila-tyyppisestä marketista minituuletinta tai suihkupulloa tai mitä vaan viilentävää, mutta sieltä löytyi vain tämmöistä fani-kamaa... En ostanut, vaikka väri kivasti mätsäski naaman kanssa.

Samaisena lauantai-iltana päädyttiin hiukan toivuttuamme kattoterassille melko suomalaispitoisessa seurassa, ja saatiin siis kutsu tämän illan Suomi-iltaan. Sunnuntaina oli vuorossa Heiner-fest Darmstadtissa, vähän Frankfurtista etelään. Saavuttiin paikan päälle hyvin kuumissamme ja nälkäisinä iltapäivällä ja ostettiin makkaraa ja olutta ekasta kiskasta. Todetttiin melkein heti sen jälkeen että olis ehkä kannattanut odottaa vähän pidempään, kun koko festivaalialue oli yhtä ruokakojujen ketjua, toinen toistaan herkullisemman näköisiä! Vietettiin iltapäivä ja alkuilta aluetta kierrellen ja herkkuja maistellen. Mä ansaitsin respektiä huitaisemalla nassuun kokonaisen suklaaseen dipatun chilipalon - Maxime maistoi ihan vähän ja syöksyi samantien lähimmälle viinikioskille huuhtomaan polttelua pois. Oli kai se aika tulista, mutta auttoi mukavasti tukalaan kuumuuteen ;) Löydettiin myös ihan aito ranskalainen shamppanja- ja juustokoju, josta saatiin ranskankielistä palvelua kuohuvan kyytipojaksi, toisin kuin suurimmasta osasta näiden katujuhlien "ranskalaisista" crepes-kojuista... Illalla ostettiin vielä herkkuja kotiin viemisiksi ja napsittiin niitä iltapalaksi leffan kanssa.

Viikolla ohjelma on ollut lähinnä sellainen, että mä nousen seiskan-puol kasin aikaan, kaheksalta pusuttelen unisen kotimieheni ja lähden töihin. Maxime herää kun herää, yleensä just sopivasti pakkaamaan lounaan laukkuun ja kävelemällä mun toimiston pihalla olevalle suihkulähteelle evästämään mun kanssa. Iltapäivän se yleensä datailee, kattoo leffoja koneelta ja nukkuu päikkäreitä. Laittaa kyllä myös hyvää ruokaa ja tiskaa ja on muutenkin oikein mallikas kotimies! Mä palaan kämpille viiden-puol kuuden aikaan ja sit vaihtoehtoisesti mähöillään, lähetään uima-altaalle tai keskustaan. Ei mitään sen kummempaa...


Perjantaina oli sitten taas aika ulostautua paremmalla ajalla. Illansuussa saavuttiin kaupunkiin shoppailemaan Maximelle lisää kesävaatteita (vitsit oli hauskaa, en ollu koskaan oikein harrastanut mies-shoppailua, ja nyt pääsin saman tien personal stylistiks), minkä jälkeen seikkailtiin jälleen Sachsenhauseniin illallinen mielissä välkkyen. Kuva sillalta, taustalla näette osan keskustan pilvenpiirtäjistä.

Mä luulin osaavani tien Äpfelwein-kortteliin, mutta eksyttiin ja ehdittiin jo vähän kiukustuakin matkan varrella, ennen kuin pelastus löytyi bilekadun halvasta koktail-baarista. Saatiin myös suositus hyvään saksalaiseen ravintolaan, mutta lopulta päädyttiin kuitenkin viereiseen saksalais-venäläiseen paikkaan, jonka isäntä tarjosi meille digestiivi-snapseja useamman kierroksen. Ilmeisesti se luuli että mä olen venäläinen...

Jatkoa seuraa, kunhan saan lisää kuvia ladattua. Nyt pitäis kai ainaki esittää tekevänsä töitä hetken aikaa?

Itku pitkästä ilosta

Tähän asti kaikki on mennyt aika sutjakasti. Aluksi vähän itkeskelin ikävääni Ranskaan ja Suomeen ja kavereiden ja perheen ja Maximen luo, mutta päätettyäni löytää kavereita ja tekemistä onnistuin kuluttamaan kolme-neljä ekaa viikkoa yhdessä vilauksessa. Oon yrittänyt hyödyntää täällä oloni mahdollisimman tehokkaasti, nähdä ja tehdä kaiken. Mikä ei tietenkään oo mahdollista...

Tänään tuli itku, kun olin puhunut äitin kanssa skypessä - se kokkaili uusia perunoita ja mieleen tuli kaikki ihanat kevyet kesälounaat meidän terassilla. Kaikki oli niin kotoisan ja kesäisen näköistä: auringonläikässä rotjottava koira, sisko yörellestämisestä turvonneine silmineen, äiti ruskettuneena... Lisäksi jouduin pyytään äitiltä rahaa, koska omat on aika lailla finaalissa, ja se otti luonnon päälle. En oo koskaan aiemmin joutunut tähän tilanteeseen, ja nytkin lähinnä siksi että eka palkkapäivä tulee kivasti vasta viiden ekan työviikon jälkeen, eli tavallaan ei tämä nyt niin kamalan noloa ole, mutta silti... Anna on iso tyttö, Anna osaa ite - niin kuin kotivideolla joskus kaksvuotiaana uhoan.

Väänsin siis lopulta nolosti itkua Maximen kainalossa junassa matkalla keskustaan. Tuntui että kaikki kaatuu päälle, vaikka sitten kun selitin asiani, ei ne mun huolet niin kummilta enää kuulostaneetkaan. Kauhea koti-ikävä vaan. Hassua miten Ranskassa yhdeksän kuukautta oli melkein liian lyhyt aika ja täällä taas kaksi kuukautta tuntuu ylivoimaisen pitkältä...



Tähän loppuun laittaisin niitä jo pitkään lupaamiani kuvia, mutta mun koneella on joku vamma eikä se lataa kuvia lainkaan... Ehkä ensi kerralla. Plääh.

Ihana päivä

Maailman parasta on saada ennen töihin lähtöä unenlämpöinen hali kaverilta joka jää vielä tyytyväisenä pötköttämään sänkyyn, mutta mumisee kuitenkin rakastavansa mua <3<3<3

Toiseksi parasta on kun töissä vihainen vanha saksalaissetä ärjyy puhelimessa että natürlich sinä puhut saksaa, ethän sinä muuten voi olla Saksassa töissä. Huoh.

Suomi-juttuja

Näin tänään lounastauolla Realissa (työpaikan viereinen supermarketti) suomalaisen perheen. Ekaksi ihmettelin miten muka voin tajuta niin hyvin mitä perheen valkotukkainen kuopus selosti vanhemmilleen silmät suurina, mutta sitten oivalsin että varmaan sen takia että se puhui suomea! Jaksan joka kerta yllättyä tällaisista kohtaamisista, vaikka siis kaiketi Frankfurtin alueella asuukin aika paljon maani kansalaisia.

Lauantai-iltana, kun olin Maximen ja parin saksalaisen kaverin kanssa istumassa iltaa kattoterassilla keskustassa, olin vetää limpparilla laimennettua olutta (...) väärään kurkkuun, kun olan takaa pärähti selvällä suomen kielellä rempseä "Terve". Saksalaisista kavereistani Angelika, Andrea ja Olli (joka kyllä sinänsä taitaa olla sveitsiläinen mutta whatever) on kaikki käyneet Suomessa ja kävi sitten ilmi myös että Andrea puhuu hyvin sujuvaa ja kadehdittavan aksentitonta suomea, ja heillä on useampiakin suomalaisia kavereita Frankfurtissa. Kyseisenä iltana paikalla oli kolme Tampereen yliopiston sosiologian opiskelijaa, jotka tekevät täällä harjoittelujaan. Oli hauskaa välillä vaihtaa kuulumisia ihan omalla kotimaisella, vaikka se tuntuikin tulevan jotenkin väärinpäin ulos suusta (välillä on sama olo tämän blogin kirjoittamisen kanssa, kirjoitan ja kirjoitan ja muotoilen uudelleen ja aina vain kuulostaa/näyttää väärältä...). Suurimmaksi osaksi kyllä puhuttiin kohteliaisuussyistä englantia. Maxime totesi illan jälkeen jotenkin hiukan hämmästyneen oloisesti että ne suomalaisethan olivat tosi hauskoja. Repesin ekaksi, mutta tajuan kyllä että sitä huolestuttaa Suomeen lähtö, varsinkin kun meidän maine maailmalla on melko ristiriitainen. Tehokasta ja toimivaa, luonnonläheistä mutta myös pimeää kylmää ja synkkää...

Juhannus tuli tuossa pari viikkoa sitten ihan nurkan takaa. Facebookiin rupesi äkkiä ilmestymään hauskat jussit kaikille -statuksia, ja paniikki iski! Enhän mä voi viettää juhannusta pelkästään töissä hapantuen... Kutsuin siis muutaman sohvasurffauksesta tutun kaverin (Davidin, joka saapui saksalaisen kaverin kanssa, italialaisen Diegon, josta ehkä lisää myöhemmin, sekä venäläisen Evgenyn) juhannuspiknikille Mainin rantaan. Tarjolla oli silliä, äitin paketin tuomaa ruisleipää ja salmiakkia ja salmarin puutteessa ihan Jägermeisteria. Pojat maistelivat silliä aika epäluuloisina, mutta onneksi jälkkärimansikat upposivat jo vähän paremmin! Ja yöllä oli vuorossa juhannustaikoja, joista tämä italialainen taisi vetää joitain vääriä johtopäätöksiä, huoh...

Suomalainen kaveri kävi kylässä pikaiseltaan, ja koska sunnuntaina oli Saksan peli, mentiin muutaman muun kaverin kanssa katsomaan sitä kaupungille, gelato-kahvilaan. Mua ei niinkään itse jalkapallo kiinnosta, mutta julkisilla paikoilla MM-otteluiden katsominen on hauskaa. Kannustusasuihin on panostettu, ja eläytyminen peleihin on ehdottomasti näkemisen arvoista - ja parasta on tietysti kun Saksa voittaa. Vielä ei ole onneksi tarvinnut nähdä mitä tapahtuu, jos ne häviää, ja pidän sormet ristissä ettei tarvitse vastaisuudessakaan. Diego oli hyvin huolissaan Ollin viihtymisestä, kun se tuijotti ruutua patsasmaisen tyynenä, kasvot lievästi auringon polttamina hehkuen mutta muuten mitään sen kummempia elonmerkkejä osoittaen. Vakuutin että kyllä se oikeasti nauttii olostaan!



jatkuu seuraavana päivänä...
Ehdin tuon kaiken kirjoittaa eilen illalla sillä aikaa kun Maxime kokkasi - valehtelematta ainakin neljä tuntia! Mä aloin olla sekä nälkäinen että väsynyt ja johdonmukaisesti myös pahalla tuulella ennen kuin sapuskat saatiin pöytään. Ja mutkin rekryttiin kokoamaan sen "ravioleja" riisipaperista mikä oli saada minut, käasityötaidottomuuden kruunamattoman kuningattaren hermoromahduksen partaalle, ja jostain sitten tuli mieleen elävästi köksäntuntien piirakanrypytykset... Rupesi näitä Suomi-juttuja pompsahtelemaan mieleen :) Alkaisi vähitellen olla jo aika palata kotiin. Kaipaan Suomen raikasta kesää, järviä ja saunaa, täällä kun hikoilen päästä varpaisiin jo aamuyhdeksältä. Enää reilut viisi viikkoa!
Ensi kerralla lupaan postata jotain kuviakin täältä :)