Tähän asti kaikki on mennyt aika sutjakasti. Aluksi vähän itkeskelin
ikävääni Ranskaan ja Suomeen ja kavereiden ja perheen ja Maximen luo,
mutta päätettyäni löytää kavereita ja tekemistä onnistuin kuluttamaan
kolme-neljä ekaa viikkoa yhdessä vilauksessa. Oon yrittänyt hyödyntää
täällä oloni mahdollisimman tehokkaasti, nähdä ja tehdä kaiken. Mikä ei
tietenkään oo mahdollista...
Tänään tuli itku, kun olin puhunut
äitin kanssa skypessä - se kokkaili uusia perunoita ja mieleen tuli
kaikki ihanat kevyet kesälounaat meidän terassilla. Kaikki oli niin
kotoisan ja kesäisen näköistä: auringonläikässä rotjottava koira, sisko
yörellestämisestä turvonneine silmineen, äiti ruskettuneena... Lisäksi
jouduin pyytään äitiltä rahaa, koska omat on aika lailla finaalissa, ja
se otti luonnon päälle. En oo koskaan aiemmin joutunut tähän
tilanteeseen, ja nytkin lähinnä siksi että eka palkkapäivä tulee kivasti
vasta viiden ekan työviikon jälkeen, eli tavallaan ei tämä nyt niin
kamalan noloa ole, mutta silti... Anna on iso tyttö, Anna osaa ite -
niin kuin kotivideolla joskus kaksvuotiaana uhoan.
Väänsin siis
lopulta nolosti itkua Maximen kainalossa junassa matkalla keskustaan.
Tuntui että kaikki kaatuu päälle, vaikka sitten kun selitin asiani, ei
ne mun huolet niin kummilta enää kuulostaneetkaan. Kauhea koti-ikävä
vaan. Hassua miten Ranskassa yhdeksän kuukautta oli melkein liian lyhyt
aika ja täällä taas kaksi kuukautta tuntuu ylivoimaisen pitkältä...
Tähän
loppuun laittaisin niitä jo pitkään lupaamiani kuvia, mutta mun
koneella on joku vamma eikä se lataa kuvia lainkaan... Ehkä ensi
kerralla. Plääh.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti