Tule jo, loma!

Vähän vajaa 23 tuntia lennon lähtöön, ja meillähän on tietenkin edelleen matkalaukut levällään eteisessä ja asunto lomakuntoon raivaamatta. Kissan kamoineen hoitelin sentään valmiiksi lomaa varten, mutta josko sinne Suomeen tarvisi muutakin mukaan kuin tuliaissuklaita ja -olutta?

Töissä saatiin melko täyslaidallinen "jouluyllätyksiä", ja kauhulla jo odottelen lomalta paluuta. Erään (kylläkin iloisen) sattumuksen seurauksena kaikki muutenkin sekavat kuviot heittivät häränpyllyä ja yhtäkkiä epätietoisimmassa ja huonoimmassa asemassa olenkin minä. En voi, enkä halua mennä yksityiskohtiin näin julkisella areenalla, mutta sanonpa vaan että korvista nousi tänään aika moneen kertaan savu. Mutta ONNEKSI huomenna alkaa loma. Tuleepa kerrankin tarpeeseen!

Maxime osasi lukea tilannetta ja se avasi tälle stressi-erkille pakkailuoluen. Taidan siis siemaista sen tuosta loppuun ja mennä jatkamaan laukun täyttämistä! Kissahan siellä toki jo on (joo, en todellakaan ota sitä mukaan), samoin kuin noin kolme kiloa belgialaista suklaata :) Äiti piristi raportoimalla, että Tampereella on lunta, jee! Talvi ja joulu ja Tallinnan risteily ja kaikki ihanat ihmiset, täältä tullaan!

Etsitään omaa kotia, tositarkoituksella

Taloutemme järkevämpi osapuoli on jo pidemmän aikaa tarkkaillut silmä kovana asuntojen hintoja ja lainojen koronvaihteluita raportoiden aika ajoin mulle suu vaahdossa siitä, miten just nyt on oikea hetki investoida omaan kotiin. Minä olen yleensä tyytynyt myötäilemään vähän hajamielisesti, koska talon ostaminen on tuntunut monestakin syystä todella kaukaiselta ajatukselta. Tai oikeastaan syitä on kaksi: a. me ei tiedetä yhtään, missä asutaan vaikka puolen vuoden päästä, ja b. meillä ei oo rahaa. (lue: mulla ei ole rahaa.)

Nyt kuitenkin varoivaisesti ollaan ruvettu totuttelemaan ajatukseen, että ehkä (tämä on tosi iso ehkä, johtuen lähinnä Maximen työtilanteesta) tänne Brysseliin voisi harkita ihan asettuvansa. Jos nyt ei loppuelämäkseen, kuitenkin sen verran pitkäksi aikaa, että oikeasti oma koti kannattaisi hankkia. Niin oma, että uskaltaisi esim. hakata nauloja seiniin tai sutia väriä elämään, eikä vain aina eläisi tällaisten väliaikaisratkaisujen kanssa. Ollaan siis selailtu ahkerasti Immowebin ja Google mapsin sivuja ja kartoitettu hintoja, asuinalueita ja yleisesti tarjontaa täällä Euroopan pääkaupungissa.

Parasta nykyisessä asunnossa: tilan tuntu ja nuo valtavat (joskin tuskaisen likaiset) ikkunat. Kissa kuvausrekvisiittaa ;)

Meidän nykyinen kämppä on niin älyttömän kiva ja hyvällä paikalla, että rima on suht korkealla, enkä minä ainakaan ole valmis hyväksymään muita kuin lähes täydellisiä kandidaatteja, toki budjetin sallimissa rajoissa. Meidän vaatimuslista ja Immowebin tarjonta vain eivät ihan tunnu aina kohtaavan.

Meille tärkeitä kriteerejä ovat seuraavat:

• Sijainti. Bryssel on superruuhkainen kaupunki, eikä sujuva julkinen liikenne ole mikään itsestäänselvyys, joten paikka on syytä valita huolella, jotta kummallakin on suht mukava työmatka. Tällä hetkellä mulla on mukava parinkymmenen minuutin kävelymatka (tai vajaan vartin metromatka jos tulee kissoja ja koiria taivaalta) byroolle, kun taas Maxime voi valita viettävänsä aamuruuhkassa joko 30-40 minuuttia ratin takana tai 50-80 minuuttia (en huijaa!) metrossa+ratikassa+bussissa. Tasan ei käy nallekarkit. Siitä kyllä vielä keskustelemme, että kuinka kauas keskustasta olemme valmiita siirtymään. Maxime innostui nimittäin suuresti yhdessä ilmoituksessa bongatusta lehmästä laitumella talon vieressa, kun taas allekirjoittaneessa se aiheutti lähinnä kauhun väristyksiä...

Tällä hetkellä katselemme elämänmenoa Brysselissä tällaisesta näkövinkkelistä

• Riittävästi makuuhuoneita. Tai tämä taitaa olla enemmän mun vaatimukseni, mutta kyllä mun mielestä ainakin kolme pitäisi olla: yksi meille, yksi vieraille ja yksi potentiaaliselle jälkikasvulle. Täällä on yllättävän paljon taloja, joissa on neljä tai viisikin makkaria, mutta usein ne ovat sitten tosi pieniä ja ahtaita, ja minä kyllä kaipaisin ennemmin tilaa ja avaruutta.

Belgialaisia omakotitaloja. Kapean julkisivun taakse kätkeytyy usein kapea ja käytäväimäinen koti...

• Oikea suihku. Ei siis kylpyammesuihkua, vaan se semmoinen joka Suomessa on ihan yleinen normi. Täällä ratkaisu tunnetaan nimellä "douche à l'italienne" eli italialainen suihku. Hassua...
• Erillinen vessa. Tämä oli Maximelle ihan tosi tärkeä juttu. Ilmeisesti sitä ahdistaa asioida liian avarassa WC-tilassa :D Ja onhan se toki kätevää, että sillä välin kun toinen on istunnolla, toisella on pääsy kylppärin peiliin ja lavuaariin.

• Iso keittiö. (tähän huutomerkki: !) Mielellään myös ns. cuisine super-équipée, eli "supervarusteltu" keittiö - suomalaisittain ihan vain keittiö - , jossa on kaikki pelit ja vehkeet. Eli kaapistot, tiskiallas, hella ja mahdollisesti jopa jääkaappi ja astianpesukone. Tämän hetkinen keittiömme on suht tilava mutta ihan kauhea suunnittelukatastrofi: säilytystilaa on reilusti hankalissa paikoissa (tiskikoneen taakse jäävässä kulmakaapissa! kolmen metrin korkeudella!) ja pöytäpintaa ihan minimaalisesti, siitäkin suurin osa vaikeasti tavoiteltavassa kulmassa. Olisikin unelmien täyttymys, jos keittiöön mahtuisi kaksi ihmistä puuhaamaan yhtä aikaa ilman jatkuvaa tappelua!

• Puutarha/piha. Maximelle tämä on se eka, minkä se tsekkaa joka ilmoituksesta. Täällä ahtaassa Belgiassa pihat ovat usein pikkuruisia, betonilla ainakin osittain päällystettyjä, ja mallia käytävä kahden korkean muurin välissä. Me taas haluttais, että pihaan saisi vähän istutuksia, puutarhakaluston ja tilaa lapsen/lasten leikkiä. Eikä yhtään haittais, jos aurinko pääsisi sinne paistamaan, eikä naapureilla olisi suoraa näköyhteyttä meidän puuhiin ylemmistä kerroksista. (Eli oma talo hakusessa, ei kerrostalon pohjakerros...)

Tämän tyyliset puutarhat ovat täällä muotia...

• Ei välitöntä suurremontin tarvetta. Olen valmis maalaamaan, tapetoimaan ja tekemään muuta pientä pikkuremonttia, mutta olen elämässäni sen verran monta remppaa joutunut näkemään, etten enää kaipaa sitä sekasotkua, jatkuvia riitoja ja pihalla otettuja suihkuja...... Eikä meillä kyllä olis varaakaan ruveta myös remontoimaan.

Pääasiassa täällä on tarjolla verrattaen kalliita, suomalaiseen tasoon verrattuna tosi huonokuntoisia, ahtaita ja pimeitä kämppiä. Ainakin jos ei ole valmis lähtemään kauemmas keskustasta ja viettämään päivittäin runsaasti aikaa työmatkaan (emme ole, tai minä ainakaan). 300 000€ rupeaa olemaan suht realistinen budjetti, ja silloinkin yleensä joutuu joustamaan ainakin jostain vaatimuksesta (varsin usein tuosta viimeisestä, valitettavasti).

Asia, joka mua on suuresti ihmetyttänyt täkäläisissä asuntoilmoituksissa on se, että tosi harvat vaivautuu siivoamaan kotona ennen kuvien ottamista tai panostaa hyviin kuviin. Kyllä mua ainakin vakuuttaa sata kertaa enemmän laadukas kuva, josta näkee huoneiden koon ja mallin realistisesti sen sijaan, että sanallisesti vakuutetaan että tosi kiva ja iso on, mutta kuvassa näkyy vain himohamstraajatyylisiä tavaravuoria ja ruosteisia vesijohtoja. Ehkä täällä on vain niin paljon kysyntää, että vähän huonompikin talo menee kuin kuumille kiville, jos sijainti on ok?

Meillähän on aina kaikki ihan viimisen päälle

Olen pannut myös merkille, että täällä on suosittua maalata seinät melko... räväkän värisiksi. Kauhein oli yksi talo, jonka kaikkien huoneiden seinät oli sudittu tosi tumman violeteiksi. Ahdistavaa! En itsekään ole erityisen suuri skandinaavisen valko-beigen, pelkistetyn tyylin ystävä, mutta rajansa kaikella... :D

Onneksi tässä ei vielä ole sentään mikään kiire talokaupoille, vaan ensinnäkin rauhassa odotetaan tietoa, että jäädäänkö tänne edes asumaan (alkuvuodesta pitäisi tilanteen vähän valottua). Sillä välin on hyvä jatkaa vieraampien asuinalueidin kartoittamista ja saanpahan minäkin lisäaikaa siirtää euroja säästötilille!

Koti-ikävää

En ole koskaan ollut kova ikävöimään. Menin muistaakseni seitsemänvuotiaana ekalle viikon kestävälle kesäleirille (Sorjan kesäsiirtola <3), eikä mulle kertaakaan tullut mieleen siellä, että voi kun olisin kotona. Ihmettelin äidin perään nyyhkiviä ikätovereitani ja olin lähinnä pettynyt, kun piti lähteä kotiin. Siis vaikka sinnekin oli lopulta ihan kiva palata :) Myöskin partiourani aikana leireillä ja retkillä osasin ikävöidä aika ajoin vain pehmeää petiä ja lämmintä suihkua, muuten metsässä rymyäminen kavereiden kanssa oli huippua. Ehkä mulla oli sellainen perusturvallisuus kunnossa, etten osannut edes pelätä, ettei koti ja perhe olisi mua odottamassa seikkailuiden jälkeen?

Ulkomaan keikoilla olen kaihoisasti kaivannut ruisleipää ja salmiakkia, kotisaunaa ja kävelyitä metsässä, omaa perhettä ja parhaita ystäviä. Kuitenkin on ollut niin kivaa ja jännää olla Suomen rajojen ulkopuolella keräämässä kokemuksia ja uusia tuttavuuksia, etten ole osannut ajatella, että olisinpa sittenkin kotona. Suomi on aina ollut siellä jossain taustalla odottamassa, valmiina ottamaan väsyneen matkailijan takaisin vastaan, kun sen aika on.

Nyt kuitenkin mieleen on vähitellen hiipinyt se tosiseikka, etten ehkä enää koskaan palaakaan. En ole tällaista päätöstä missään vaiheessa tietoisesti tehnyt, mutta järjellä ajateltuna tajuan, että niin kauan kuin tuon ranskiksen vauhdikkaissa käänteissä pysyttelen mukana, pysyvämpi paluu Suomeen on hyvin hyvin epätodennäköinen ratkaisu. Ainakaan ennen eläkevuosia, enkä ole kovin hyvä tekemään suunnitelmia edes neljän kuukauden päähän, saatika sitten neljänkymmenen vuoden...

Nytpä sitten tunnenkin jo vähän voimakkaamman kaihon kouraisun vatsapohjassa, kun Finlandia-hymni kajahtaa ilmoille tai kun tuuli leväyttää siniristilipun koko komeudessaan auki työhuoneen ikkunan takana. Kulttuurishokki on täällä Belgiassa iskenyt täysillä päin näköä ja kestänyt jotenkin loputtoman pitkään, ja Suomi onkin kohonnut heti paratiisista seuraavalle sijalle. Kaipaan välillä niin niin hirveästi, etten edes tajua, miten pystyn asennoitumaan tähän, että lopun elämääni pääsen sinne vain lomailemaan.

Seuraavia asioita on eniten ikävä:

Perhe ja ystävät

Tarviiko tätä edes selittää? Voihan se olla, ettei Suomessa asuessakaan tulisi hirveän paljon useammin käytyä esim. Tampereella perheaikaa viettämässä, ja toisaalta pitkä välimatka pitää välit mitä parhaimmassa kunnossa, mutta olispas ihan kivaa, kun voisi viettää sellaista ihan tavallista, rentoa arkiaikaa välillä niiden läheisimpien ja rakkaiden ihmisten kanssa. Nyt kaikki Suomi-vierailut on aikataulutettu ja ohjelmoitu jo etukäteen ja parissa tunnissa pitää ottaa tiedoksi edellisen puolen vuoden tärkeimmät jutut. Ihan tavalliset, tylsät sunnuntaiaamut siskon kanssa JIMin remonttiohjelmia katsoen jää väistämättä väliin... Ja se on kyllä väärin.

Metsä

Ja luonto ja tila ympärillä. Täällä "metsään" pitää aina erikseen lähteä ja viikonloppuisin (erityisesti jos ihme tapahtuu ja on hyvä ilma) siellä on puoli Brysseliä. Ei siinä pääse kunnon erätunnelmiin, kun "poluilla" (eli viitoitetuilla metsäteillä, jotka pahimmassa tapauksessa on asvaltoitu) saa koko ajan olla ohittelemassa kymmenen hengen piknik-seurueita lastenvaunuineen ja väistellä trikoissa sinne tänne sinkoilevia lenkkeilijöitä ja "maasto"pyöräilijöitä. Liikenteen melukaan ei ihan täysin pääse vaimenemaan missään vaiheessa, ja kymmenen minuutin välein yli jyristää lentokone. Ylipäätään jatkuva väentungos ihan joka paikassa käy aika ajoin hirveän raskaaksi, ja haaveilenkin jo Tampereen keskustasta, jossa Brysselin kaltaisia kuolemanruuhkia on havaittavissa lähinnä Hullujen Päivien aikaan Stockmannin välittömässä läheisyydessä.

Sauna

Meillä onneksi on töissä sauna, joka on myös henkilökunnan virkistyskäytössä, eli parhaimmillaan käyn kaksikin kertaa kuussa löylyissä loikoilemassa. Ei sähkökiukaan lämpö kuitenkaan koskaan ihan voita kotisaunan puukiukaan kosteaa löylyä. Ja tulevallakin Suomen reissulla olisi tarkoitus ainakin kerran ehtiä Kaupinojalle saunomaan ja järveen (avantoon?) kastautumaan. Ei ole sen voittanutta :)

Kirjasto

Maailman hienoin keksintö! Oon päässyt viime aikoin taas kunnon ahmimismoodiin lukemisen kanssa, mutta ongelmaksi muodostuu se, että kertaalleen luettuja pokkareita kertyy vinot pinot nurkkiin ja rahaa palaa. Olen vähän pöhkö, mutta kiinnyn kirjoihin (vaikka olenkin myös pihi ja ostan lähinnä tosiaan pokkareita), enkä raaski panna eteenpäin muuta kuin oikeasti huonot tekeleet... Vaan kylläpä olis ihanaa vain marssia kirjastoon tekemään näitä heräteostoksiani sen sijaan, että kuluttaisin Fnacin lattiaa. Ilmaiseksi saisin kantaa kotiin kassikaupalla laatukirjallisuutta. Täällä päin maailmaa kuulemma kirjastosta riippuen joko maksetaan kortista kuukausi- tai vuosimaksua, ja lainat ovat sitten "ilmaisia" tai kortti on ilmainen mutta lainoista peritään parinkymmenen sentin maksu. Per kirja. Kyllä minä niin mieleni pahoitin...

Ruisleipä

Ainoa listalle yltävä elintarvike, vaikka useinkin ulkosuomalaisten puheissa huokaillaan juuri suomalaisen ruoan perään. Tämä ehkä selittyy sillä, että Bryssel on verrattaen suomalainen asuinpaikka, ja mun työkaveritkin ovat pääosin suomalaisia, joten tuliaiskarkkeja ja -suklaita on harva se viikko neukkarin pöydällä. En osaa kaivata suomalaista maitoa (kun en maitoa juo/käytä), karjalanpiirakoita, mämmiä tai HK:n blöötä. Salmiakinhimon täällä saa sammutettua hollantilaisen HEMAn antimilla (niiden suolaiset salmiak-karkit ovat lähes suomalaisen veroisia ;)) ja pullaakin tulee leivottua ihan yli tarpeen. Täältä saa hyvää tuoretta leipää leipomosta, torilta laadukkaat (ja edulliset!) vihannekset ja hedelmät, ja oikeastaan kaikkia meidän suosikkiruokia saa täkäläisten supermarkettien antimilla pöytään loihdittua, joten en oikein osaa kaivata suomalaisen ruuan perään. Hyi minua...!

Niin, tosiaan se ruisleipä (mielellään paahdettuna ja oivariinin+oltermannin kanssa nautittuna) himottaa ajoittain enemmän kuin laki sallii!

Kunnon talvi

Who would have guessed...? Kyl vaan kun tuota ulkona vallitsevaa brysselinharmaata säätä, kylmää viimaa ja vaakatasossa satavaa tihkua katsoo, niin tulee äkkiä ikävä valkoista hankea ja kuivaa pakkassäätä, oli kuinka pimeä hyvänsä. Käsittääkseni tämä alkutalvi ei ole kummoinenkaan ollut siellä koti-Suomessakaan, ja täällä taas helpotus yleensä koittaa jo joskus helmikuussa, kun lämpötilat alkavat kivuta inhimillisiin lukemiin (eli vähintään kaksinumeroisia plus-asteita) ja kukat kukkimaan. Mutta silti, kaiken järjen vastaisesti haikailen Suomen talvea.

Itsenäisyyspäivän viikonloppuna sain vieraita Suomen Turusta, ja olipa ihanaa viettää muutama päivä samanmielisten ja -kielisten kavereiden kanssa! Ikävä näiden neitosten lähdettyä olikin sitten ihan hirveä, mutta onneksi seuraava Suomi-loma koittaa jo ihan pienen hetken kuluttua. Ei haittaa pimeys, eikä loska, eikä maailman masentavin sääennuste - Suomi, täältä tullaan !

It's the most wonderful time of the year

Minä sitten niin tykkään tästä loppuvuoden juhlakaudesta ja varsinkin joulusta! Meillä bailaus aloitetaan Maximen synttäreistä, joita seuraavat omani vain neljä päivää myöhemmin ja sitten yleensä tiivistä tahtia pikkujoulut, itsenäisyyspäivä, joulu ja uusi vuosi. Kiirettä siis pitää.

Tänä vuonna sain jonkun reippauspuuskan jo hyvissä ajoin marraskuussa (mahtoi liittyä niiden M:n synttäreiden järjestelyyn) ja oon fiilistellyt ihan antaumuksella jouluvalmistelujen kanssa. Aamut ovat alkaneet kardemumman tuoksuisella kahvilla kynttilöiden palaessa ja joululaulujen raikaessa soidessa taustalla. Näpräsin meille myös joulukalenterit, joskaan kaikki ei mennyt ihan niin kuin strömsössä... Kävin ostamassa omaa kalenteriani ja yleistä joulufiilistä varten valmista kaupan piparitaikinaa pappilasta, koska viime vuotinen oma yritelmäni tehdä taikinaa ei oikein onnistunut ja piparit korventui kivikoviksi korpuiksi alta aikayksikön (vika taisi olla belgialaisessa siirapissa). Viitisen euroa köyhempänä ja kotimatkalla likomäräksi kastuneena ryhdyin onnellisena leipomapuuhiin... kunnes muistin, etten omista yhtä ainoaa muottia. Tuli sitten pyöreitä (vesilasilla muotoiltuja) ja sydämenmuotoisia (tähän juuri vapaalla kädellä kykenen) pipareita... :D Seuraavan pettymyksen kohtasin, kun taikina haisi aivan kummalliselta ja ummehtuneelta, eikä paistaminen ihan hirveästi parantanut asiain tilaa. Kyllähän ne nyt etäisesti maistuu pipareilta ja joskus kalenterin ohi kulkiessa haistaa etäisen mausteisen tuoksun, mutta ensi kerralla ehkä voisin tarkistaa päiväyksen kun ostan jotain Suomi-tuotteita pappilasta. Tai menen Ikeaan ja ostan suoraan Anna's pepparkakoja!

Annan kalenteri

Maximen kalenteri

Muita takaiskuja mainitakseni tämän vuoden hyasintit eivät tuoksuneet yhtikäs miltään (miten se on edes mahdollista...?) ja Maxime ei ole ollut lainkaan vaikuttunut joulukalenteristaan. Tai mun joulusoittolistasta. Pyh, sanon minä, ja sytytän kolmet jouluvalot välkkymään musiikin tahdissa!

***

Työpaikan pikkujouluissa oli tänä vuonna teemana venetsialaiset naamiaiset, ja vaikken itse lähtenytkään irrottelemaan täyspitkien iltapukujen ja muiden hörsellysten kanssa, myös Halvan ja Mauttoman antimilla pääsi suht pitkälle. Ja olipa vaan kiva laittautua kaikessa rauhassa ja tanssahdella aamuyöhön asti tietäen, ettei tällä kertaa tarvi itse raahautua seuraavana päivänä krapulaisena siivoamaan kaljalta haisevaa juhlapaikkaa! :D

Piirrettäköön rasti seinään, sillä mun tukka oli KIHARALLA ja se myös pysyi kiharalla koko illan!

Kaikki tämä puuhaaminen ja juhliminen vaati kuitenkin veronsa, ja kaaduin peräti kahteen otteeseen vuoteeseen flunssapotilaana. Eka tauti vei äänen melkein viikoksi ja oli muutenkin tuskastuttavan sitkeä pikku kiusa, seuraava taas nostatti kunnon kuumeen houreineen monta kertaa yhden vuorokauden aikana ja nyt jälkiaalloissa olen taas tukossa kuin kylppärin viemäri... Mutta josko tällä kertaa selviäisin jouluaaton tajuissani? :) Perinnehän tämäkin siis tavallaan oli ja kuuluu omana osanaan joulunalusaikaan.............. Sitä paitsi sain sairaslomaillessa luettua pari ikuisuusprojektia loppuun, katsottua Greyn anatomian ja Mad Menin tuoreimmat kaudet ajantasalle ja kaivettua kutimen taas tauon jälkeen esiin.

Mikä parasta, joululomaan on enää viisi päivää! VIISI työpäivää ja sitten saan tehdä ihan mitä huvittaa yli kaksi kokonaista viikkoa. En malta odottaa!

(Jos nyt saa ihan pikkuisen valittaa niin flunssien ja juhlimisen huomaa kyllä sitten läskin määrän räjähdysmäisestä kasvusta. Mutta pian koittaa tammikuu ja reipas, raitis elämä ;))

Kesälomalla, osa 4

Näihin maisemiin oli ihana herätä. Kesäkuun lopussa turisteja ei vielä ollut tungokseksi asti (paitsi saksalaisia joita oli joka jumalan paikassa - ja mulle tietenkin puhuttiin saksaa koska blondi = saksalainen), joten leirintäalueen edessä oleva ranta näytti aamu-uinnin aikaan tältä:

En ole ottanut juuri lainkaan kuvia Ulcinjissa, mikä kertoo lähinnä siitä, että täällä pääsin ihan kunnolla täydellisen rentoon kesälomatunnelmaan. Makoilin varpaat kuumassa hiekassa ja ahmin romaania (Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma, voin suositella :)) heräten lähinnä välillä pohtimaan sellaisia asioita kuin menisinkö uimaan vai hakisinko jätskiä ensin.

Käytiin sentään kerran isolla kirkolla pyörähtämässä, toteamassa, että meidän ranta on paljon parempi. Ulcinj oli aika perus Välimeren rannan turistimesta: paljon ravintoloita ja matkamuistomyymälöitä. Palattiin siis nopsaan takaisin omalle rannalle!

Kävimme toisena iltana syömässä Lonely Planetin suosittelemassa kalaravintolassa pienen ajomatkan päässä leirintäalueesta. 25 eurolla saimme pöydän täyteen aivan ihania herkkuja. Vieläkin lämmöllä muistelen sitä kalakeittoa ja varsinkin jälkkäriksi syötyä appelsiinisiirapissa uiskentelevaa lettua!

Lyhykäisyydessään Montenegron rannikolla oli ihanan leppoisaa rantalomailla. Paikalliset ovat ystävällisiä, hintataso edullinen ja ruoka hyvää. Mitä muuta voi ihminen kaivata?

Montenegrossa viivyimme peräti kolme yötä (tai siis neljä, se vuoristoyö mukaan lukien). Minä olisin ihan mielelläni ankkuroinut ahterini sinne valkoiselle hiekalle vähän pidemmäksikin aikaa, mutta Maximella poltteli aika nopsaan jo päästä tien päälle taas. Kyllä muakin aina välillä hieman stressasi jäljellä olevien ajopäivien pituus, joten matka jatkui kohti Kroatiaa.

Ensin kuitenkin pysähdyttiin pohjoisemmassa Kotorinlahdella ihailemaan maisemia ja yövyttiinkin Montenegron vika yö siellä, ihan meren äärellä tälläkin kertaa. Maisemat Kotorinlahdella olivat upeat niin kuin odottaa saattaa, kun turkoosia merenlahtea ympäröivät vuoret joka puolelta, mutta samasta syystä tiet olivat myös tosi ruuhkaiset ja joka paikassa jotenkin hirveän ahdasta. Käväistiin pienellä kävelyllä itse Kotorissa ja sen linnoituksessa, mutta ajeltiin sitten nopsaan eteenpäin väljemmille vesille.

Huokeasta hinnasta huolimatta emme pysähtyneet kissamuseoon. Arvatkaa, kuka ei halunnut?

Perastin kylän edustalla on kaksi pikkuista saarta, joista toinen (tuo litteämpi) on yli viisisataa vuotta vanha tekosaari. Ihan käsittämätöntä, että jollekin tuli mieleen rakentaa saari ja sen päälle kirkko keskelle merta ilman mitään nykyaikaista tekniikkaa. (No niin, piti käydä virkistämässä muistia wikipediassa: tarina kertoo, että paikalliset merimiehet löysivät merestä kiven päältä Neitsyt Marian kuvan heinäkuun 22. päivänä vuonna 1452. Onnistuneen merimatkan jälkeen he kävivät tämän jälkeen aina heittämässä kiven samaan paikkaan, ja lopulta paikalle muodostui pieni saari. Yhä edelleen paikalliset ajavat veneillään saaren luo heinäkuun 22. päivän iltana ja heittävät kiviä sille suurentaen näin saaren pinta-alaa. Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa...)

Vika yö Montenegrossa yövyttiin ahtaalla pikku leirintäalueella ihan meren äärellä. Söimme illallista leirintäalueen yhteydessä toimivassa ravintolassa, jossa myös (tottahan toki) näimme illan jalkkismatsin. Kävi sitten ilmi, ettei kylässä mitään muita palveluita ollutkaan yhtä pikkuruista hotellia lukuunottamatta. Kylänraitti oli asvaltoitu vastikään ja toisessa päässä sitä näyttiin rakentavan kuumeisesti, eli ilmeisesti turismista oli täälläkin tekeillä pelastus uinuvalle kalastajakylälle. Toistaiseksi oli kuitenkin sen verran kuollutta, että yksi yö täällä oli meille enemmän kuin riittämiin.

Kesälomalla, osa 3

Jäimme viimeksi ajelemaan Serbiasta kohti matkan varsinaista määränpäätä ja kohokohtaa, eli Montenegroa. Belgradin jäätyä taakse tiet muuttuivat hyvin nopeasti kapeiksi, kuoppaisiksi ja välillä jopa kokonaan rankkasateiden poishuuhtomiksi. Onneksi emme olleet ihan pahimpaan tulva-aikaan liikkeellä, sillä nyt poliisit olivat ehtineet jo järjestellä liikenteen turvallisille reiteille.

Pysähdyimme syömään keskelle ei-mitään, kun bongasimme tien mutkassa parkkipaikan ja kyltin joka viittilöi järven rantaan. Sieltä löytyi hauska (ja vähän pelottava) ponttoonien päälle rakennettu kelluva ravintola. Meidän viereisessä pöydässä istui pariskunta kahden lapsensa kanssa, ja korvaani tarttui se, että molemmat vanhemmat puhuivat lapsille englantia, vaikkei se kuitenkaan selkeästi ollut heille kummallekaan äidinkieli. Tuhahtelimme paheksuvasti Maximen kanssa tälle toimintatavalle ja saatoimme siinä muutaman sanankin vaihtaa aiheesta - ranskaksi ja tietenkin ihan normaalilla puheäänellä - kunnes kävi ilmi, että perheenisä on ranskalainen. Hups. Juttelimme heidän kanssaan jonkin aikaa, ja kävi ilmi, että isä on töissä jossain öljyhommissa ja perhe on asunut Djiboutissa ja Arabiemiraateissa ja en edes enää muista missä muualla, minkä vuoksi perheen kieleksi oli valikoitunut englanti. Toki myös siksi, että lasten äiti oli serbialainen ja vanhemmat puhuivat englantia keskenään. En silti vaan ymmärrä, miten joku voi valita puhua lapselleen kieltä, joka ei itselle ole millään tavalla luonteva...

Illansuussa hurautimme rajan yli. Tai siis hurautimme ja hurautimme, seisoimme nimittäin pienessä kolmen auton ja lehmälauman (miksi en koskaan muista, miksi niitä sanotaan? ryhmä, jengi, porukka?) ruuhkassa jonkun tovin ennen kuin pääsimme passintarkastuksen kautta jatkamaan ajoa näissä huikeissa maisemissa.

Maxime olisi halunnut ajelemaan vaijerilla tuon kanjonin yllä, mutta "harmi" kyllä, aika ei riittänyt. Ihan hullun hommaa. Mähän en melkein uskaltanut seistä tuolla sillalla, ja yli ajaessa suljin silmät. Siinä kohtaa tosin Maximeakin pelotti jo vähän :D

Määränpäämme oli Durmitorin kansallispuiston reunamilla sijaitseva Zabljakin kylä (kaupunki?), joka ainakin vielä kesäkuun lopulla oli tosi hiljainen paikka. Turisteja selkeästi odoteltiin saapuvaksi, koska meidän perään lähti maasturillaan joku paikallinen jeppe joka kiilasi viereen kun pysähdyimme lukemaan karttaa, ja tarjosi heti jotain lomamökkiä vuokralle. Päädyimme kuitenkin etsimään matkaoppaan mainostaman leirintäalueen ja se oli hyvä päätös se.

Meidät otti vastaan todella sydämellinen perhe, joka varusteemme nähtyään passitti meidät heti (aivan käsittämättömän edulliseen) sisämajoitukseen hellyttävän mummolamaiseen kotitaloonsa. Tupaantuliaisina tarjottiin reilu ryyppy kotitekoista rakijaa ja runsas lautasellinen juustoa ja leikkelettä. Epäilin hieman Maximen ajokuntoa tämän vieraanvaraisuuden jälkeen, mutta kävimme kuitenkin rohkeasti hakemassa vielä kylän ainoasta supermarketista apetta, jonka sitten lämmitimme retkikeittimellä (vihdoin leiritunnelmaa!) leirintäalueen keittiöllä tuulen yltyessä myrskyisäksi ja vuorten peittyessä mustiin pilviin. Yöllä oli hyvä nukkua oikean katon alla lämpimässä sängyssä, kun ulkona alkoi sataa ropista.

Seuraavana aamuna päätimme retkeillä vuorilla, joskin todella surkealla kartalla varustettuna, eli mitään hirveän jännittävää vaellusta emme lähteneet edes yrittämään. Kävimme katsastamassa pienen vuoristojärven ja palasimme teitä pitkin autolle - saman ja paljon paremman vaelluksen olisi voinut tehdä ihan Grenoblessakin... Lähdimme siis jo ennen puoltapäivää ajamaan kohti rannikkoa.

Montenegro näyttää kartalla ihan pikkuruiselta, mutta matka-aikaa suunnitellessa on aina huomioitava se, että pohjoisosissa tiet kiemurtelevat vuoristossa ja näin ollen ajonopeus on aika matala. Me ajoimme ehkä kolmen sadan kilometrin matkaa Albanian rajalle ainakin kuusi tuntia.

Kohteenamme rannikolla oli eteläinen Ulcinj, jonka rantoja kaikissa oppaissa kovasti ylistettiin. Meillä oli parikin leirintäaluevinkkiä, joiden suhteen olin melko luottavainen, mutta todellisuus oli lopulta tosi karu. Eksyimme ensin ja päädyimme leirintäalueelle, jonka totesimme ihan kelvolliseksi, mutta matkaoppaan lupaamien vihreiden keitaiden perässä kävimme kiertämässä alkuperäiset ehdokkaat. Ensimmäinen oli tosi likainen ja rähjäinen, vessat ja suihkut aivan kauheassa kunnossa, eikä vessanpyttyjä missään. Toinen oli kaukana rannasta (toisin kuin mainoksessa lupailtiin), ison tien varressa ja siellä aivan parveili hyttysiä. Sain viisi puremaa sääriin sen parin minuutin aikana, mikä kesti todeta että palataankin siihen ensimmäiseen paikkaan.

 Sinne pystytimme telttamme mäntyjen katveeseen, näköetäisyydelle hiekkarannasta ja Adrianmerestä. Ensimmäisenä iltana uskaltauduimme vain nopealle uintiretkelle ja suihkun jälkeen rantabaariin syömään ja (kuka jo arvaa?) katsomaan jalkapalloa.

Onnelliset turistit :)

Bisou

Jotta ei menis ihan synkistelyksi elämä niin jaanpa teillekin tämän... ehm... helmen, jota Maxime hoilaili aamulla suihkussa. Oli pakko käydä katsomassa alkuperäinen video ja vetää aamukahvia vähän nenäänkin. Ihan karsea :D

Ranskalainen musiikki on jostain ihan omasta maailmastaan.

Kaikki on vinksin vonksin

Ei ole ollut oikein sanottavaa. Ei täällä, ei omassa päiväkirjassa, ei kasvotusten tai puhelimessa. Tai olisi, mutta koen kamalan vaikeaksi sanoa niitä asioita, jotka mielessä pyörivät. En halua kertoa negatiivisia juttuja, näyttää omaa pahaa oloa, purkaa sitä muihin ja vetää läheisiä mukanani mustuuteen. Ja sitten samaan aikaan ei millään voimat ja kiinnostus riitä raportoimaan puoliväkinäisesti kesälomasta, kun ajatukset pyörivät ihan muissa jutuissa.

Mutta totta kai sen huomaa, etten ole oma itseni. Totta kai vetäytymiseni huolestuttaa niitä, joiden seurassa vietän eniten aikaa. Totta kai kaikki olisi kaikin puolin helpompaa, jos kykenisin jotenkin sanallistamaan murheeni ja juttelemaan niistä.

Tuntuu jatkuvasti, etten riitä. Etten ole tarpeeksi hyvä, koska en jaksa ja pysty tätäkään vähäistä arjen taakkaa. Työni on suht helppoa yhdeksästä viiteen duunia, meillä ei ole lapsia, karvahanurin huolto vie viikossa ihan hävettävän vähän aikaa, enkä enää oikein edes harrasta mitään. Silti tuntuu, etten selviä edes tästä. Ei kiinnosta, ei huvita.


Sitten kuitenkin aina tulee jokin valopilkku pimeään, jokin projekti joka imaisee mukaansa, ja äkkiä huomaan, että jaksan ja pystyn vaikka mitä, jos vain päämäärä on riittävän motivoiva. Järkkäsin Maximelle yllätysbileet 30-vuotissynttäreiden kunniaksi ja pari viikkoa olin innoissani.  Siivosin, kävin kaupassa, piilotin ilmapalloja ja kaljaa vaatekaappiin ja kellariin, pihistin Maximen suihkun aikana sen puhelimesta numeroita ja tekstailin näppäimet sauhuten Ranskan kavereiden kanssa. Olin melkein unohtanut, miltä tuntuu olla jotain muuta kuin välinpitämätön.

Nyt takerrun rystyset valkoisina tämän reippaudenpuuskan rippeisiin. Pakotan itseni lenkille kerran viikossa, yritän muistaa syödä edes jotain järkevää, parhaani mukaan vähennän netissä roikkumista, kehitän pieniä kivoja projekteja lähiviikoille ja -kuukausille, jotta tulevaisuudessa olisi edes jotain kivaa, vaikka suurempi kuva ahdistaakin edelleen tosi rankasti.


Oikeastaanhan mulla on ihan tosi mukava elämä just nyt. Olen kokopäivätöissä, pystyn panemaan palkastani vähän sivuun mutta toisaalta myös tuhlaamaan reissuihin ja muuhun sellaiseen turhanpäiväiseen, mistä opiskeluaikoina pitkälti vain haaveili. Meillä on kiva asunto, vähitellen jo ihan mukava kaveriporukkakin täällä Brysselissä.

Huomaan vain vaativani itseltäni, että kaikki on ihan täydellisesti. Ihan kiva ei riitä. Mun pitää jaksaa imuroida, luututa, vaihtaa lakanoita, siivota vessaa, kokata, leipoa, juosta, jumpata, silittää, sisustaa, lakata kynsiä, pyykätä, ommella, parsia, meikata, kammata, pyntätä ja kaiken päälle vielä mielellään etsiä itselleni jotain mielekkäämpää työtä. Ja kuten ehkä arvata saattaa, en ihan kaikkea niin viimesen päälle jaksa koko ajan. Näin kirjoitettuna se tuntuu itsestään selvältä, mutta kun asiat pysähtyvät pyörimään oman pään sisälle, tuntuu ihan kohtuulliselta vaatia itseltään kaikkea yllävaadittua ja romahtaa kerta toisensa jälkeen, jos yksikin elämän osa-alue on laiminlyöty. En ole todellakaan mikään supersuorittaja perfektionisti, vaan pikemminkin lakkaan yrittämästä lainkaan ja lannistun, kun huomaan tavoitteeni mahdottomuuden. Ja sekö se vasta masentavaa onkin, kun tajuaa ettei edes viitsi yrittää.

Työrintama taitaa olla se, joka kaataa kaikki palikat kuin dominossa ikään. Teen ihan mukavaa, ei nyt varsinaisesti koulutustani (tai koulutustasoani...) vastaavaa työtä, jossa on puolensa ja puolensa. Viime aikoina olen todennut sen ikävämmän puolen alkavan painaa enemmän ja enemmän vaakakupissa, olen kerta kaikkisen uupunut kireään ilmapiiriin ja muutenkin mua jotenkin nolottaa jumittua tällaiseen työhön. Haluiaisin jotain muuta, mutta en tiedä, mitä, eikä itsetuntoni ole todellakaan missään työnhakukunnossa. Kaikkiin paikkoihin vaaditaan kuu ja tähdet taivaalta, ja vaikka aina saa hakea, olen kuitenkin sen verran realisti, että haluan täyttää edes osan kriteereistä ennen kuin käytän valtavasti energiaa hakemuksen kirjoittamiseen ja sitten pettymyksestä toipumiseen.


Tämän tajunnanvirtaoksennuksen tarkoitus ei oikeastaan ollut kertoa, että elämäni on hirveää, vaan pikemminkin, että nyt taas menee vähän paremmin. Jo se, että  jaksoin muodostaa ajatukseni lauseiksi, analysoida tämän epämääräisen ahdistuksen möykyn ruudulle, auttoi. Juuri nyt olen pienesti innoissani mm pikkujouluista, joulukalenteriaskarteluista, kylään tulevista kavereista, vapaaehtoistyöstä johon ilmoittauduin ja parista muusta tällaisesta pienimuotoisesta lähitulevaisuuden projektista. Ja 19 työpäivän päästä koittavasta joululomasta tietenkin. :)

Kyl tää tästä.

Kesälomalla, osa 2

Kesälomaseikkalumme jatkui Unkarista Serbiaan. Kovasti jännitimme tätä "Euroopan" (eli EU:n) rajan ylitystä, mutta se sujui yllättävän kivuttomasti. Oli sinänsä ihan huisia saada vähän leimoja passiin, kun täällä EU:n sisällä rajanylitykset tapahtuvat nykyään niin eleettömästi, että joka toisella Ranskan matkalla unohdan passin kotiin...

Koska varsinainen lomakohteemme oli vielä edempänä Montenegrossa, olimme päättäneet viettää Serbiassa vain kaksi kokonaista päivää, joista ensimmäisenä kolusimme Belgradin nähtävyydet ja toisen vietimme pääosin autossa. Enemmänkin olisi varmaan nähtävää ja tehtävää ollut, mutta kaipasimme jo rantatunnelmiin, eikä Serbialla valitettavasti sellaista ollut tarjota.

Dobro dosli u Beograd!

Belgrad oli valtava shokki. Se oli vastakohtien kaupunki, jossa vierekkäin oli prameaa ja todella rähjäistä. Puolet kaupungista oli kirjaimellisesti kuin pommin jäljiltä ja meitä epäilyttikin alkuun edes poistua autosta. Istuimme hiljaa vierekkäin ja tuijotimme epäuskoisina ulkona kuoppaisilla kaduilla joka suuntaan vyöryvää, jyrisevää ja tööttäilevää liikennettä. Rakennus, jossa GPS:n mukaan hostellimme sijaitsi, oli rapistunut ja repsotti vähän joka nurkasta. Rappukäytävässä haisi voimakkaasti julkiselle vessalle ja kloorille, ja hissi piti niin kummaa ääntä, että pidin parhaana kiivetä portaita kahdeksanteen kerrokseen.

Sieltä kuitenkin paljastui ihan siisti, värikäs ja kotoisa pieni hostelli, jossa saimme neljän hengen dormin ihan omaan yksityiseen käyttöömme. Kun respan tyttö oli vakuuttanut, että viereinen "parkkihalli" oli turvallinen säilytyspaikka (paikallisiin verrattuna uuden ja siistin näköiselle) autollemme, päätimme uskaltaa jäädä. Ja se oli ihan hyvä päätös, se.

Ensimmäisenä iltana päädyimme syömään turistiravintolaan, jossa mustalaismusiikki soi ja iloiset seurueet tunkivat isoja seteleitä soittoniekkojen viuluihin (kymmenen euroa taisi olla minimivaatimus). Me pääsimme eroon ahdistavan lähelle tunkevista musikanteista ilmeisesti loukkaavan kitsailla tipeillä. Ruoka oli ihan hyvää, mutta kaiken kaikkiaan kokemus oli aika kauhea.

Aamulla meidät neuvottiin hostellista ilmaiselle kaupunkikierrokselle, joita järjestetään vapaaehtoisvoimin joka päivä kello 11 alkaen Belgradin keskusaukiolta (vinkki vinkkinen). Kierros oli oikein informatiivinen ja mielenkiintoinen. Saimme kuulla hurjia juttuja Serbian historiasta ja maistaa kierroksen vetäjän isoisän valmistamaa hunajarakijaa. Kaikkein kummallisimmalta tuntui, kun opaspoika, joka oli samanikäinen kuin minä, kertoi omakohtaisia kokemuksia Belgradin vuoden 1999 pommituksista. Tuli taas kerran niin pumpulissa kasvanut olo. Ja siitä olen oikein kiitollinen...

Vanhaa kaupunkia

Myös sään puolesta saimme kokea ääripäitä. Aamulla talsimme kaupungilla paahtavassa helteessä, illemmalla taivas veti pilveen ja äkkiä saimme niskaan valtavan ukkoskuuron ja sellaisen rankkasateen, että Brysselinkin kesämonsuunit jäivät toiseksi. Toisen Belgradin illan vietimmekin kesämekot ja sortsit sääriin sateessa liimautuen ravintolaa, jossa ei olisi turistimuusikoita ja jossa näkisi illan jalkapallomatsin.

Totesimme, että yksi päivä Belgradissa oli oikein riittävä aika nähdä olennaisin ja erityisesti katsastaa kaupungin ravintolatarjonta. Olisi voinut olla kokemisen arvoista jäädä tutustumaan myös paikan yöelämään, mutta se ei oikein roadtrippimme agendaan sopinut. Sanoimme siis seuraavana aamuna hyvästit Serbian pääkaupungille ja jatkoimme matkaamme pienillä (osittain alkukesän tulvissa sortuneilla!) maanteillä kohti Montenegron rajaa.

Kesälomalla, osa 1

Meiltä meni kotoa netti poikki, eikä tietoa koska saamme sen auki taas. Meillä ei siis ole yhteyttä ulkomaailmaan, ei televisio-ohjelmia, eikä musiikkia. Aluksi oli orpo ja eksynyt olo. Sitten päätin ottaa kokemuksen hiljaisuuden retriittinä ja otin romaanin kauniiseen käteen. Onneksi työkaveri innostui lukemaan Harry Potterit uudestaan läpi, joten saan lainata kirjoja sitä mukaa, kun hän on saanut niitä luettua, ja illat ovat menneet kuin siivillä Tylypahkassa seikkaillen!

Ja onneksi töissä on netti, joten virallisen työajan päätyttyä voi jäädä aina vähän datailemaan. Tässäpä siis hieman kuvia kesälomaltamme, joka oli parhautta alusta loppuun asti:

Ihan ensimmäiseksi ajoimme Saksan halki Dresdeniin vierailemaan Maximen lapsuudenaikaisen kaverin luokse. Etelä-Ranskasta muutto tuonne "pohjoiseen" oli ollut kaverille aika rankka kokemus, varsinkin kun hän ja  tyttöystävänsä eivät olleet hirveästi edes matkustelleet kotiseutuaan kauemmas (en matkustelisi minäkään, jos asuisin Välimeren äärellä), joten he vaikuttivat ihan tosi ilahtuneilta meidän vierailustamme.

Perjantaina illalla teimme nopean kävelykierroksen uuden kaupungin puolella ja pakenimme sitten hyytävää tuulta italialaiseen ravintolaan, jossa meidät istutettiin riviin penkille valtavan ruudun eteen. Ihan mielenkiintoinen ratkaisu, mutta avasimme näin sitten potkupallokisakauden omalta osaltamme. Kotimatkalla pysähdyimme juomaan melko vapaalla kädellä annostellut caipirinhat kioskista, jonka tarjoilija oli olemuksesta päätellen nauttinut pari kolme lasillista itsekin. Ainakin vahvahko juoma lämmitti vatsassa ihan "kotiin" asti ;)

Lauantaina kiersimme vielä Dresdenin vanhan kaupungin ja kävimme ihmettelemässä hippikorttelien omaperäistä arkkitehtuuria ja, noh, melko hippejä kauppoja. Illansuussa meidän olikin jo aika jatkaa matkaa seuraavaan välietappiin, eli Prahaan.

En oikein välitä Saksasta, vaikka siellä onkin ihan kivoja ja vierailunarvoisia kohteita paljonkin. Ainoastaan Berliinistä on jäänyt sellainen olo, että sinne olisi kiva joskus palata. En oikein tiedä, mistä tämä tunne tulee, koska sinänsä Saksa on kauhean helppo kohde: kaikki on siistiä, yleensä hyvin organisoitua ja englannilla yleensä tulee suht hyvin toimeen. Dresden tuntui Brysselin jälkeen todella avaralta, viihtyisältä, vehreältä ja siistiltä. Ja silti olo oli vähän blääh sieltä lähtiessä. Jokin sieltä vain puuttuu, mene ja tiedä!

Prahaan saavuimme sopivasti illansuussa (minä ajoin! keskustan läpi!), joten kunhan ensin olimme löytäneet hotellimme (joka näytti ulkoa niin paljon neuvostoaikaiselta palloiluhallilta, että sen "löytäminen" vaati ainakin kolme ohiajoa), lähdimme pikaiselle tutustumisretkelle keskustaan. Se oli todella kompakti visiitti, jonka aikana kuljimme turistimassan mukana sille yhdelle kuuluisalle sillalle (kannattaa odottaa kaksi kuukautta ennen kuin raportoi lomastaan..), tuolle kuvassa esiintyvälle kuuluisalle aukiolle ja tietenkin kuuluisia oluita maistelemaan. Puolenyön aikaan jo hoipuimme väsyneinä ratikkapysäkille ja takaisin tupakanhajuiseen hotelliimme unten maille.

Kukkuu! Roadtripillä on hyvä olla kompaktit ja helposti kannettavat matkatavarat mukana ;)

Seuraavana aamuna  mielenkiintoisehkon hotelliaamiaisen (mehu maistui vitamiiniporetableteille ja monet muutkin asiat ihan jollekin muulle kuin olisin ensinäkemältä odottanut) jälkeen istuimme jälleen autoon ja otimme suunnan sillä kertaa Unkariin. Ajatuksena oli ajaa Budapestin ohi etelämmäksi ja löytää jokin kiva leirintäalue, jotta pääsisimme vihdoin telttailemaan ekaa kertaa matkamme aikana, kun sääkin oli vihdoin muuttunut lähes kesäiseksi.

Valitettavasti työkaverin lainaaman Lonely Planetin vinkkaamaa leirintäaluetta ei koskaan löytynyt, eikä GPS:kään tällä kertaa pelastanut meitä, joten kellon käydessä jo seitsemää päädyimme kolkuttelemaan Kecskemétin somassa pikkukaupungissa myöskin LonelyPlanetin vinkkaaman majatalon ovea jo hieman epätoivoisina. Onneksi oven takaa paljastui oikea paratiisi! Vehreä, viileä piha iltapäivän helteen vastapainoksi, ystävällinen unkarilais-ranskalainen pariskunta ja erittäin sopuhintainen, vaaleanpunainen makuuhuone yhdeksi yöksi. 

Pieni pala paratiisia

Edulliseen hintaan kuului myös erittäin runsas, pöytiin tarjoiltu aamiainen

Ei välttämättä se ihan myyvin liikkeen nimi, ainakaan jos on aikomuksena joskus laajentaa Suomen suunnalle... :)

Seuraavana aamuna teimme pienen kierroksen Kecskemétissä ihastellen suloisia taloja, keskusaukion laidalla kohoavia kirkkoja, synagogaa ja olikohan siellä peräti moskeijakin. Sen jälkeen otimme suunnan kohti etelää ja Serbiaa. Mutta siitä lisää ehkä huomenissa (tai joskus tässä lähiaikoina, mitä näitä nyt on), koska nyt pitää lähteä kohti illan juoksukoulua! Voi kyllä...